Solution Manual for Quality Medical Editing for the

Healthcare Documentation Specialist 1st Edition Ireland Wall

1285186524 9781285186528
Full link download:
Solution Manual:
https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-quality-medical-editing-
for-the-healthcare-documentation-specialist-1st-edition-ireland-wall-
1285186524-9781285186528/

UNIT 1: CAREER DEVELOPMENT

Chapter 1: Professional Development

1. Understand the difference between traditional transcription and speech recognition
editing.
2. Explain the difference between front-end versus back-end speech recognition.
3. Learn ways in which building knowledge is beneficial to job performance outcomes.
4. Define what a professional association is and the role it plays.
5. Learn about the Association for Healthcare Documentation Integrity and how
professional associations can work together.
6. Understand what credentials are and why they are important.
7. Discover what credentials are available in healthcare documentation and how to become
credentialed.

Chapter 2: Medical Editing as a Career

1. List the main differences between the HDS skill set and the medical editor skill set.
2. Give four potential areas of employment for the experienced HDS. How are they similar?
How do they differ?
3. By what process do schools become “AHDI approved”?
4. How would attending an “AHDI approved” school benefit a student? Why would it
matter?
5. What kind of password is the most effective?
6. List three ways to gain experience as a medical editor.

3
© 2016 Cengage Learning®. May not be scanned, copied or duplicated, or posted to a publicly accessible website, in whole or in part.
 7. Review the 10 tips for job searching and interviewing. Which ones would work best for
you? Which ones do you feel might not be helpful?

UNIT 2: LISTENING SKILLS

Chapter 3: Deciphering Accents

1. Assess your temperament for English-as-a-second-language (ESL) speakers.
2. Identify the components that make up an accent.
3. Learn to differentiate sounds and syllables.
4. Understand how to assess dictation appropriateness for inclusion in the record.
Chapter 4: Medications: Usage, Idiosyncrasies, and Sound-alikes
1. Examine why correct medication and dosage identification is critical.
2. Name the various routes and methods of administering medications.
3. Classify medications by type and give examples.

Chapter 5: Front-End Versus Back-End Speech Recognition

1. Understand what speech recognition is and the difference between front-end and backend.
2. Name at least three reasons speech recognition is helpful.
3. Identify at least three causes of speech recognition errors.
4. Recite at least three skills required of speech recognition editors.

UNIT 3: ELEMENTS OF MEDICAL EDITING

Chapter 6: Building Editing Skills

1. Identify at least three benefits of using speech recognition.
2. Name the three skills used in the medical editor role and how they work together.
3. Restate what types of tools are used in medical editing and how they or their use may
differ from traditional transcription.
4. Summarize the meaning of using “active listening skills” and provide several examples.
5. Analyze how accuracy and clarity should be maintained in edited speech-recognized
documents.
6. Define “contextual content” and provide examples of the three different types noted.
7. Show three types of edits that should be made against three types of superfluous edits.

4
© 2016 Cengage Learning®. May not be scanned, copied or duplicated, or posted to a publicly accessible website, in whole or in part.
FEATURES OF THE TEXT
Designed to be taught in one semester, the core text features the following:

UNIT 1: CAREER DEVELOPMENT

Chapter 1: Professional Development

“Knowledge is Power” emphasizes how the healthcare documentation specialist (HDS) or
medical editor must refrain from depending too heavily on electronic tools. These are handy time
savers, to be sure, but the instructor must remind students that they can make our brains lazy. For
example, we cannot recall phone numbers we used to know by heart because they are now stored
digitally in cell phones, accessible to dial with the touch of just one button. This “digital
dementia” can happen with medical terms, anatomy terms, laboratory data, drugs, spelling,
grammar/punctuation, etc.—all of which are examples of critical information needed to
accurately complete a job with the attention to detail the defines the HDS professionally.
“Professional Organizations” explains and defines the purpose of key organizations found
in the medical field, how they work in tandem, and how they can be of benefit to their members
and the public at large.
“Credentialing” reviews the credentialing process for healthcare documentation
specialists, available only through AHDI—what it is, why it is important, and how to become
credentialed. This section should be taught at the beginning of the semester; however, it would
also be helpful to review these details at the end of the semester so students have a fresh
reminder of the impact credentialing can have on their future job search.

Chapter 2: Medical Editing as a Career

All facets of the education of an HDS or medical editor, including online versus brick and mortar
schools, are featured. Accented dictation, medication usage, and a thorough explanation of
frontend versus back-end speech recognition are found in this chapter.
The section on gaining experience explains that completing QME gives students their
first experience in medical editing. Emphasize this fact when explaining what is important to list
on a resume. (Note to instructor: QME is designed to be completed in one semester.)
Job skills, knowledge, and responsibilities required of an HDS are listed along with a
thorough discussion on the differences between an independent contractor and an employee.
Continuing education and career advancement are discussed. Tips on writing a resume
are included as well as a sample resume and thank-you letter.

5
© 2016 Cengage Learning®. May not be scanned, copied or duplicated, or posted to a publicly accessible website, in whole or in part.
 UNIT 2: LISTENING SKILLS

Chapter 3: Deciphering Accents

Accented dictation including foreign accents, regional accents, and congenital anomalies are
discussed along with the HDS’s use of good judgment in transcribing difficult dictation.
Chapter 4: Medications: Usage, Idiosyncrasies, and Sound-alikes
This chapter continues the discussion of accented dictation. The importance of the HDS being
able to transcribe medications, their dosages, and their proper routes of administration is
explained along with the difficulty of medications that sound alike on dictation.
Three tables are included in Chapter 4:
• 4-1: Routes of Medication Administration
• 4-2: Generic Medication Stems, Categories, and Examples
• 4-3: Common Medication Sound-alikes

Chapter 5: Front-End Versus Back-End Speech Recognition

The text goes through front-end and back-end speech recognition, explaining the differences in
approach for each, plus the challenges encountered for both the dictating physician and the
medical editor.

UNIT 3: ELEMENTS OF MEDICAL EDITING

Chapter 6: Building Editing Skills

The text in this chapter gets into the specifics of medical editing, the benefits of speech
recognition, and the mechanics of transitioning to this skill from straight transcription. Listening
skills, the power of suggestion, when to edit, and the concept of “over-editing” are covered.
Proofreading skills are added as well as style and formatting tips. Quality Assurance is discussed
in this chapter.

