Get the full ebook with Bonus Features for a Better Reading Experience on ebookmeta.

com

Crimson Kingdom The Lochlann Feuds 3 1st Edition

Robin D Mahle Elle Madison

[Link]
feuds-3-1st-edition-robin-d-mahle-elle-madison/

OR CLICK HERE

DOWLOAD NOW

Download more ebook instantly today at [Link]

CRIMSON KINGDOM
ROBIN D. MAHLE
ELLE MADISON
 CONTENTS

Prologue
Chapter 1
Chapter 2
Chapter 3
Chapter 4
Chapter 5
Chapter 6
Chapter 7
Chapter 8
Chapter 9
Chapter 10
Chapter 11
Chapter 12
Chapter 13
Chapter 14
Chapter 15
Chapter 16
Chapter 17
Chapter 18
Chapter 19
Chapter 20
Chapter 21
Chapter 22
Chapter 23
Chapter 24
Chapter 25
Chapter 26
Chapter 27
Chapter 28
Chapter 29
Chapter 30
Chapter 31
Chapter 32
Chapter 33
Chapter 34
Chapter 35
Chapter 36
Chapter 37
Chapter 38
Chapter 39
Chapter 40
Chapter 41
Chapter 42
Chapter 43
Chapter 44
Chapter 45
Chapter 46
Chapter 47
Chapter 48
Chapter 49
Chapter 50
Chapter 51
Chapter 52
Epilogue

Ready for more?

A Message From Us
Robin’s Acknowledgments
Elle’s Acknowledgments
About The Authors
Also By Elle & Robin
The Wedding
Chapter One
Chapter Two
Chapter Three
Untitled
 In loving memory of Elle’s ruptured gallbladder that nearly made
finishing edits on this book impossible and to what is left of Robin’s
sanity from dealing with it all.
 “All I do is get over you
And I’m still so bad at it.”

-A Little Bit Yours

J.P. Saxe
 PROLOGUE

A
s it turned out, the journey through the tunnels was
markedly faster when one was neither drunk nor
dehydrated. Still, even in the flickering light of the lanterns,
the blackness here was oppressive and suffocating, a mirror of how I
felt on the inside.
By the second day, the relief of Davin and me being alive and
safe had worn off long enough for Uncle Oli and Da’ to start in with
the questions.
The lectures.
The bone-deep disappointment.
“Did ye not think about a single stars-damned other person when
ye decided to traipse down a tunnel that had collapsed once before?
Did ye not think the family had been through enough, that the two
of ye could risk your lives for something so trivial as vodka?” That
from Da’, of course.
“We’ll be lucky if the rebels don’t pull the nobles over to their
side,” Uncle Oli took over. “Clamoring for war. And don’t even get me
started on your mother. Honestly, Dav. What the hell were you
thinking, and taking your cousin?”
 “Technically, I took Davin this time,” I said in a deceptively
offhand tone.
“Dammit, Rowan,” Da’ growled. “Is everything a joke to you,
even now?”
He wasn’t really looking for an answer, so I didn’t bother to
respond. Instead, I heard a different voice in my head, words hurled
in a smuggler’s cellar.
But life, death, laws, people. All of it is a joke to you. You make it
impossible to take you seriously, then complain when no one does.
And then one that hit me like a punch to the gut.
Don’t you think all of our lives would have been a lot easier if you
had stayed your reckless arse in Lochlann?
That time, I had yelled back at him, but this time, I gave him a
more sincere answer in my head.
Yes, Evander. Yes, I do.

The end of the first week found us in the Dorccha Forest, or as it

was better known, the Thieves Forest. At least Da’ and Uncle Oli had
forgiven us, now that they had days in the tunnel to express their
anger.
Fia took one look at my face, at the scar that laced over my
shoulder to grace my collar bone, and shook her head with a rare bit
of sincerity.
“The more things change, the more they stay the same,” she
muttered.
I slept in her cabin. Or rather, I didn’t sleep.
Instead, I stayed awake, haunted by images of obsidian hair and
storm-cloud eyes and an endlessly arrogant smirk.
 I tried to push them away.
And every time, I failed.

It took us three weeks to get home.

When we did, Mamá wrapped me into her arms and collapsed
into relieved tears, then she moved onto my father.
And I realized that my little adventure had done more than cause
them grief. Da’ and Uncle Oli had been gone for weeks, in danger, in
an enemy kingdom.
Avani looked at me with her gaunt face and her hollow eyes, her
skin made paler by the fathomless black of her gown.
“I thought I had lost you, too,” she said quietly.
The words were an accusation.
A truth that hit home with all the precision of one of her arrows.
Guilt choked me, thick and cloying, creeping up my throat like
bile.
She embraced me once, then she turned around to walk back
inside. Back to her dark rooms.
And I went to mine.

I gave myself one week to stay in my rooms. One week for my

mother to come to my bed and run her fingers through my curls,
bringing me pastries I couldn’t quite bring myself to eat.
Then Taisiya arrived, carrying a letter with the seal of Clan Bear.
The pristine parchment held exactly one sentence in familiar,
elegant script.
 You forgot something.
Evander had figured out she was the spy, and he had let her live.
Let her return, even.
I was grateful. Genuinely.
Even if I couldn’t help but remember the way he had filled entire
pages when he was writing the other clans regarding trade
agreements, and yet, he had spared me only three, impersonal
words.
Which was for the best, I was sure.
What was there really to say, after the way we had left things?
So that day, I got out of bed. I returned to my life, to normality,
even if no part of it felt normal anymore.
Even if no part of it felt like it was mine.

Ten days after I got home, Avani finally consented to speak to me.
She sat on my bed as tears spilled down her cheeks and
repeated what she had said the first day.
“I thought I had lost you, too.”
But this time it was quiet despair. It was an olive branch. She
threw her thin arms around me, and I hugged her back.
“I’m sorry,” I whispered. “I’m so, so sorry.”
“You’re home now,” she said. “You’re safe now.”
Safe.
That was something, even if it didn’t always feel true.
Even if I still woke up at night drenched in sweat and half-
believing it was blood dripping down my back, spilling on the snow
around me.
 Even if the last time I felt safe was lying in bed with the man
who stole me and wishing he wanted to keep me half as much as I
realized I wanted to stay.

The days passed in a blur of teas with the ladies and sparring with
Da’ and sneaking out to the villages with Davin. Of dodging cautious
conversations with Mamá and quietly slipping into Avani’s bed like I
had when we were kids to avoid sleeping alone.
Of going through the motions of pretending to be all right.
Forty-two days after I left Socair, I received yet another letter.
This one was from Theo, and was decidedly longer than three
words.
It was a proposal.
Or, at least, a request to visit to discuss a betrothal.
I set it on my vanity and didn’t open it again.

Seven weeks passed since the day I left, and more proposals came
in. From Socair. From Lochlann. Rionne seemed to be the only one
content to ignore my very eligible hand.
Rionne, and Clan Bear, of course.
It made sense, since Mamá had been reluctantly arranging my
marriage right around the time Davin and I went down the tunnels.
Finally, the Council insisted on a welcoming home ball. A re-entry
to society. Avani came out of mourning to stand at my side in
solidarity, and together we prepared for the arduous event.
At least we were together, though. All of us.
 At least I was home.
At least I had finally managed to banish the sardonic voice that
never seemed to stop commenting in my head.
At least…that’s what I told myself.
 Another Random Document on
Scribd Without Any Related Topics
"Mitenkä te, kapteeni, luulette", sanoin, "onko tuo teidän
kaikkitietävä käärmeenne hullu vai eikö?" — Ja uskottekohan,
samassa hän hypähtää seisoalleen aivan kuin pahaa aavistamatta
olisi saanut ruoskan iskun selkäänsä. "Niin se on", sanoi, "niin se on,
mutta se ei sittenkään muuta asiaa…" — Mitä "asiaa" se ei
muuttanut, sitä hän ei selittänyt. Ja samassa hän vaipui niin
surullisiin mietiskelyihin, että humalakin hävisi äkkiä olemattomiin.
Me istuimme silloin Filippovin teetuvassa. Ja vasta noin puolen
tunnin kuluttua hän äkkiä iski nyrkkinsä pöytään: "Niin", sanoi, "ehkä
hän tosiaankin on hullu, mutta se ei yhtään vaikuta asiaan", eikä
taaskaan sanonut, mihin se ei vaikuttanut. Olen kertonut teille
tietenkin vain keskustelumme ytimen, mutta ymmärrättehän
ajatuksen: kysy siis keneltä hyvänsä, sellaiseltakin, jonka aivoissa
tällainen ajatus ei ole koskaan ennen edes käväissyt, kaikki
todistavat samaa: "Hullu on", sanovat, "tosin hän on erittäin viisas
mies, mutta ehkä sittenkin hullu".