UNIT 4: REPORT TYPES

Chapter 7: Correspondence
Samples of a memoranda and a followup letter are provided along with a discussion of styles,
standards, and formatting. Two critical thinking exercises are included. An index with patient
names for the 30 correspondence reports to be edited for accuracy and clarity is provided to the
students.

6
© 2016 Cengage Learning®. May not be scanned, copied or duplicated, or posted to a publicly accessible website, in whole or in part.
Chapter 8: Radiology
A definition of radiology as a specialty, plus five Model Reports are included. A discussion of
styles, standards, and formatting plus further definitions of several specialties within radiology
are given. Two critical thinking exercises are provided plus an index with patient names for the
66 radiology reports to be edited for accuracy and clarity.
Chapter 9: Acute Care
Acute care is defined, plus eight Model Reports are included. A discussion of styles, standards,
and formatting, plus further definitions of the reports most often used in acute care are given.
Two critical thinking exercises are provided plus an index with patient names for the 50 acute
care reports to be edited for accuracy and clarity.

Chapter 10: Chronic Care

Chronic care is defined, plus seven Model Reports are included. A discussion of styles,
standards, and formatting plus further definitions of the reports most often used in chronic care
are given. Two critical thinking exercises are provided plus an index with patient names for
the 50 chronic care reports to be edited for accuracy and clarity. Glossary of Key
Terms
Alphabetic listing of key terms from each chapter with definitions.

Appendices
Appendices A through H provide a wealth of information for students and instructors, both in
Quality Medical Editing and on the job.

TEACHING SUGGESTIONS

In planning strategies for teaching QME, all instructor materials are online; therefore, plan
accordingly. Classwork and homework can be developed from any of the materials provided in
the text. For example:

• Key Terms
• Learning Objectives
• Model Reports
• Styles and Standards (including formatting information as found in Chapters 7, 8, 9, and
10)
• Critical Thinking Exercises (with class discussion)
• Appendices B, C, D, E, and F

7
© 2016 Cengage Learning®. May not be scanned, copied or duplicated, or posted to a publicly accessible website, in whole or in part.
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
NELJÄSKOLMATTA LUKU.

1.

Hänen käyntinsä Paulin luona oli yhtä hämärä kuin hänen yönsä
täynnä sumua ja kummastelevia kysymyksiä. Silmät mitään näkemättä
hän kulki karbolilta haisevien vankilakäytävien kautta huoneeseen, jota
reunustivat vaaleankeltaiset puusohvat, joissa oli ruusumallisia reikiä,
niinkuin kenkäpuotisohvissa, joita hän poikana oli nähnyt. Vanginvartija
toi sisään Paulin. Harmaasta pumpulisesta vankipuvusta pistivät Paulin
kasvot esiin kalpeina ja ilmeettöminä. Paul liikkui turhanpäiväisen
tarkasti vartijan käskyjen mukaan, hän työnsi nöyrästi Babbittin tuomat
tupakat ja kuvalehdet pöydän yli vartijalle tarkastettaviksi. Hänellä ei
ollut mitään muuta sanomista kuin: »No, minä alan siihen tottua», ja
»Minä työskentelen vaatturiosastolla; kangas koskee sormiini.»

Babbitt tiesi, että Paul oli jo kuollut tässä kuoleman asunnossa. Ja kun
hän vaipui mietteisiin junassa kotimatkalla, tuntui jotakin hänessä
itsessäänkin kuolleen: lojaali ja vahva usko maailman hyvyyteen,
julkisen epäsuosion pelko, menestyksen ylpeys. Hän oli hyvillään, että
hänen vaimonsa oli poissa. Hän tunnusti sen puolustamatta itseään. Hän
ei siitä välittänyt.

2.

»Mrs. Daniel Judique» seisoi naisen käyntikortissa. Babbitt tiesi, että

hän oli erään paperitukkukauppiaan leski. Hänen täytyi olla
neljäkymmentä- tai neljäkymmentäkaksivuotias, mutta Babbitt piti häntä
nuorempana nähdessään hänet konttorissaan sinä iltapäivänä. Mrs.
Judique oli tullut kysymään, oliko mitään huoneistoa saatavissa, ja
Babbitt otti hänet kokemattomalta naiskirjanpitäjältä omaan hoitoonsa.
Rouvan muhkea ulkomuoto miellytti häntä hermostuttavasti. Rouva oli
solakka nainen, hänellä oli musta puku, jossa oli valkopilkkuisia
sveitsiläiskoruja; viileä, hieno puku. Suuri musta hattu varjosti hänen
kasvojansa. Hänen silmänsä olivat kimmeltävät, hänen pehmeä leukansa
miellyttävän täyteläinen ja hänen poskillaan tasainen, verevä väri.
Babbitt mietti jälkeenpäin, mahtoiko hän olla maalattu, mutta ei yksikään
mies kristikunnassa ollut semmoisista asioista tietämättömämpi.

Mrs. Judique istui ja pyöritteli orvokinväristä päivänvarjostintaan.

Hänen äänensä oli vetoava olematta tunkeileva.

»Mahdattekohan te voida auttaa minua.»

»Mielihyvällä.»

»Minä olen ollut kaikkialla — — — minä haluaisin pienen asunnon,

jossa olisi yksi makuuhuone tai ehkä kaksi, arkihuone ja keittiökomero ja
kylpyhuone, mutta sellaisen, joka todella on viihtyisä, ei mitään synkeätä
tai uudenaikaisia huoneita räikeine sähkökruunuineen. Enkä minä voi
maksaa ylen huikeata hintaa. Minun nimeni on Tanis Judique.»

»Luullakseni meillä on yksi, joka juuri sopisi teille. Tahtoisitteko tulla

katsomaan sitä nyt?»

»Kyllä, minulla on pari tuntia aikaa.»

Uudessa Cavendish Apartmentsissa oli Babbittilla huoneisto, jota hän

oli pitänyt vapaana Sidney Finkelsteiniä varten, mutta ajatellessaan, että
saisi ajaa tämän miellyttävän naisen rinnalla, hän heitti ystävänsä
Finkelsteinin hiiteen ja selitti ritarillisesti: »Mennään katsomaan, mitä
voin teille tarjota.»
 Hän pyyhki pois pölyn auton istuimelta ja pani henkensä kaksi kertaa
vaaraan näyttääkseen ajotaitoaan.