Stepan Trofimovitš istui syvissä mietteissä.

‒ Mistä Lebjadkin hänet niin tarkasti tuntee:

— Ettekö suvaitsisi kysyä sitä Aleksei Nilytšiltä, häneltä, joka äsken

haukkui minua vakoojaksi. Minä olen vakoilija — enkä kuitenkaan
sitä tiedä, mutta Aleksei Nilytš tuntee koko jutun ydintään myöten,
vaikka suvaitseekin olla vaiti:

— En mitään, vähän ainoastaan, — vastasi insinööri yhtä

ärtyneesti kuin äskenkin. — Juotatte Lebjadkinin sikahumalaan
urkkiaksenne. Minutkin toitte tänne vain saadaksenne tietää ja
pakottaaksenne puhumaan. Siis olette vakoilija!
 — En minä ole häntä juottanut, eikä hän salaisuuksineen
päivineen ole sen arvoinenkaan, että häntä kannattaisi juottaa, sen
verran minä hänestä välitän, en vain tiedä, miten itse suhtaudutte
häneen. Itsehän tuo sirottelee rahojaan kaikkialle, vaikka pari viikkoa
sitten kävi vielä pyytelemässä minultakin lainaksi viittätoista
kopeekkaa. Hän se on juottanut minua samppanjalla enkä minä
häntä. Mutta tehän annoitte minulle oivallisen neuvon. Jos minun
tosiaankin on jostakin päästävä selville, niin juotan hänet humalaan
ja saankin ehkä selon… kaikista pikku salaisuuksistanne, — Liputin
ärähti ilkeän kostonhimoisesti.

Stepan Trofimovitš katseli hämmästyneenä molempia

riitatovereita. Kumpainenkin ilmiantoi toisensa kainostelematta
läsnäolijoita. Ajattelin, että Liputin oli ehkä luonutkin Aleksei Nilytšin
muassaan vain saadakseen hänet kolmannen henkilön avulla
toivottuun keskusteluun, — se oli hänen lempimanöövereitään.

— Aleksei Nilytš tuntee Nikolai Vsevolodovitšin liiankin hyvin, —

hän jatkoi ärtyisästi, — mutta pitää sen salassa. Ja mitä tulee
kapteeni Lebjadkiniin, niin hän tunsi Nikolai Vsevolodovitšin jo
aikaisemmin kuin kukaan muu meistä, jo Pietarissa, viisi, kuusi
vuotta sitten, noina niin sanoakseni Nikolai Vsevolodovitšin elämän
"hämärinä aikoina", jolloin hän vielä ei edes aikonut onnellistuttaa
meitä käynnillään. Prinssimme oli luvalla sanoen silloin Pietarissa
valinnut itselleen hieman omituisen tuttavapiirin. Silloin hän lienee
tutustunut Aleksei Nilytšiinkin.

— Pitäkää varanne, Liputin, Nikolai Vsevolodovitš on luvannut

saapua tänne pian itse, ja hänen kanssaan ei ole leikittelemistä.

— Mitäpä hän minusta! Olenhan aina ensimmäisenä huutamassa,

että hänellä on mitä terävin ja kehittynein äly, ja sainhan näin
vakuuttaessa itse Varvara Petrovnankin eilen kokonaan
rauhoittumaan. "Hänellä tosin on sellainen luonne", sanoin, "ettei ole
hyvä mennä mitään edeltäkäsin takaamaan". Lebjadkin sanoi eilen
aivan samaa: "Hänen luonteensa vuoksi", sanoi, "olen saanut
kärsiä". Voi teitä, Stepan Trofimovitš. Hyvähän teidän on mahtailla:
"juoruja ja vakoilua". Ja sen te sanoitte vasta saatuanne minulta
kaiken urkituksi, vieläpä osoitettuanne mitä suurinta uteliaisuutta.
Mutta kas, Varvara Petrovna, hän iski eilen kuin naulan päähän:
"Teitä", sanoi, "tämä asia on koskenut henkilökohtaisesti, senvuoksi
käännynkin juuri teidän puoleenne". — Eikö se voisi huvittaa minua
jo sellaisenaankin? Tarvitaanko tähän enää mitään tarkoitusperiä!
Koko kaupungin nähden nielaisin hänen ylhäisyytensä
henkilökohtaisen loukkauksen, aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan. On kai minulla ainakin oikeus sanoa, että asia
huvittaa minua muustakin syystä kuin vain pelkästä
juoruamishalusta. Tänään hän puristaa ystävällisesti kättänne, mutta
huomenna — ilman vähintäkään syytä — saatte palkaksi
vieraanvaraisuudestanne korvapuustin kummallekin korvallenne, jos
se taas sattuu häntä sillä kerralla huvittamaan. Ja näin tapahtuu
koko kunniallisen seurapiiriimme läsnäollessa. Liiat ihrat sellaista
saavat aikaan! Ja naiset, ne ovat aina tuollaisten puolella: perhoset
ja urheat kukonpoikaset! Siivekkäät tilanomistajat, kuten muinaiset
lemmenjumalat, aina valmiit murskaamaan sydämiä à la Petšorin!
[19] Hyvähän teidän on, Stepan Trofimovitš, piintyneen
"vanhanpojan", puhella ja parjata minua hänen ylhäisyytensä vuoksi
juorukelloksi. Mutta menisittepä itse naimisiin, koska vieläkin olette
noin kekkeä, ottaisittepa nuoren ja sievän, niin ehkä tekin
prinssiänne pelätessänne pistäisitte ovenne säppiin, ja omassa
talossannekin teidän olisi pakko rakentaa suojavalleja häntä vastaan!
Mutta maksaako siitä edes puhua. Jos tuo mlle Lebjadkina ei olisi
kompurajalka, hullu, olisin minä, niin totta kuin Jumala on,
taipuvainen uskomaan, että hän se juuri on tuo kenraalimme
intohimojen uhri ja että tämän vuoksi kapteeni Lebjadkinin
"perhekunnia", kuten hän itse sanoo, "on joutunut häpeään". Mutta
tämähän on ristiriidassa hänen hienostuneen kauneusaistinsa
kanssa. Vaikka toiselta puolen, hänenlaiselleenhan ei mikään
merkitse mitään. Kelpaa mikä marja tahansa, kunhan se vain osuu
hänen tielleen otollisena hetkenä. Te sanoitte, että minä muka
juoruan. Olisinko minä maininnut tästä sanaakaan, jollei siitä jo koko
kaupunki puhua pauhaisi. Minä vain kuuntelen ja myönnän: eihän
myöntäminen ainakaan liene kiellettyä.

— Puhua pauhaisi… koko kaupunki… Mitä siellä sitten oikeastaan

puhutaan?

— Kapteeni Lebjadkinhan se yksin siellä oikeastaan

humalapäissään pauhailee, mutta eikö se nyt ole aivan samaa, kuin
jos koko torikansa olisi äänessä? Olenko minä siihen syypää?
Voinhan ainakin näin ystävieni kesken siitä mainita. Ymmärtääkseni
olen täällä ystävieni parissa? — ja hän katsahti meihin kuhunkin
vuorotellen mitä viattomimman näköisenä. — Kävi nimittäin sillä
tavalla, että, ymmärrättehän, että hänen ylhäisyytensä oli kuulemma
suvainnut lähettää Sveitsistä erään mitä hienoimmin kasvatetun
nuoren neidin ja niin sanoakseni vaatimattoman orpotytön mukana,
minulla on muuten kunnia tuntea hänet, kolmesataa ruplaa
annettavaksi kapteeni Lebjadkinille. Mutta Lebjadkin saikin jonkin
ajan kuluttua tietää, samaten eräältä hyvin hienosti sivistyneeltä
henkilöltä ja siis myös sangen uskottavalta taholta, että olikin muka
lähetetty tuhat ruplaa eikä kolmesataa… Nuori neito on siis
pimittänyt seitsemänsataa ruplaa, Lebjadkin huutaa nyt, ja vähältä
piti, että hän ei jo ruvennut vaatimaan saataviansa oikeuden teitä,
ainakin hän niin on uhkaillut ja hölissyt niin, että koko kaupunki sen
jo tietää…

— Tämä on alhaista, alhaista teiltä! — Insinööri hypähti äkkiä

tuoliltaan.