»Te osaatte tosiaan käytellä autoa,» sanoi mrs. Judique.

Babbitt piti hänen äänestään. Siinä oli hänen mielestään musiikkia ja

kulttuurin henkeä, se ei ollut sellaista hyppivää tirskuntaa kuin Louetta
Swansonin ääni.

Hän kerskui:

»Nähkääs, moni on niin nolo ja hidas, että jää kaikkien ihmisten tielle.
Varmin ajaja on se, joka osaa pitää konettaan kurissa, mutta ei arkaile
lisätä vauhtia, kun tarvitaan. Ettekö tekin ole sitä mieltä?»

»Olen tietysti.»

»Te olette tietysti hurjan taitava ajamaan.»

»En, juuri. Meillä oli tietenkin auto — tarkoitan, ennenkuin mieheni

meni pois — ja olinhan minä sillä ajavinani, mutta ei siihen luullakseni
nainen voi koskaan oppia niin hyvin kuin mies.»

»No, on niitä muutamia aika hyviä naisajajia.»

»On tietenkin sellaisia naisia, jotka koettavat matkia miehiä ja

pelaavat golfia ja kaikkea ja tärvelevät ihonsa ja kätensä.»

»Aivan, minä en koskaan ole pitänyt sellaisista miesmäisistä naisista.»

»Minä tarkoitan — — — tietysti minä ihailen niitä hirveästi ja tunnen

itseni aivan voimattomaksi ja hyödyttömäksi heidän rinnallaan.»

»Eikö mitä! Te olette tietysti hurjan hyvä soittamaan pianoa.»

»No, en — — — minä tarkoitan — — — en juuri.»

 »Joo, olette varmasti.»

Babbitt loi katseen hänen pehmoisiin käsiinsä, hänen timantti- ja

rubiinisormuksiinsa; rouva näki katseen, pisti kätensä piiloon
kissamaisesti kouristaen kapeita, valkoisia sormiansa, ja sanoi
haikeamielisesti:

»Minä pidän soittamisesta — tarkoitan — soittaa rimputan mielelläni

pianoa, mutta en ole koskaan saanut oikeata opetusta. Mr. Judiquen
tapana oli sanoa, että minusta olisi tullut hyvä pianisti, jos vain olisin
saanut opetusta, mutta hän kai vain mairitteli minua.»

»Sitä hän varmaankaan ei tehnyt. Teillä on varmaan temperamenttia.»

»Oo — pidättekö te musiikista, mr. Babbitt?»

»Pidän toki! Vaikka en minä tiedä, välitänkö niin erikoisen paljoa

kaikenlaisista klassillisista renkutuksista.»

»Oi, minä suorastaan rakastan Chopinia ja muita semmoisia.»

»Niinkö, todella? Niin, tietysti minäkin käyn monissa semmoisissa

korkeamman tyylin konserteissa, mutta minä pidän sittenkin hyvästä
jazz-orkesterista, jossa on oikeata vauhtia, niin että bassoviulunsoittaja
heiluttaa viuluansa ympäri ja paukuttelee sitä käyrällä.»

»Minä tiedän. Minä pidän hirmuisen paljon hyvästä tanssimusiikista.

Minä pidän hirveän paljon tanssimisesta. Ettekö tekin mr. Babbitt.?»

»Vielä häntä kysytte! Ei silti, että minä olisin niin järin taitava siinä.»

»Olette varmaan, sen minä uskon. Teidän pitäisi antaa minun opettaa
itseänne. Minä voin opettaa kenen tahansa tanssimaan.»

»Ettekö tahtoisi antaa minulle jonakin päivänä opetusta?»

 »Kyllä, mielelläni».

»Teidän on paras olla varovainen, muuten otan ehdotuksenne todeksi,

tulen teidän luoksenne ja panen teidät antamaan opetusta.»

Rouva ei ollut loukkaantunut, mutta ei antanut mitään lupausta.

Babbitt varoitti itseänsä: »älä mene taas tekemään tyhmyyksiä», ja alkoi
puhua yleisistä aineista:

»Minä tahtoisin osata tanssia niinkuin moniaat nuorukaiset, mutta

toisaalta tunnen, että miehen velvollisuus on ottaa tarmokkaasti, voisi
sanoa luovasti osaa maailmantyöhön ja tarttua tapausten kulkuun ja
voida näyttää elämässään tuloksia. Eikö teistäkin?»

»Oi, tietysti minäkin olen sitä mieltä!»

»No, ja silloin täytyy minun luopua monesta, mitä tahtoisin osata,

vaikka joka tapauksessa osaan, hitto vie, pelata golfia siinä kuin
toinenkin.»

»Niin, siitä olen ihan varma… Oletteko naimisissa?»

»Hm — — — olen — — — ja, hm, viralliset velvollisuudet tiettävästi

— — — minä olen varapuhemies Propagandakerhossa ja hoidan erästä
komiteaa Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitossa, ja se merkitsee aika
paljon työtä ja vastuuta — eikä siitä oikeastaan saa mitään kiitosta.»

»Ei, sen minä tiedän! Joka uhrautuu yhteiskunnalliseen työhön, ei

koskaan saa tunnustusta.»

He katsoivat toisiinsa suurin keskinäisin kunnioituksin, ja Cavendish

Apartmentsin luona Babbitt auttoi hänet kohteliaasti vaunusta, viittasi
taloon, ikäänkuin olisi esitellyt sitä hänelle, ja sanoi käskevästi
hissipojalle: »Toimita avaimet nopeasti!» Mrs. Judique seisoi ihan
lähellä häntä hississä, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän oli
varovainen.

Se oli kaunis huoneisto, valkoinen puuaines ja pehmeät siniset tapetit.

Mrs. Judique oli aivan haltioitunut suostuessaan ottamaan sen, ja kun he
menivät hallin läpi laskeutuakseen alas, kosketti hän Babbittin hihaa ja
sanoi hurmaantuneena: »Oi, minä olen niin iloinen, että käännyin teidän
puoleenne. On tosiaan suuri onni saada tavata mies, joka todellakin
ymmärtää. Jospa tietäisitte, millaisia huoneistoja minulle on näytetty!»