— Mutta tehän itse olette juuri se sangen arvoisa henkilö, joka on

Lebjadkinille vakuuttanut Nikolai Vsevolodovitšin nimessä, että
rahoja oli tuhat ruplaa eikä kolmesataa. Kapteeni itse kertoi asian
näin humalapäissään.

— Se… se on onneton väärinkäsitys. Joku on erehtynyt, ja siitä

se…
Tämä on joutavaa puhetta, ja te ilkeämielisyydessänne…

— Minä ennen kaikkea tahtoisin uskoa, että tämä on joutavaa

puhetta, ja kuuntelen sitä kirvelevin sydämin, sillä olipa asia miten
hyvänsä, niin onhan sittenkin kysymys seitsemästäsadasta ruplasta,
ja lisäksi juttuun on sekaantunut mitä kunniallisin perhetyttö, joka
kaiken lisäksi on vielä nähtävästi ollut mitä läheisimmissä suhteissa
Nikolai Vsevolodovitšiin. Eihän hänen ylhäisyydelleen merkitse
paljoakaan saattaa häpeään kunniallinen perhetyttö tai saattaa
huonoon huutoon toisen miehen aviovaimo, kuten hänen silloin
minulle tekemänsä kepponen osoittaa! Ja kun sitten sattuu
eksymään samalle tielle jaloudessaan suurenmoinen mies, niin hän
saa tietenkin tehtäväkseen vain peittää kunniallisella nimellään
toisen synnit. Niin kävi minullekin. Puhun vain itsestäni…

— Pidä varasi, Liputin! — Stepan Trofimovitš kalpeni ja kohosi

nojatuolistaan…
 — Älkää uskoko, älkää uskoko! Se on erehdys, se on varmasti
erehdys, ja Lebjadkin on humalassa… — huudahteli insinööri
äärettömän levottomana, — kaikki selviää, minä en jaksa… tämä on
liian alhaista… riittää, riittää jo!

Hän juoksi ulos huoneesta.

— Mitä tuo on olevinaan? Minähän lähden mukaan! — hätääntyi,

Liputin hypähti seisoalleen ja kiiruhti Aleksei Nilytšin jälkeen.

VII.

Stepan Trofimovitš seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena, katsahti

sitten minuun kuitenkaan näkemättä minua, otti hattunsa ja
keppinsä sekä poistui hiljaa huoneesta. Kiiruhdin hänen jälkeensä
kuten äskenkin. Portista kadulle tultuamme hän huomasi minut ja
sanoi:

— Niin, ehkä te nyt tahdotte olla todistajana… de l'accident. Vous

m'accompagnerez, n'est-ce pas? [Tulettehan mukaan?]

— Stepan Trofimovitš, aiotteko tosiaankin taas sinne?

Ajatelkaahan, miten voi käydä?

Hänen kasvonsa vetäytyivät surkean toivottomaan hymyyn, siinä

hymyssä oli sekä häpeää että epätoivoa, mutta samalla jotakin
merkillisen riemullista. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi minulle:

— Enhän voi mennä naimisiin vain "peittääkseni toisen synnit"!

 Tätä minä juuri olin odottanutkin. Vihdoinkin tulivat julki sydämen
salat, joita oli minulta jos jonkinlaisin kiertopuhein ja teeskentelyin
yritetty peittää. Kuullessani tämän raivostun aivan.

— Ja noin likainen ajatus, noin… matalamielinen ajatus saattoi

syntyä teidän, Stepan Trofimovitš, teidän valoisassa mielessänne,
teidän hyvässä sydämessänne ja… jo kauan ennen kuin Liputin oli
mitään sanonut!

Hän katsahti minuun sanomatta sanaakaan ja jatkoi matkaansa.

En jäänyt minäkään jälkeen. Tahdoin nyt tosiaankin olla hänen ja
Varvara Petrovnan välisessä keskustelussa todistajana. Olisin suonut
hänelle anteeksi, jos hän akkamaisessa heikkoluonteisuudessaan
olisi erehtynyt uskomaan pelkästään Liputinin puheita, mutta oli
päivänselvää, että hän oli jo itsekin ajatellut samaa, vieläpä kauan
ennen Liputinin tuloa, ja että Liputin vain vahvisti hänen arvelunsa ja
kaatoi, niin sanoakseni, öljyä tuleen. Hänellä oli siis tosiaankin ollut
rohkeutta epäillä tyttöä jo ensi hetkestä alkaen, ennenkuin hänellä
oli siihen edes minkäänlaista syytä, ei edes Liputinin viittailuja.
Varvara Petrovnan despoottiset toimenpiteet olivat saaneet hänet
epäilemään, että tämä epätoivoissaan halusi vain kiireesti häitä ja
kunniallista sulhasta peittääkseen siten sopivasti kalliin Nicolas'nsa
herrassynnit!

Tuollaisista ajatuksista hänen olisi sietänyt saada aimo rangaistus.

— O! Dieu, qui est si grand et si bon! [Oi Jumala, joka on niin

suuri ja hyvä!] Oi, mistä löytäisin viihdyttäjän! — hän huudahti
kuljettuaan vielä noin sata askelta ja pysähtyen äkkiä.

— Mennään heti kotiin ja minä selitän teille kaiken! — huudahdin

yrittäen saada hänet väkisin kääntymään takaisin.
 — Se on hän! Stepan Trofimovitš, tehän se olette? Tekö? — äkkiä
lähellämme kajahti raikas, vallaton nuoren naisen ääni, joka oli kuin
musiikkia.

Emme olleet huomanneetkaan, että aivan vierellämme ratsasti

Lizaveta
Nikolajevna ainaisen seuralaisensa saattamana. Hän pysähdytti
ratsunsa.

— Tulkaahan, tulkaa nyt pian! — hän huusi äänekkään iloisesti. —

Kahteentoista vuoteen en ole häntä nähnyt ja sittenkin tunsin heti…
Mutta hän!… Ettekö tosiaankaan tunne minua?

Stepan Trofimovitš sieppasi hänen kätensä, veti sen puoleensa ja

suuteli sitä hartaana. Hän katsoi neitoon kuin rukoillen voimatta
sanoa sanaakaan.

— Hän tunsi minut ja on iloissaan! Mavriki Nikolajevitš, hän on

hurmaantunut, kun saa nähdä minut! Olemme odottaneet teitä jo
kaksi viikkoa. Täti vakuutti teidän olevan sairaana ja sanoi, että teitä
ei muka saisi häiritä, mutta arvasinhan, että täti valehteli! Minä poljin
jalkaa ja toruskelin teitä, sillä tahdoin välttämättä, aivan välttämättä,
että te itsestänne tulisitte meille, pyytämättä, enkä senvuoksi
lähettänyt teitä hakemaan. Hyvä Jumala, eihän hän ole vähääkään
muuttunut! Tai ehkä sentään, ryppyjä on sittenkin lisääntynyt, paljon
ryppyjä silmien luo ja poskiin, ja harmaita hiuksiakin on ilmestynyt,
mutta silmät ovat yhä samat! Olenko minä muuttunut? Olenko? Miksi
te ette puhu?

Muistin samalla, miten Lizaveta Nikolajevna oli ollut miltei sairas,

kun hänet yhdentoistavuotiaana oli viety Pietariin, ja sairaanakin hän
oli itkenyt ja kysellyt Stepan Trofimovitšiä, kuten minulle oli kerrottu.
 — Te… minä… — Stepan Trofimovitš leperteli ääni ilosta
värähdellen. — Huudahdin äsken: "Mistä löytäisin viihdyttäjän?", ja
silloin kuulin äänenne… Tämähän on kuin taivaan ihme, el je
commence à croire.

— En Dieu! En dieu, qui est là haut et qui est si grand et si bon?