Babbitt oli äkkiä vaistomaisesti vakuutettu, että voisi panna

käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta hillitsi itsensä ja saattoi
ylenpalttisen kohteliaana hänet autoon ja ajoi mrs. Judiquen asuntoon.
Matkalla konttoriinsa pyörivät hänen ajatuksensa koko ajan.

»Olipa hyvä, että minulla kerrankin oli järkeä — peijakas, etten minä
sentään yrittänyt! Hän on ihana, harvinainen, kerrassaan hurmaava,
suloiset silmät ja hurmaavat huulet ja tuo solakka vartalo — hän ei
koskaan tule menettämään vartalonsa kauneutta niinkuin muut naiset —
ei, ei ei, hän on todellinen, hienostunut maailmannainen. Kaikkein
älykkäimpiä naisia, mitä olen tavannut moneen kuukauteen. Ymmärtää
yleisiä asioita ja — — — Mutta peijakas, miksen minä yrittänyt?…
Tanis.»

3.

Ajatus häiritsi ja hämmensi häntä, mutta hän huomasi etsivänsä

nuoruutta, itse toivoen säilyvänsä nuorena. Se tyttö, joka varsinkin
askarrutti hänen ajatuksiansa — vaikkei hän koskaan ollut puhutellut
häntä, oli uusin käsienhoitaja Pompeijin käherrysliikkeen salongin
oikealla puolella. Hän oli pieni, vikkelä, mustatukkainen, hymyilevä.
Hän oli ehkä yhdeksäntoistavuotias, ehkä kaksikymmentä. Hänellä oli
ohuita lohenvärisiä puseroita, jotka jättivät näkyviin hänen olkapäänsä ja
mustilla nauhoilla pujotellut liivinsuojustimensa.

Babbitt meni käherryssalonkiin leikkauttamaan tukkaansa. Kuten aina,

tunsi hän itsensä uskottomaksi senvuoksi, että sivuutti naapurinsa Reeves
Buildingin Käherryssalongin. Mutta nyt hän karkoitti ensimmäistä kertaa
syyllisyystuntonsa: »Peijakas, mikäs pakko minun on sinne mennä, ellen
tahdo? Minä en ole Reeves Buildingin omistaja! Sen partureilla ei ole
mitään tekemistä minun kanssani! Voinhan minä totisesti leikkauttaa
tukkani missä haluan! Minä en tahdo kuulla puhuttavan siitä asiasta.
Olen saanut kyliäni ihmisten kannattamisesta — — — ellen erikoisesti
halua. Se ei totisesti tuota mitään. Minä olen saanut kyllikseni.»

Pompeijin Käherryssalonki oli Thorn-Leighin hotellin

kellarikerroksessa, joka oli suurin ja uudenaikaisin hotelli Zenithissä.
Marmoriset kiertoportaat, joissa oli kiiltävämessinkinen kaidepuu,
johtivat hotellin eteisestä käherryssalonkiin. Se oli sisustettu mustalla ja
valkoisella ja punaisella kaakelilla. Siinä oli räikeä polttokultainen katto
ja suihkulähde, jossa pyylevä nymfi alati tyhjensi heleänpunaista
runsaudensarvea. Neljäkymmentä parturia ja yhdeksän kättenhoitajaa
työskenteli vimmatusti, ja ovella seisoi kuusi neekeriä vahdissa
kunnioittavasti ottaakseen tulijoita vastaan, pannakseen talteen heidän
hattunsa ja kauluksensa, johtaakseen heitä sille paikalle, missä sai istua
ja odottaa ja missä matolla, joka muistutti troopillista saarta valkoisen
kivipermannon valtavalla pinnalla, oli tusina nahkaisia nojatuoleja ja
pöytä täynnä kuvalehtiä.

Babbittin mies oli nöyräselkäinen, harmaapäinen neekeri, joka osoitti

hänelle Zenithissä tavattoman suuressa arvossa pidettävää kunniaa —
puhutteli häntä nimeltä. Babbitt oli kuitenkin huonolla tuulella: hänen
miellyttävä kättenhoitajansa ei ollut vapaana. Tämä kiilloitti erään
keikarimaisesti puetun herran kynsiä ja tirskuili hänen kanssaan. Babbitt
inhosi tuota miestä. Hän aikoi odottaa, mutta Pompeijin salongin
mahtavan järjestelmän häiritsemistä ei käynyt ajatteleminen, ja hänet
ohjattiin heti eräälle tuolille. Hänen ympärillään vallitsi rikas ja
hienostunut ylellisyys. Erään herran kasvoja käsiteltiin punaisilla säteillä,
toisen tukkaa pideltiin öljyllä. Poikaset työntelivät ympäri ihmeellisiä
sähköhierontakoneita. Parturit tempoivat käsiinsä höyryäviä pyyhkeitä
koneesta, joka muistutti kiilloitetusta nikkelistä tehtyä haubitsia ja
heittivät ne ylenkatseellisesti pois heti niiden käyttämisen jälkeen.
Leveällä marmorihyllyllä tuoliriviä vastapäätä oli sadoittain
merenvahankeltaisia, rubiininpunaisia ja smaragdinvihreitä nestepulloja.
Babbittista oli maireista käyttää kahta orjaa yhdellä kertaa — parturia ja
kengänkiilloittajaa. Hän olisi ollut täysin onnellinen, jos samalla kertaa
olisi voinut askarruttaa myöskin kättenhoitajaa. Parturi leikkasi hänen
hiuksiansa ja kysyi hänen mielipidettänsä Havre de Gracen kilpa-ajoista,
pesäpallokaudesta ja pormestari Proutista. Nuori neekeri, joka kiilloitti
hänen kenkiänsä, hyräili laulua »Kun sotamiehet lähti» ja harjasi sävelen
tahdissa pingoittaen kiiltävää kenkäriepua joka kerta, kun veti sitä
kengän yli niin kovasti, että se soinnahti kuin banjonkieli. Parturi oli
mainio kauppamies. Hän sai Babbittin tuntemaan itsensä rikkaaksi ja
arvokkaaksi kysymällä: »Mikä teidän mielivoiteenne on, sir? Onko
Teillä aikaa tänään, sir, hiukan kasvojenhierontaan? Teidän hiusmartonne
ei ole oikein joustava, ottaisimmeko hiukan päähierontaa?»

Babbittin miellyttävin nautinto oli hiustenpesu. Parturi saippuoi hänen

päätään, kunnes se oli kermanvalkoinen paksusta saippuanvaahdosta, ja
huuhtoi sitten, Babbittin pitäessä päätään pesuvadin yllä pyyhkeisiin
käärittynä, sen pois lämpöisellä vedellä, joka pisti ihoa, ja suihkutti
lopuksi jääkylmää vettä. Vaihteessa, kun äkillinen polttava kylmyys
tuntui hänen päässään, jyskytti Babbittin sydän, hänen rintansa paisui,
hänen selkäpiinsä oli kuin sähköjohto. Se oli tunnelmaa, joka katkaisi
elämän yksitoikkoisuuden. Siitä noustessaan hän katsoi ylväästi ympäri
salonkia. Parturi hieroi innokkaasti hänen märkää tukkaansa käärien
ympärille pyyhkeen kuin turbaaniksi, niin että Babbitt oli kuin pyylevä,
punakka kaliifi taidokkaalla ja liikkuvalla valtaistuimella. Parturi esitti
äänellä, joka osoitti tuttavallisuutta, mutta kuitenkin oli täynnä kaliifin
mahtavuuden kunnioitusta: »Otetaanko vähän Eldorado-öljyvoidetta, sir?
Erinomaisen edullista hiusmarrolle, sir! Enkö saanut viimekin kerralla
antaa sitä?»

Ei ollut saanut, mutta Babbitt suostui: »Miksei, ali right!»

Innostuneena hän näki, että hänen kättenhoitajansa oli vapaa.

»En tiedä, eiköhän minun sentään pitäisi korjauttaa vähän käsiäni»,

mutisi hän ja näki tytön tulevan mustatukkaisena, hymyilevänä,
herttaisena. Toimitus oli päätettävä tytön pöydän ääressä, ja Babbitt saisi
puhua hänen kanssaan parturin kuuntelematta. Hän odotti maltillisesti
koettamattakaan kurkistella tyttöä, kun tämä viilasi hänen kynsiänsä ja
parturi ajoi hänen partaansa ja voiteli hänen kuumottaviin poskiinsa
kaikkia niitä merkillisiä seoksia, joita sukkelat parturiaivot ovat
vuosisatain kuluessa keksineet. Kun parturi oli lopettanut ja hän istui
tyttöä vastapäätä tämän pöydän ääressä, ihaili hän sen marmorilevyä,
ihaili pienillä hopeahanoilla varustettua, levyyn upotettua pesukulhoa ja
ihaili itseänsä, että pystyi käymään niin kalliissa paikassa. Kun tyttö
nosti hänen märän kätensä vadista, oli se lämpimästä saippuavedestä niin
herkkä, että hän tavattoman selvästi tunsi tytön lujan pienen kouran
otteen, Hän ihaili tytön kynsien punervaa loistoa. Nuo kädet olivat
hänestä vielä ihanammat kuin mrs. Judiquen ohuet sormet, ja
elegantimmat. Hänelle tuotti jonkinlaista nautintoa kipu, kun tyttö
leikkasi terävällä veitsellä kynsien reunaan muodostunutta nahkaa. Hän
vastusti kiusausta katsella tytön nuoren poven ja olkapäiden piirteitä,
joita ruusunvärinen harsopilvi paremminkin näytti kuin peitti. Tyttö teki
häneen erikoisen hienon vaikutuksen, ja koettaessaan omasta puolestaan
vaikuttaa tyttöön hän puhui yhtä kömpelösti kuin maalaispoika
ensimmäisellä vierailulla:

»Tänään on aika lämmin tehdä työtä.»

»Niin on. Te leikkasitte kyntenne itse viime kerralla, vai kuinka?»

 »Joo-o — — — Niin kyllä tein.»

»Teidän pitäisi aina käydä täällä leikkauttamassa.»

»Niin, ehkä kyllä. Minä — — — ».

»Ei mikään ole niin miellyttävän näköistä kuin hyvinhoidetut kynnet.

Minusta se on aina varmin merkki, mistä tuntee todella hienon herran.
Täällä oli eilen eräs automobiiliagentti, joka väitti, että muka aina voi
sanoa mihin luokkaan mies kuuluu siitä, minkä merkin auto hänellä on,
mutta minä sanoin hänelle: 'älkää joutavia', sanoin minä, 'asianymmärtäjä
vilkaisee vain kynsiin, kun tahtoo tietää, onko mies humbuugi vai todella
hieno herra'.»

»Niin, voi kyllä olla, että siinä on perää. Tietenkin, se tahtoo sanoa —
— —kun on noin nätti tyttölapsi kuin te, niin eihän mies voi olla
tulematta siivouttamaan kouriansa!»

»No niin, olkoon vain, että minä olen lapsi, mutta minä en ole tuhma
ja minä voin kyllä nähdä, onko edessäni hieno ihminen — — — minä
voin arvostella luonteen yhdellä ainoalla silmäyksellä — enkä minä
koskaan puhuisi niin avoimesti ihmisen kanssa, ellen näkisi, että hän on
hieno ihminen.»

Hän hymyili. Hänen silmänsä tuntuivat Babbittista lauhkeilta kuin

huhtikuinen päivä. Syvällä vakavuudella ilmoitti Babbitt itselleen, että
oli kyllä raakalaisia, jotka ajattelivat, että vain senvuoksi, että tyttö on
kättenhoitaja eikä ehkä niin hirveän sivistynyt, hän muka ei ole mitään,
mutta mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli demokraatti ja ymmärsi
ihmisiä, ja hän pysyi vakaumuksessaan, että tyttö oli hieno tyttö, hyvä
tyttö, mutta ei liian rasittavan hyvä. Hän kysyi, ääni täynnä sympatiaa:

»Niitä on kai paljon miehiä, jotka yrittävät olla sopimattomia teitä

kohtaan, arvaan minä?»
 »Jaa, etteikö ole? Nuo kaikennäköiset sikaripuotikeikarit uskovat, että
senvuoksi, että tyttö työskentelee parturituvassa, heidän sopii muka
käyttäytyä kuinka tahansa. Mitä kaikkea ne minulle puhuvatkaan! Mutta
uskokaa minua! Minä tiedän kuinka sellaiset herrat nolataan. Minä annan
heille, niin että surisee korvissa, ja kysyn: 'kenen kanssa te luulette
puhuvanne?' ja silloin katoavat he kuin tahrat bensiinin tieltä ja — — —
Ettekö tahdo vähän kynsitahdasta? Se pitää kynnet yhtä kiiltävinä kuin
heti kiilloituksen jälkeen, ei vahingoita niitä ja kestää monta päivää.»