Huomaatteko, että osaan vieläkin luentonne ulkoa. Mavriki
Nikolajevitš, ette voi kuvitellakaan, miten hän sai minut uskomaan
en Dieu, qui est si grand el si bon! Ja muistatteko kertomustanne
siitä, miten Kolumbus löysi Amerikan ja miten kaikki äkkiä
huudahtivat: maata! maata! Hoitajani, Aljona Frolovna, kertoi, että
minä muka öisinkin sen jälkeen aina olin houraillut ja huudahdellut
unissani: maata, maata! Ja muistatteko, kun kerroitte minulle prinssi
Hamletista? Muistatteko, miten kuvasitte minulle köyhien
emigranttien kuljetusta Euroopasta Amerikkaan? Eihän se ollut
ollenkaan totta, sain myöhemmin asiasta selon, mutta ette usko,
Mavriki Nikolajevitš, miten kauniisti hän valehteli, hänen valheensa
oli totuutta parempi! Miksi te tuolla tavoin tarkastelette Mavriki
Nikolajevitšia? Hän on kaikkien parhain ja uskollisin ihminen
maapallollamme, ja teidän on opittava rakastamaan häntä samoin
kuin minuakin! E fait tout ce que je veux. [Hän tekee kaiken, mitä
minä tahdon.] Kyyhkykulta, Stepan Trofimovitš, olette varmasti taas
onneton, koskapa keskellä katua huutelette: mistä löytäisin
viihdyttäjän? Olettehan onneton, eikö totta? Eikö totta?

— Olen taas onnellinen.

— Tätikö on ollut paha, — Lizaveta Nikolajevna jatkoi

kuuntelematta Stepan Trofimovitšia, — tuo aina ilkeä,
epäoikeudenmukainen, mutta kuitenkin ikuisesti armas tätimme?
Muistatteko, miten te usein heittäydyitte kaulaani puistossamme ja
minä lohdutin teitä, taisinpa itkeäkin, mutta älkää nyt suinkaan
pelästykö Mavriki Nikolajevitšia; hän on jo kauan tietänyt kaiken,
mikä koskee teitä, ja hänen olkapäähänsä nojaten te saatte itkeä
niin paljon kuin vain haluatte. Hän on seisova lujana kuinka kauan
tahansa… Mutta kohottakaapa hattuanne, ottakaa se kokonaan pois
hetkiseksi, nouskaahan varpaillenne, suutelen teitä otsalle, aivan
kuten silloinkin, kun hyvästelimme erotessamme. Katsokaahan,
tuolta ikkunasta kurkistelee joku teidän ihailijanne… No, lähemmäksi,
lähemmäksi! Hyvä Jumala, miten hän on käynyt harmaaksi!

Ja satulastaan kurkoitellen hän suuteli Stepan Trofimovitšin otsaa.

— Ja nyt sitten teidän luoksenne kotiin! Tiedän missä asutte. Heti

paikalla, tuossa tuokiossa olen luonanne. Minä tulen ensin teidän
luoksenne, te niskoittelija, ja sitten raahaan teidät muassani meille
koko päiväksi. Menkää jo, valmistautukaa vastaanottamaan minua.

Ja näin sanoen hän ratsasti seuralaisineen tiehensä.

— Dieu, Dieu! — Stepan Trofimovitš huudahteli, — enfin une

minute de bonheur! [Vihdoinkin onnen hetki.]

Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun Lizaveta Nikolajevna

jo tuli
Mavriki Nikolajevitšin saattamana Stepan Trofimovitšin luo.

— Vous et le bonheur, vous arrivez en même temps! [Te ja onni

saavutte samaan aikaan.] — Stepan Trofimovitš nousi heitä vastaan.

— Kas tässä on teille kukkia. Olin äsken juuri mme Chevalier'n

luona. Häneltä saa tästä lähtein aina kukkia nimipäiviksi koko talven.
Ja kas tässä on Mavriki Nikolajevitš, tutustukaa häneenkin.
Oikeastaan aioin tuoda teille kakun kukkien asemesta, mutta Mavriki
Nikolajevitš väitti, että se ei muka olisi ollut oikein venäläistä.

Mavriki Nikolajevitš oli tykistökapteeni, noin kolmenneljättävuotias,

pitkähkö herra, ulkonäöltään kaikin puolin kaunis ja moitteeton.
Kasvojen ilme ainakin heti ensi katsannolta oli arvokkaan ankara.
Todellisuudessa hän oli kuitenkin herttaisen hyvä, minkä kuka
tahansa saattoi aavistaa jo ensi hetkestä jouduttuaan vaikkapa vain
kerrankin hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vaitelias, kylmän
pidättyvä eikä kovin kärkäs tarjoamaan kenellekään ystävyyttään.
Väittivätpä jotkut niinkin, että hän olisi ollut typeränpuoleinen, mutta
se arvostelu ei ollut varmastikaan aivan oikeudenmukainen.

En rupea kuvailemaan Lizaveta Nikolajevnan kauneutta. Olihan

koko kaupunkimme ylistellyt sitä jo edeltäkäsin, vaikka kaikki
naisemme eivät tosin sittenkään olleet asiasta aivan samaa mieltä.
Olipa sellaisiakin, jotka suorastaan vihasivat Lizaveta Nikolajevnaa
sen vuoksi, että tämä on muka ylpeä. Drozdovit eivät vieläkään
olleet aloittaneet vieraskäyntejään, ja tämähän oli tietysti loukkaavaa
siitäkin huolimatta, että viivästykseen oli syynä Praskovja Petrovnan
sairastelu. Toinen syy vihamielisyyteen oli se, että Lizaveta
Nikolajevna oli kuvernöörinrouvan sukulainen, ja kolmas se, että hän
ratsasteli joka päivä. Meillä ei vielä näihin asti oltu koskaan nähty
naista ratsain. On siis pidettävä varsin luonnollisena koko
kaupunkimme loukkaantumista siitä, että Lizaveta Nikolajevna
suvaitsi joka päivä ratsastella, missä häntä milloinkin halutti, vaikka
ei ollut käynyt vielä edes tavanmukaisilla vieraskäynneillä. Muuten oli
tunnettua, että hän ratsasti lääkärin määräyksestä. Mutta sehän se
juuri antoikin aihetta mitä ilkeämielisimpiin viittailuihin. Hän oli
todella sairas. Sen saattoi huomata jo heti ensi näkemältä — häntä
vaivasi sairaalloinen hermostuneisuus, alituinen levottomuus! Voi!
Tuolla raukalla oli omat kärsimyksensä, se kyllä myöhemmin
ymmärrettiin. Entistä muistellen en enää tahtoisi sanoa, että hän
olisi ollut kaunotar, kuten minusta silloin näytti. Ehkäpä hän oli
suorastaan rumakin. Hän oli pitkä, hoikka, mutta joustava ja
voimakas, kasvojen piirteet melkeinpä huomiota herättävän
epäsäännölliset. Hänen silmänsä olivat päässä kuin kalmukilla,
hieman vinottain. Hän oli kalpea, poskiluut pistivät selvästi esiin, ja
posket olivat laihat, iho tumma. Mutta sittenkin hänen piirteissään oli
jotakin, mikä viehätti ja veti puoleensa! Ihmeellinen taikavoima asui
hänen tummien silmiensä palavassa katseessa, hän oli "valloittajaksi
syntynyt sekä luotu valloittamaan"! Hän lienee todellakin ollut ylpeä,
ehkäpä nenäkäskin, mutta siitä en ole aivan varma, lieneekö hän
osannut olla myös hyvä. Sen vain tiedän varmasti, että hän ainakin
olisi tahtonut olla hyvä ja teki parhaansa yrittäessään taivuttaa
itseään hyväksi. Tämä luonne oli varmasti täynnä mitä jaloimpia
pyrkimyksiä ja mitä rehellisimpiä aikomuksia. Mutta kaikki tämä oli
hänessä vielä kaaoksena, alituisessa levottomassa kiehumistilassa,
kuitenkin alituisesti tasapintaa tavoitellen. Ehkäpä hän asetti itselleen
liiankin ankaria vaatimuksia jaksamatta kuitenkaan koskaan niitä
toteuttaa.

Hän istahti sohvalle silmäillen huonetta.

— Miksi minä tällaisina hetkinä tunnen olevani niin surullinen,

arvatkaapa, herra oppinut? Kuvittelin aina, että tulisin niin hirveän
iloiseksi, kun saisin nähdä teidät, ja muistaisin silloin kaiken entisen,
mutta en olekaan oikein iloinen, huolimatta siitä, että yhä pidän
teistä… Hyvä Jumala, tuollahan on minun kuvanikin! Antakaa se
tänne, muistan sen, muistan!
 Erinomaisen hyvä miniatyyri, akvarellimaalaus
kaksitoistavuotiaasta Lizasta, oli lähetetty Pietarista Stepan
Trofimovitšille jo kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien kuva oli ollut
hänen seinällään.

— Olinko tosiaankin noin sievä lapsena? Ovatko nuo minun

kasvoni?

Hän nauroi kuva kädessään ja katsahti peiliin.

— Ottakaa, ottakaa tämä kiireesti! — hän huudahti ojentaen

kuvansa. — Älkää ripustako sitä seinälle. Jälkeenpäin… sitten, en
halua sitä katsella. — Hän istahti taas sohvaan. — Kun yksi elämä oli
ohi, alkoi toinen, sitten loppui se ja alkoi kolmas, ja niin loppumatta.
Päät tasoitellaan, leikataan poikki aivan kuin saksilla. Näettehän,
miten hyvin osaan ladella vanhoja totuuksia, mutta tottahan tämä on
kaikki!

Naurahtaen hän katsahti minuun. Hän oli vilkaissut minuun jo

useamman kerran, mutta Stepan Trofimovitš oli hämmennyksissään
unohtanut kokonaan luvanneensa esitellä minut Lizaveta
Nikolajevnalle.

— Miksikä minun kuvani riippuu tikarien alla? Ja minkä vuoksi teillä

oikeastaan on noin paljon tikareja ja miekkoja?

Stepan Trofimovitšin huoneen seinällä riippui tosiaankin kaksi

turkkilaista tikaria, ristissä toistensa yli, ja niiden alla oli oikea
tserkessiläismiekka. Kysyessään näin Lizaveta Nikolajevna katsahti
suoraan minuun, niin että olin vähällä hänelle vastata, mutta
ymmärsin kuitenkin olla vaiti. Stepan Trofimovitš älysi vihdoinkin
esitellä meidät toisillemme.
 — Tunnen, tunnen jo hänet, — Lizaveta Nikolajevna sanoi. —
Äitini on kuullut teistä paljon. Tutustukaa tekin Mavriki Nikolajevitš.
Teistä on minulla hieman koomillinen käsitys, tehän olette Stepan
Trofimovitšin uskottu, eikö totta?

Minä punastuin.

— Voi, suokaa anteeksi, enhän suinkaan tahtonut sanoa, että te

olisitte koomillinen, en suinkaan… (Hän punastui ja joutui hämilleen.)
Eihän muuten ole mitään hävettävää siinä, että olette kunnon mies.
Mutta meidän on jo aika lähteä, Mavriki Nikolajevitš; Stepan
Trofimovitš, muistakaa, puolen tunnin kuluttua teidän on oltava
meillä. Voi hyvä Jumala, kuinka paljon meillä onkaan keskenämme
puhumista! Nyt olen minä teidän uskottunne, ja muistakaa, kertokaa
minulle varmasti kaikki, aivan kaikki, ymmärrättehän?

Stepan Trofimovitš säikähti.

— Ei teidän tarvitse kainostella Mavriki Nikolajevitšia, hän tietää jo

kaiken!

— Mitä hän sitten tietää?

— Mitä te nyt tuolla tavalla! — huudahti Lizaveta Nikolajevna

hämmästyneenä, — ihanhan te taidatte tosissanne salata jotakin? En
tahtonut ensin ollenkaan uskoa. Dašaakin pidetään piilossa. Täti ei
äsken päästänyt minua Dašan luo, sanoi, että hänen päänsä oli
muka kipeä.

— Niin mutta… mistä te saitte tietää?

— Hyvä Jumala, sieltä, mistä muutkin. Ei siihen tarvita suurtakaan

oveluutta.
 — Tietävätkö siis kaikki jo?…

— Äiti tosin sai tietää asian ensin Aljona Frolovnalta, hoitajaltani,

ja hänelle taas oli käynyt kertomassa kaiken teidän Nastassanne.
Ettekö ole sitten kertonut Nastasjalle? Hän sanoi, että oli kuullut
kaiken teidän omasta suustanne.

— Minä… kerroin tosin… kerran… — Stepan Trofimovitš yritti

lepertää punastuen, — mutta minä vain ohimennen… j'étais si
nerveux el malade et puis… [Olin niin hermostunut ja sairas ja
sitäpaitsi…]

Lizaveta Nikolajevna puhkesi äänekkääseen nauruun.

— Uskottu ei sattumalta ollut läsnä, ja kun Nastasja kerran sattui

tulemaan huoneeseen… siinähän sitä on selitystä jo aivan tarpeeksi!
Ja Nastasjalla taas on kaupunki kukkurallaan kummitätejä! No,
mitäpä siitä. Tietäkööt kaiken! Niin on vieläkin parempi! Tulkaa pian,
me syömme aikaisin päivällistä… Niin, unohdin kysyä, — hän istahti
uudelleen, — kuka on tuo Šatov?

— Šatov? Darja Pavlovnan veli…

— Tiedän hyvin, että hän on veli. Voi, millainen te olette, — hän

kävi kärsimättömäksi. — Tahdoin tietää, mikä hän on miehiään?

— C'est un pence-creux d'ici. C'est le meilleur et le plus irascible

homme du monde. [Hän on muudan täkäläinen haihattelija,
maailman paras ja tuittupäisin mies.]

— Olen kuullut, että hän on hieman omituinen. Mutta mitäpä siitä.

Kuulin, että hän osaa kolmea kieltä, myös englannin kieltä, ja että
hänellä on kirjallisia harrastuksia. Minulla olisi siinä tapauksessa
hänelle työtä. Tarvitsisin apulaisen mitä pikemmin, sitä parempi.
Suostuisikohan hän ehdotukseeni, vai eikö? Minulle on häntä
suositeltu…

— Epäilemättä, et vous ferez un bienfail… [Ja te teette hyvän

työn…]

— En ollenkaan bienfail'n vuoksi, tarvitsen itse apulaista.

— Tunnen Šatovin hyvin, — kiiruhdin sanomaan, — ja jos

suvaitsette ilmaista asianne minulle, käyn heti Šatoville puhumassa.

— Sanokaa siinä tapauksessa hänelle, että hän huomenaamulla

kahdeltatoista tulisi luokseni. Sepä erinomaista! Kiitän! Mavriki
Nikolajevitš, oletteko valmis lähtemään?

Ja niin he poistuivat. Minä tietenkin lähdin heti juoksujalkaa

Šatovin luo.

— Mon ami! — Stepan Trofimovitš saavutti minut vasta portailla,

— tulkaa välttämättä luokseni kymmeneltä tai yhdeltätoista, sitten
kun olen palannut kotiin. Olen syyllinen, liian paljon syyllinen teidän
silmissänne ja kaikkien, kaikkien muidenkin silmissä.

VIII.

Šatovia en tavannut kotoa. Kävin uudelleen parin tunnin kuluttua;

hän ei ollut vieläkään saapunut. Lopulta, jo kellon lähestyessä
kahdeksaa illalla, lähdin vielä kerran häntä tapaamaan jättääkseni
ainakin kirjelipun siinä tapauksessa, että hän vieläkään ei olisi
saapunut. En nytkään tavannut häntä. Hänen asuntonsakin oli
lukossa, sillä hän asui aivan yksin, palvelijatta. Ajattelin hetkisen,
pistäytyisinkö kapteeni Lebjadkinin asuntoon alakerrokseen
kysyäkseni sieltä Šatovia, mutta tämänkin asunto oli lukittu. Sieltä ei
näkynyt valon häivettäkään, ei kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki oli
kuin kuollutta. Uteliaana kuljin Lebjadkinin oven sivuitse muistellen,
mitä hänestä äskettäin olin kuullut. Loppujen lopuksi päätin tulla
uudelleen huomenna jo varhain aamulla. Eihän kirjelippuun ollut
luottamista. Šatov ei ehkä välittäisi siitä yhtään mitään, hän oli usein
itsepäinen ja lisäksi perin kaino. Sadatellen huonoa onneani aioin
poistua. Ehdittyäni jo portista kadulle tapasinkin äkkiä herra
Kirillovin. Hän oli tulossa kotiinsa ja tunsi ensimmäisenä minut.
Koska hän itse alkoi asiatani kysellä, kerroin hänelle kaiken
pääpiirteissään, vieläpä senkin, että olin kirjoittanut kirjeen, vaikka
en siihen luottanutkaan.