»Kyllä, minäpä koetan sitä! Sanokaa — — — sanokaa, eikö ole

lystikästä? Minä olen käynyt tässä salongissa aina siitä saakka, kun se
avattiin ja — — —» (veitikkamaisen innokkaasti) — — — »luullakseni
en tiedä vielä teidän nimeänne.»

»Ettekö? Sepä oli omituista! En minäkään tiedä teidän!»

»Älkää nyt laskeko leikkiä! Mikä se hieno pikku nimi on?»

»Ah, ei se ole niin siunatun hieno! Se on varmaan juutalaisnimi,

arvelen minä, mutta me emme ole juutalaisia. Minun pappani pappa oli
aatelismies Puolassa, ja täällä oli yhtenä päivänä eräs herra, jonkinlainen
kreivi tai sellainen ja sanoi, että hän tunsi minun pappani papan perheen
Puolassa ja heillä oli muhkea suuri talo. Aivan erään järven rannalla.»

Epäröiden: »Ettekö ehkä usko sitä?»

»Hm, jaa, tietysti uskon. Miksen uskoisi? Älkää luulko, että minä
lasken leikkiä teidän kanssanne, mutta joka kerta, kun olen katsonut
teitä, olen itsekseni miettinyt: tuolla lapsella on sinistä verta suonissaan.»

»Ei, oikeinko totta?»

»Totta tietenkin! No mutta nyt kun olemme ystäviä, mikä se pieni

hieno nimi olikaan?»
 »Ida Putiak. Se ei ole niin erikoisen häävi. Minä sanon aina
mammalle: 'mamma', sanon minä, 'mikset antanut minulle nimeä Dolores
tai jotakin tyylikästä?'»

»No, mutta miksi niin? Minusta se on hieno nimi. Ida!»

»Minä tiedän varmasti teidän nimenne!»

»Oo, se ei ole niin varmaa! No, tosinhan — — — ei se sentään ole

niin erikoisen tunnettu.»

»Ettekö te ole mr. Sonheim. Paidannappiyhtiö Prater Peterin

edustaja?»

»En, en lainkaan! Minä olen mr. Babbitt, kiinteistöjenvälittäjä.»

»Ah, anteeksi! Jaa, niin tosiaan! Te tarkoitatte täällä Zenithissä?»

»Niin» (Sillä ripeällä äänellä, joka ilmaisee loukattua tunnetta.).

»Niin, tosiaan. Minä olen lukenut teidän ilmoituksianne. Mainiota.»

»Hm, no niin — ehkäpä olette myöskin lukenut puheitani?»

»Tietysti. Minulla ei ole aikaa juuri paljon lukea, mutta — — —

luultavasti minä teidän mielestänne olen kauhean tuhma olento.»

»Minusta te olette herttainen tyttö.»

»Eräs asia tässä ammatissa on hauska, se antaa tytölle tilaisuutta tavata

hirveän hauskoja herroja ja täydentää sivistystään keskustelulla, ja täällä
tulee sellaiseksi, että voi ensi silmäyksellä arvostella miehen luonteen.»

»Kuulkaa nyt, Ida! Älkää mitenkään luulko, että minun tarkoitukseni

on olla sopimaton — — —» (hän ajatteli kärsimättömänä, että olisi
nöyryyttävää, jos tuo tyttö hylkäisi tarjouksen, ja vaarallista, jos hän
siihen suostuisi. Jos hän kutsuisi hänet päivällisille ja arvostelevat
ystävät sattuisivat näkemään heidät! — Mutta hän jatkoi innokkaasti:)
»Älkää mitenkään luulko, että minä tahdon olla hävytön, jos ehdotan,
että olisi hauskaa, jos me kaksi menisimme ulos ja söisimme pienen
päivällisen yhdessä jonakin iltana.»

»Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun suostua, mutta — — —

miesystäväni tahtovat minua aina mukanaan ulos. Mutta ehkä minä
voisin tänä iltana.»

4.

Ei ollut mitään syytä, selitteli hän itselleen, miksei hän söisi

yksinkertaista päivällistä köyhän tytön kanssa, jolla olisi hyötyä
seurustelusta niin sivistyneen ja kypsän ihmisen kanssa kuin hän. Mutta
pelosta, että joku näkisi heidät eikä ymmärtäisi, veisi hän tytön
Biddlemeierin Inniin laitakaupungille. He saisivat tehdä hauskan
ajelumatkan tänä lämpimänä yksinäisenä iltana ja hän ehkä pitäisi tytön
kättä omassaan — ei, hän ei tekisi edes sitä. Idalla oli lähestyväinen
luonto, hänen paljaat olkansa osoittivat sen riittävän selvästi, mutta hän
ei todellakaan aikonut kosiskella tyttöä vain senvuoksi, että tämä sitä
odotti.

Silloin meni hänen autonsa rikki. Jotakin oli joutunut epäkuntoon

sytytyslaitteissa. Ja hänellä täytyi olla auto tänä iltana. Raivostuneena
hän koetteli sytytintä, tuijotti magneettiin. Mutta mulkoilipa hän kuinka
hurjasti tahansa, härkäpäinen auto ei ottanut liikkuakseen ja se oli
epäsuosioon joutuneena raahattava erääseen autovajaan. Viehätys palasi,
kun hän tuli ajatelleeksi vuokra-autoa. Sen käyttäminen oli samalla
kertaa varakasta ja kiintoisan synnillistä.

Mutta kun hän tapasi Idan eräässä kulmassa kahden poikkikadun

matkan päässä Thornleighin hotellista, sanoi tämä: »Vuokra-auto? Ja
minä kun luulin, että teillä oli oma auto!»