— Tulkaa, — hän sanoi, — kyllä järjestän.

Muistin, että Liputinin sanojen mukaan hän oli tänä aamuna

vuokrannut itselleen asunnon pihan perällä olevasta puisesta
sivurakennuksesta. Tässä sivurakennuksessa, joka oli hänelle liian
suuri, piti asuntoaan myös muudan vanha, kuuro muori, joka
samalla oli hänen siivoojansa. Talon isännällä oli näet uudessa
talossa, jossakin toisen kadun varrella teetupa, ja tämä eukko,
luultavasti joku isännän sukulainen, oli jäänyt huolehtimaan
vanhasta talosta. Sivurakennuksen huoneet olivat muuten jokseenkin
puhtaat, mutta seinäpaperit olivat tahraiset. Siinä huoneessa, johon
ensiksi tulimme, kaikki huonekalut olivat erityylisiä, sattumalta
kokoonhaalittuja ja kaikki huonossa kunnossa. Siellä oli pari
pelipöytää, leppäpuinen lipasto, iso, aivan kuin jonkin pirtin tai
keittiön pöytä, tuoleja ja sohva ristikkoselkänojineen sekä kovine
nahkaistuimineen. Nurkassa oli vanhanaikainen pyhäinkuva, jonka
edessä olevan lamppusen eukko oli nähtävästi jo ennen tuloamme
sytyttänyt tuikkimaan. Seinillä riippui pari himmentynyttä
öljymaalausta, joista toinen esitti keisari Nikolai Pavlovitš-vainajaa,
joka oli nähtävästi maalattu jo kaksikymmenluvulla, ja toinen
jotakuta piispaa.

Herra Kirillov sytytti huoneeseen tultuaan kynttilän ja otti

matkalaukustaan, joka oli nurkassa vielä purkamattomana,
kirjekuoren, lakkaa ja kristallisen sinetin.

— Sinetöikää kirje ja kirjoittakaa osoite.

Yritin vastustaa, mutta hän oli niin itsepäinen, että päätin vihdoin
suostua. Kirjoitettuani osoitteen otin lakkini.

— Luulin, jäisitte teelle, — hän sanoi, ostin teetä. Tahdotteko?

En voinut kieltäytyäkään. Eukko toi samassa teen pöytään, hän toi

nimittäin ison kannun kuumaa vettä ja pienen kannun, joka oli teetä
täpö täynnä, kaksi isoa kivikuppia, jotka oli hyvin tökerösti
maalauksilla koristeltu, sankavehnäsen ja syvän lautasellisen
kukkuranaan pieneksi paloiteltua sokeria.

— Teestä pidän,[20] — sanoi Kirillov, — öisin etenkin. Kuljen

edestakaisin ja juon; aamunkoittoon asti. Ulkomailla on vaikeata
öisin saada teetä.

— Te valvotte aina aamunkoittoon?

— Aina. Jo kauan. Syön vähän, vain teetä. Liputin on viekas,

mutta hätäilee.
 Ihmettelin, että hän oli niin halukas puhelemaan. Päätin käyttää
tilaisuutta hyväkseni.

— Äsken sattui hieman epämieluisia väärinkäsityksiä, —

huomautin.

Hän kurtisti kulmiaan.

— Typerää. Joutavia. Suurta turhaa, sillä Lebjadkin on juovuksissa.

Liputinille en puhunut; selitin turhia; hän vääristeli. Liputinilla paljon
mielikuvitusta, turhista rakensi vuoria. Eilen uskoin Liputinia.

— Tänään uskotte minua,— naurahdin.

— Te tiesitte kaiken jo äsken. Liputin on heikko, tai hätäilee, tai

vaarallinen, tai… kade.

Viimeinen sana hämmästytti minua.

— Te olette muuten varannut häntä varten niin monta kategoriaa,

että onhan hänen johonkin niistä sovittava.

— Tai kaikkiin yht'aikaa.

— Totta on sekin. Liputin on — kaaos! Oliko tosiaankin valhetta se,

mitä hän äsken kertoi, se nimittäin, että kirjoitatte jotakin teosta?

— Miksikä valhetta? — Ja kulmat rypyssä hän taas alkoi tuijottaa

maahan.

Pyysin anteeksi ja vakuutin, etten suinkaan tahtonut urkkia

häneltä mitään, minkä hän kerran tahtoi salata. Hän punastui.

— Sanoi totta, kirjoitan. Mutta on yhdentekevää.

 Hetkisen olimme kumpikin vaiti. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen tuo
äskeinen lapsen hymy.

— Sen, noista päistä, keksi kirjoista, ja itse ensiksi puhui

minullekin, tajuaa huonosti, ja minä etsin vain syitä, miksi ihmiset
eivät uskalla tappaa itseänsä, siinä kaikki. Ja tämä on myös
yhdentekevää.

— Kuinka eivät uskalla? Onko itsemurhia mielestänne vähän?

— Hyvin vähän.

— Oletteko tosissanne sitä mieltä?

Hän ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja alkoi mietteissään

astella huoneen päästä toiseen.

— Mikä teidän mielestänne estää sitten ihmisiä tekemästä

itsemurhia? — kysäisin.

Hän katsahti minuun kiinteästi, aivan kuin yrittäen muistella, mistä

oikeastaan olimme keskustelleet.

— Minä… minä vielä vähän tiedän… kaksi ennakkoluuloa estää…

kaksi asiaa… vain kaksi. Toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri. Mutta
pienempikin on hyvin suuri.

— Mikä on se pienempi?

— Kipu.

— Kipuko? Luuletteko, että sillä olisi tässä tapauksessa niin suurta

merkitystä.
 — Tärkein. On kaksi tapaa: ne, jotka tappavat itsensä suuresta
surusta, tai vihoissaan, tai hulluudessaan, tai jostakin… samapa se..
ne tekevät äkkiä. Eivät ajattele kipua, vaan äkkiä. Mutta jotka
täysijärkisinä, ne ajattelevat paljon.

— Mutta onko sitten sellaisiakin, jotka tekevät sen täydessä

järjessään?

— Hyvin paljon. Jos ei ennakkoluuloa olisi, niin enemmänkin;

hyvin paljon, kaikki.

— Liioittelette, eivät nyt kaikki sentään!…

Hän oli vaiti.

— Eikö sitten ole mitään itsemurhakeinoa, joka ei tuottaisi kipua?

— Kuvitelkaa, — hän pysähtyi aivan eteeni,

— kuvitelkaa kiveä kuin iso talo. Se riippuu ja te sen alla. Se

putoaa päähänne — käykö kipeästi?

— Talon suuruinen kivi? Peloittaahan se tietysti.

— Ei pelko, vaan koskeeko kipeästi?

— Kivi kuin vuori, miljoonan puudan painoinen? Eihän sellainen

ennätä tuottaa kipua.

— Mutta asettukaa todella alle, teitä peloittaa, että sattuu.

Oppineet, lääkärit, kaikki, kaikki pelkäävät. Kaikki tietävät, ei kipu
ennätä, mutta pelkäävät, että koskee.

— Entä toinen syy, se suurempi?

 — Mitä on sillä puolen.

— Siis rangaistusko?

— Yhdentekevää. Mitä on sillä puolen, vain, mitä siellä on.

— Eikö ole sellaisiakin ateisteja, jotka eivät usko sillä puolen

olevan mitään?

Hän vaikeni taas.

— Ehkä te arvostelette asiaa vain omien vakaumuksienne

mukaan?

— Ei kukaan tiedä muuta kuin itsestänsä… — hän huomautti

punastuen. — Vapaus tulee silloin, kun on yhdentekevää, elääkö vai
kuoleeko. Siinä päämäärä kaikelle.