»Niin minulla onkin. Tietysti on. Mutta se on juuri nyt rikki.»

»Jaha», sanoi tyttö sillä äänellä kuin olisi kuullut sen selityksen
ennenkin.

Koko matkan Biddlemeierin Inniin koetti Babbitt puhella kuin vanha

ystävä, mutta ei onnistunut murtamaan sitä muuria, minkä tytön sanat
rakensivat heidän välilleen. Sanomattoman suuttuneena hän kertoi,
kuinka hän oli nolannut »sen hävyttömän parturipäällikön» ja kuinka
drastillisesti hän tulisi tätä kohtelemaan, jos se mokoma vielä sanoisi,
että hän muka »oli sukkelampi soittamaan suutaan kuin siistimään
sorkkia.»

Biddlemeierin Innissä ei heidän onnistunut saada mitään juotavaa.

Yliviinuri ei ottanut oivaltaakseen, mikä mies George F. Babbitt oli. He
istuivat hikoillen suuren liha-annoksen edessä ja keskustelivat
basepallopelistä. Kun Babbitt yritti tarttua Idan käteen, sanoi tyttö
hilpeästi ja ystävällisesti: »Pitäkää varanne! Tuo hävytön kyyppi
kurkistaa!» Mutta he tulivat ulos tenhoisaan kesäyöhön, jossa ilma oli
hiljaista ja sykähdyttävää ja kuu hopeoi pihlajanlehviä.

»Ajetaan jonnekin muualle, missä saa edes drinkin ja vähän tanssia!»

esitti hän.

»Jonakin toisena iltana. Minä lupasin mammalle olla tänään aikaisin

kotona.»

»Joutavia! Nyt on liian kaunista, jotta vielä malttaisi mennä kotiin.»

»Minä jäisin niin hirveän mielelläni, mutta mamma suuttuisi niin

hurjasti.»
 Babbitt vapisi. Tyttö oli itse nuoruus ja viehkeys. Babbitt kietoi
käsivartensa hänen uumenelleen. Tyttö nojautui hänen olkaansa vasten
ilman pelkoa, ja Babbitt riemuitsi. Näin tipsutti hän alas ravintolaportaita
laulellen: »Tule, ajelu on ihanaa, se vilvoittaa.»

Oli oikea rakastavaisten yö. Pitkin koko Zenithiin johtavaa maantietä

alhaalla olevan ja lempeän kuun alla oli auto auton perässä, ja niissä istui
himmeitä olentoja uneksivassa syleilyssä. Babbitt ojensi kaipaavan
kätensä Idaa kohti ja oli kiitollinen, kun tämä taputti niitä. Ei ollut
yritystäkään vastarintaan tai väliasteeseen. Babbitt suuteli häntä ja
yksinkertaisesti ja luonnollisesti vastasi tyttö suudelmaan autonohjaajan
leveän selän takana.

Hänen hattunsa putosi ja hän riuhtaisi itsensä irti tavoittaakseen

hattuansa.

»Ah, anna sen mennä!» pyysi Babbitt.

»Mitä? Hattuniko? En ikinä!»

Babbitt odotti, kunnes tyttö oli saanut hatun päähänsä ja pujotti taas
kätensä hänen uumilleen. Tyttö vetäytyi pois ja sanoi äidillisen
tyynnyttävästi: »Älä nyt ole tuhma pikkupoika! Me emme saa surettaa
äidinsydäntä. Nojaa taaksepäin, kultaseni, ja katsele, kuinka nyt on ihana
yö. Jos olet oikein kiltti, niin suutelen ehkä sinua, kun hyvästelemme.
Anna minulle nyt savuke.»

Babbitt auttoi häntä innokkaasti savukkeen sytyttämisessä ja kysyi,

oliko hänellä nyt kaikki, mitä hän halusi. Sitten hän siirtyi tytöstä niin
loitolle kuin mahdollista. Nolaus oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei kukaan
olisi voinut sanoa Babbittille, että hän oli narri, pontevammin,
täsmällisemmin ja älykkäämmin kuin hän itse nyt. Hän ajatteli, että
kirkkoherra John Jennison Drew'n kannalta katsoen hän oli synnillinen
ihminen ja Miss Ida Putiakin kannalta vanha ikävä ukko, jota täytyi
sietää välttämättömänä rangaistuksena hyvänpuolisen päivällisen
syömisestä.

»Kultaseni, et suinkaan aio leikkiä loukkaantunutta?

Mitä?»

Tyttö puhui nokkavalla äänellä. Babbittin olisi tehnyt mieli lyödä

häntä. Hän ajatteli synkästi: »No ei minun sentään tarvitse vastaanottaa
armopaloja tuolta kujakakaralta! Senkin siirtolainen! Minä teen tästä
lopun niin pian kuin mahdollista ja rankaisen itseäni kotona lopun yötä.»

Hän puhisi: »Mitä? Minäkö loukkaantunut? Oletpas sinä lapsellinen;

mistä minä olisin loukkaantunut? Kuule nyt, Ida. Kuule setä Georgea.
Minä tahdon puhua sinulle järkeä siitä, että sinä alituisesti kinastelet
johtajan kanssa. Minulla on paljon kokemusta henkilökunnasta, ja usko
pois, sen ei kannata niskoitella — —»

Tultuaan sen keltaisen talon edustalle, missä tyttö asui, sanoi Babbitt
hyvää yötä lyhyesti ja ystävällisesti, mutta auton lähdettyä jatkamaan
matkaa hän huokasi: »Ah, hyvä Jumala!»
VIIDESKOLMATTA LUKU.

1.

Hän heräsi ja oikoili jäseniään hilpeänä vuoteessaan kuunnellen

varpusten viserrystä; sitten hän muisti, että kaikki oli nurin, että hän oli
päättänyt antautua harhateille ja ettei se ollut lainkaan häntä huvittanut.
Miksikä, mietti hän, hän rupeaisi kapinoimaan? Mitä hän rimpuili?
Miksei ottanut järjen päästä kiinni, lopettanut tätä idioottimaista
hyrräämistä ja viihtynyt perheensä, työnsä, kerhotoveriensa parissa?
Mitä hän voitti kapinoimisesta? Kärsimystä ja häpeää — häpeää siitä,
että Ida Putiakin kaltainen katutyttö saattoi kohdella häntä kuin
poikanulikkaa. Ja kuitenkin — — — aina palautui hän tähän: »ja
kuitenkin.» Tuotti kärsimystä tai ei, mutta hän ei enää saattanut tuntea
tyytymystä maailmaan, joka, kun kerran epäluulo oli sitä vastaan
herännyt, oli käynyt mahdottomaksi.