‒ Päämäärä? Mutta silloinhan ei ehkä enää kukaan tahdokaan

elää?

‒ Ei kukaan, — hän vastasi päättävästi.

‒ Ihminen pelkää kuolemaa, koska hän rakastaa elämää, niin minä

sen olen ymmärtänyt, — huomautin, — niin on luonto sen
määrännyt.

— Katalaa ja siinä koko petos! — Hänen silmänsä alkoivat leimuta.

— Elämä on kipu, elämä on pelko, ihminen on onneton. Kaikki vain
kipua ja pelkoa. Nyt ihminen elämää rakastaa, sillä rakastaa kipua ja
pelkoa. Niin on järjestetty. Kivusta ja pelosta palkkana — elämä.
Siinä petos. Ihminen ei ole nyt sellainen ihminen. Syntyy uusi
ihminen, onnellinen ja ylpeä. Se, josta on yhdentekevää, elääkö vai
kuoleeko. Se on uusi ihminen! Se, joka voittaa kivun ja pelon, se itse
tulee Jumalaksi. Toista Jumalaa ei tule.

— Teidän mielestänne tuo toinen Jumala siis kuitenkin on

olemassa?

— Häntä ei ole, mutta hän on kuitenkin. Kivessä ei kipua, mutta

kiven pelossa on. Jumala — kuoleman kauhun kipu. Se, joka voittaa
kivun ja kauhun, tulee Jumalaksi. Syntyy uusi elämä, uusi ihminen,
kaikki uusi… Silloin historia pitää jaettaman kahteen: gorillasta
Jumalan tuhoamiseen ja Jumalan tuhoamisesta…

— Gorillaan, eikö niin?

— … maan ja ihmisen muuttumiseen fyysillisesti. Ihmisestä

Jumalaksi. Hän muuttuu fyysillisesti. Maailma muuttuu, teot
muuttuvat, ajatukset ja kaikki tunteet muuttuvat. Miten te luulette,
muuttuuko ihminen silloin fyysillisesti.

— Jos on yhdentekevää, elämmekö vai kuolemmeko, niin

silloinhan luultavasti kaikki tappavat itsensä, ja onhan siinä jo
muutosta tarpeeksi.

— Yhdentekevää. Tappavat valheen. Sen, joka janoaa

päävapautta, on oltava rohkea ja tapettava itsensä. Se, joka
uskaltaa, tappaa itsensä, on nähnyt petoksen salaisuuden. Sitä
kauempana ei ole vapautta. Siihen se loppuu. Kauemmaksi ei pääse.
Se, joka uskaltaa tappaa itsensä, on Jumala. Jokainen voisi tehdä,
että ei Jumalaa eikä mitään olisi. Mutta kukaan ei kertaakaan ole
tehnyt.

— Itsemurhantekijöitähän on ollut miljoonia.

 — Ei sellaisia. Ne pelkäävät, eivätkä sen vuoksi. Eivät tapa pelkoa.
Se, joka tappaa itsensä vain sen vuoksi, että tappaakseen pelon,
tulee heti Jumalaksi.

— Jospa hän siinä touhussa ennättäisi…

— Yhdentekevää, — hän vastasi hiljaa, rauhallisen ylväänä,

melkeinpä halveksivasti. — Säälin, sillä taidatte pilkata, — hän lisäsi
hetken perästä.

— Ihmettelen, miksi olette nyt niin rauhallinen, vaikka puhuttekin

innostuneesti, ja äsken olitte niin ärtynyt?

— Äsken? Äsken huvitti, — hän sanoi hymähtäen, — en riitele, en

pidä siitä enkä naura, — hän lisäsi surullisesta.

— Ei teidän tosiaankaan liene kovin hauskaa näin illalla teetä

juodessanne. — Nousin ja otin lakkini.

— Luulette? — hän hymähti ihmeissään. — Miksi ei ole? Ei…

minä… en tiedä… — hän keskeytti äkkiä, — en tiedä, muut, mutta en
voi kuten muut. Ajattelevat, ja jo heti toista. Minä samaa ajattelen,
koko elämän, aina yhtä ja samaa. Jumala on kiusannut minua koko
elämäni ajan, — hän lopetti äkkiä merkillisen avomielisesti.

— Mutta sanokaahan, miksi te puhutte niin huonosti venäjää?

Oletteko tosiaankin viiden vuoden aikana ulkomailla ollessanne
unohtanut äidinkielenne?

— Puhunko huonosti? En tiedä. En sen vuoksi, että ulkomailla.

Olen puhunut aina… yhdentekevää.
 — Rohkenisinko vielä kysyä? Uskon sen, mitä sanoitte, sen
nimittäin, että ette ole paljoakaan tekemisissä ihmisten kanssa ja
että joudutte harvoin heidän kanssaan puheisiin. Miksikä olette ollut
näin avomielinen minulle?

— Teille? Niin… Te istuitte hyvin ja te… mutta yhdentekevää… te

muistutitte veljeäni hyvin paljon, — hän sanoi punastuen, — kuoli
seitsemän vuotta, vanhin, paljon, hyvin paljon.

— Varmaankin hänellä on ollut paljoa vaikutusta käsityskantanne

muodostumiseen.

— E-ei, hän ei puhunut paljon. Ei koskaan. Minä kyllä kirjeenne

annan.

Hän lähti saattamaan minua, valaisten lyhdyllään tietä portille

sulkeakseen sen jälkeeni. "Varmasti hullu", päättelin itsekseni.
Portissa tuli taas joku minua vastaan.

IX.

Tuskin olin kohottanut jalkani portin korkealle kynnykselle, kun

jonkun voimakas käsi tarttui rintapieleeni.

— Ken tämä tässä,— mörisi jokin ääni, — ystäväkö vaiko

vihamies?
Tunnusta.

— Meikäläinen se on, meikäläinen! — vikisi samassa jo aivan

lähellä Liputinin ohut ääni. — Sehän on herra G-v, klassillisen
kasvatuksen saanut nuori mies, joka sitäpaitsi on suhteissa kaikkein
hienoimpiin piireihimme.

— Piireihin! Se miellyttää minua… Klas-sil-linen, siis si-vis-ty-neis-

tä sivistynein.. Eron saanut kapteeni Ignatius Lebjadkin, valmis
palvelemaan koko maailmaa ja eritoten ystäviään… jos he vain ovat
uskollisia, uskollisia, ne roistot!

Kapteeni Lebjadkin oli pitkä, paksu, höllälihainen, kiharatukkainen,

punakka sekä hyvin juopunut mies, joka jaksoi tuskin pysyä pystyssä
ja vain sangen vaivalloisesti liikutteli kieltään. Olin muuten jo kerran
aikaisemminkin nähnyt hänet, vaikkakin vain kaukaa.

— Kas, tuokin tuossa! — hän mörähti uudelleen huomatessaan

Kirillovin, joka yhä seisoi lyhtyineen paikallaan. Lebjadkin oli jo
heristämäisillään nyrkkiä, mutta antoi kuitenkin kätensä vaipua.

— Oppisi vuoksi suon anteeksi! Ignatius Lebjadkin, sivistyneistä

sivistynein…

Rakkauden hehkuva granaatti räjähti syömmessä Ignaatin.

Kädetön itkuhun pillahti, kun Sevastopolia muisteli.

Vaikk'en Sevastopolissa ole koskaan ollutkaan enkä ole

kädetönkään, mutta kuunnelkaapa loppusointua, loppusointua! —
hänen juopunut naamansa läheni taas minua.

‒ Eihän hänellä ole aikaa, hänen on mentävä kotiinsa, — Liputin

koetti suostutella häntä, — kertoo vielä huomenna Lizaveta
Nikolajevnalle kaiken.

— Lizavetalle!… — kapteeni mörisi yhä. Seis, pysähdy! Toisinta!

 Amatsonien toisten parvesta pyrähtää satulaan tähtönen.
Hymähtää ratsun selästä aris-to-kraa-a-a-ttinen lapsonen.

Tämähän on kuin hymni! Tämä on hymni, jollet sinä vain ole aasi!
Tyhjäntoimittajat eivät ymmärrä mitään! Seis! — Hän tarttui
päällystakkiini kun yritin väkisin päästä portista ulos.‒ Julista siellä,
että olen kunnian ritari, mutta Daška… Daškan minä nitistän näin
kahdella sormellani… maaorja… eikä uskalla se… Samassa hän
lankesi. Silloin riuhtaisin itseni irti ja juoksin kadulle, Liputin
perässäni.

— Aleksei Nilytš hänet kyllä nostaa. Tiedättekö, mitä äsken kuulin

häneltä? — Liputin puhua touhusi ehtimättä vetää edes henkeänsä,
— kuulittehan nuo runot "Amatsonitähtöselle"? Ne hän aikoo
huomenna lähettää Lizaveta Nikolajevnalle täydellisellä
nimikirjoituksellansa varustettuina. Mitä te siihen sanotte?

— Lyönpä vaikka vetoa, että te itse olette häntä siihen

kehoittanut.

— Häviätte! — Liputin nauraa hohotti. — Rakastunut, rakastunut

se on kuin kissa, ja tiedättekö, kaikki on saanut alkunsa — vihasta!
Hän alkoi vihata Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä ratsasti,
vihasi siinä määrin, että oli keskellä katua vähällä ruveta häntä
haukuskelemaan. Niin hän tekikin. Toissa päivänä viimeksi, kun
Lizaveta Nikolajevna oli ratsastelemassa! Onneksi hän ei tosin liene
sitä kuullut, ja tänään hän jo sepittelee runoja! Tiedättekö, että hän
on päättänyt rohkaista mielensä ja kosia? Se on totta, aivan totta.

— Olen aivan ihmeissäni, Liputin. Missä vain suinkin on tekeillä

jotakin tuollaista tärkeätä, siellä aina tuntuu teidän sormenne jälki!
— aloin raivota hänelle.
 — Mutta te, herra G-v, menette jo liian pitkälle. Eiköhän syynä
liene se, että sydämenne hieman vavahti kilpailijan pelosta, vai mitä?

— M-mi-tä? — huudahdin ja pysähdyin.

— Rankaisen teitä hieman enkä sanokaan sen enempää! Mutta te

taidattekin olla hyvin utelias? Merkitseehän sekin jo jotakin, että tuo
narri ei olekaan enää pelkästään kapteeni, vaan kuvernementtimme
kunnianarvoisa tilanomistaja, sillä Nikolai Vsevolodovitš myi hänelle
äskettäin maatilansa, jossa muinoin oli ollut kaksisataa sielua, ja
Jumala sen takaa, etten valehtele! Äsken vasta sain sen itsekin
tietää, vieläpä sangen taatusta lähteestä. Arvaatte kai lopun itsekin,
en sano enää muuta, näkemiin, herra.

X.

Stepan Trofimovitš odotteli minua jo hysteerisen kärsimättömänä. Jo

tunti sitten hän oli palannut. Hän oli mielestäni kuin juopunut,
ainakin viiden minuutin ajan olin varma siitä, että hän oli tosiaankin
juovuksissa. Voi, vierailu Drozdovien luona oli saanut hänen
tasapainonsa vain yhä enemmän järkkymään.

— Mon ami, olen kokonaan kadottanut langan… Lise… rakastan ja

kunnioitan tuota enkeliä aivan kuten ennenkin, aivan kuten ennen,
mutta sittenkin tuntuu minusta, kuin he olisivat kutsuneet minut
luokseen vain saadakseen minulta jotakin urkituksi; aivan suoraan
sanoen: lypsääkseen minut tyhjiin ja sitten, mene Jumalan nimeen,
minne suinkin itse haluat… Niin se on.
 — Kuinka ette häpeä! — en malttanut olla huudahtamatta.

— Ystävä kallis, olen nyt aivan yksin maailmassa. Enfin c'est

ridicule. Ajatelkaahan, nekin siellä olivat jo salaisuuksilla kyllästetyt.
Hyökkäsivät kimppuuni kuin mitkäkin, tiedustelivat nenistä ja
korvista ja vielä muistakin, jonkinlaisista pietarilaisista salaisuuksista.
Vasta täällä olivat he saaneet tietää niistä Nicolas'n kepposista, joilla
tämä suvaitsi ilahduttaa meitä täällä neljä vuotta sitten. "Te olitte
täällä, te näitte kaiken, onko totta, että hän on hullu?" Ja mistä ne
oikein saivat sen ajatuksen, en ymmärrä. Minkä vuoksi Praskovja
tahtoo välttämättä, että Nicolas olisi hullu? Sillä sitä tuo nainen
tahtoo, tahtoo kuin tahtookin! Ce Maurice, vai miten tuo hänen
nimensä nyt olikaan, Mavriki Nikolajevitš, brave homme tout de
même [kunnon mies kuitenkin], mutta hänen hyväksensäköhän tuo
nainen… ja sen jälkeen kuin hän itse kirjoitti Pariisista pauvre
amie'llemme… Enfin, tämä Praskovja, kuten cette chère amie'mme
häntä nimittää, on aivan täsmälleen Gogoljin kuolematon rouva
Laatikkoinen,[21] mutta ilkeä Laatikkoinen, riidanhaluinen
Laatikkoinen, hyvin suurennetussa muodossa.

— Mutta siitähän tulee silloin jo arkku, vieläpä suuren suuri.

— No, pienennetty Laatikkoinen sitten, samantekevää, mutta älkää

keskeyttäkö minua, muutenkin pääni jo menee aivan pyörälle. Kaikki
ne siellä syljeskelivät, paitsi Lise, joka yhä vielä sanoo: "Täti, täti",
mutta Lise viekastelee, ja siinä on myös jotakin muuta. Salaisuuksia.
Mutta äitimuorinsa kanssa hän on riidassa. Celle pauvre täti, joka
todella on despootti… ja sitten vielä tuo kuvernöörinrouva,
seurapiirimme myötätunnon menettäminen ja Karmazinovin
laiminlyönti. Ja sitten aletaan yht'äkkiä puhua tuosta
mielenvikaisuudesta, ce Lipouline, ce que je ne comprends pas…
[jota minä en ymmärrä…], kerrotaan, että pauvre amie on jo muka
haudellut päätään etikkakääreillä ja me tässä teidän kanssanne
emme suo hänelle hetkenkään rauhaa, me tässä saisimme hieman
hävetä valittelujamme ja kirjeitämme. Miten olen saattanutkaan noin
kiusata häntä ja vielä noin kriitillisenä hetkenä! Je suis un ingral!
[Olen kiittämätön!] Voitteko kuvitella. Palatessani näin pöydälläni
kirjeen, lukekaa, lukekaa! Miten epähieno olen ollut!

Hän ojensi minulle äsken saamansa Varvara Petrovnan kirjeen.

Varvara Petrovnaa oli nähtävästi alkanut kaduttaa aamullinen:
"Istukaa kotona!" Kirje oli kohtelias, mutta lyhyt ja varma.
Ylihuomenna, sunnuntaina, hän pyysi Stepan Trofimovitšia tulemaan
luokseen täsmälleen kahdeltatoista ja kehoitti häntä tuomaan
muassaan myös jonkun ystävistään (sulkumerkkien välissä oli
mainittu minun nimeni). Omasta puolestaan hän lupasi kutsua
Šatovin, koska tämä oli Darja Pavlovnan veli. "Veljeltä saatte
lopullisen vastauksen, riittääkö se teille? Tätä muodollisuuttako te
niin kiihkeästi olette tavoitellut?" —

— Huomaatteko tuon ärtyisän loppulauseen "muodollisuudesta"!

Raukka, raukka, elämäntoverini! Onhan totta, että tämä näin
äkillinen kohtaloni ratkaisu on masentanut minut… Tähän asti
minulla sentään yhä oli toivoa, mutta nyt lout est dii, tiedän, että
kaikki on lopussa, c'est terrible (kauheata). Voi, jos tuo sunnuntai ei
tulisi koskaan ja kaikki olisi kuten ennenkin. Te kävisitte luonani, ja
minä täällä…

— Nuo Liputinin törkeydet ja juorut, ne ne ovat saaneet teidät pois

raiteiltanne.

— Ystäväni, ystävän sormellanne te taas satutitte suoraan toisen

kipeään kohtaan. Ystävän sormet ovat yleensä säälimättömät ja