Mutta, vakuutti hän itselleen, tästä tyttöjen perässä juoksemisesta

täytyy tulla loppu.

Päivällisaikaan hän ei ollut niin varma edes siitä. Ellei hän miss
McGounissa, Louetta Swansonissa ja Idassa ollut löytänyt sydämensä
haltijatarta, niin ei se todistanut, ettei jossakin voinut olla se
saavutettavissa oleva nainen, joka ymmärtäisi häntä, antaisi hänelle
arvoa ja tekisi hänet onnelliseksi.

2.
 Mrs. Babbitt tuli kotiin elokuussa.

Ennen, kun hän oli ollut poissa, oli Babbitt ikävöinyt hänen turvallista
pikkunurkunaansa ja odottanut hänen tuloansa kuin juhlaa. Nyt, vaikka
hän ei uskaltanut loukata häntä antamalla vivahdustakaan siitä näkyä
kirjeissään, oli Babbitt huonolla tuulella siitä, että Myra tuli ennenkuin
hän itse oli ehtinyt päästä entiselleen, ja hänestä oli kiusallista mennä
häntä vastaanottamaan ja olla iloisen näköinen.

Hän taivalsi asemalle; hän lueskeli kesähuvi-ilmoituksia, jotta ei

tarvitsisi puhella tuttavien kanssa ja paljastaa avuttomuuttaan. Mutta hän
oli hyvin koulutettu. Kun juna porhalsi asemalle, oli hän sementtisillalla
ja tähysteli Pullman-vaunuja, ja nähdessään vaimonsa matkustajain
joukossa, jotka virtasivat asemahallia kohti, hän heilutti hattuansa.
Ovella hän syleili häntä ja julisti: »Joo, joo, peijakas, sinä näytät oikein
reippaalta!» Sitten hän huomasi Tinkan. Tässä oli jotakin; tämä
pieninenäinen ja vilkassilmäinen lapsi rakasti häntä, uskoi hänen
suuruuteensa, ja kun hän otti lapsen syliinsä, nosti ja rutisti häntä, kunnes
lapsi kirkui, oli hän hetkeksi jälleen entinen vakava oma itsensä.

Koko ajan hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin joutuisi olemaan yksin
vaimonsa kanssa ja tämä kärsivällisesti odottaisi hyväilyä.

3.

Talossa vallitsi vakiintunut tapa, että hänen piti viettää loma-aikansa

yksin viikon tai kymmenen päivän käynnillä Catawbassa, mutta häntä
vaivasi ajatus, että hän vuosi sitten oli ollut Paulin kanssa Mainessa. Hän
näki ajatuksissaan palaavansa sinne, saavansa siellä rauhan ja viettävänsä
Paulin seurassa alkeellista ja sankarillista elämää. Kuin salama sattui
häneen ajatus, että hän todella voisi matkustaa. Toisin sanoen, hän ei
oikeastaan voisi, hänen ei sopisi jättää afäärejä, ja Myra pitäisi varmaan
omituisena, jos hän lähtisi sinne yksin. Tietysti voisi hän päättää tehdä
mitä perhanaa hyvänsä tämän jälkeen, mutta kuitenkin — — — mennä
Maineen!

Hän matkusti monien ja pitkien mietiskelyjen jälkeen. Vaimolleen

asiaa ilmoittaessaan hän käytti — kun ei tietenkään voinut selittää
aikovansa mennä etsimään Paulin henkeä erämaasta — säästäväisyyttä
noudattaen sitä valhetta, jonka hän vuosi sitten oli keksinyt ja jota hän ei
tähän saakka juuri lainkaan ollut käyttänyt. Hän sanoi, että hänen täytyi
liikeasioissa tavata erästä herraa New Yorkissa. Hän ei olisi voinut edes
selittää itselleen, minkätähden hän otti ulos pankista useita satoja
dollareita enemmän kuin tarvitsi tai minkätähden hän suuteli Tinkaa niin
hellästi ja lausui: »Jumala siunatkoon sinua, pikku Tinka.»

Junasta hän huiskutti hänelle, kunnes tytöntypykkä oli vain pieni

tulipunainen piste mrs. Babbittin tilavamman ruskean hahmon rinnalla
valtavan rautaportin sulkeman sementtikäytävän päässä. Surumielisesti
hän katsoi taakseen Zenithin viimeistä esikaupunkia.

Koko matkan pohjoiseen hän ajatteli Mainen oppaita: yksinkertaisia ja

voimakkaita ja rohkeita, iloisia ja hilpeitä, jotka pelasivat pokeria
koruttomassa majassaan, osasivat saada selvän metsän salaisuuksista,
kun kulkivat pitkin polkuja tai laskettelivat alas koskia. Hän muisteli
erikseen Joe Paradisea, joka oli puolijänkki, puoli-intiaani. Jospa hän
voisi hankkia itselleen metsäpalstan kaukana erämaassa yhdessä Joen
kaltaisen miehen kanssa, tehdä ankaraa ruumiillista työtä, olla vapaa ja
kovaääninen, pukunaan työmiehen mekko, eikä koskaan tarvitsisi palata
tähän surkeaan sovinnaisuuteen.

Taikka, niinkuin turkismetsästäjä pohjoiskanadalaisessa filmissä,

samota pitkin metsiä, leiriintyä Kalliovuorille tuimana ja vaiteliaana
luolaihmisenä! Miksei? Hän voisi tehdä sen! Kotona oli riittävästi rahaa
perheen toimeentuloksi, kunnes Verona oli naimisissa ja Ted voi pitää
huolen itsestään. Vanha Henry T. hoitaisi heitä kyllä. Vakavasti. Miksikä
ei? Todella elää — — —
 Hän kaipasi sitä, myönsi kaipaavansa sitä ja uskoi melkein tulevansa
niin tekemään. Niin pian kuin terve järki virnisti: »Joutavia! Ihminen ei
karkaa perheensä ja kunnon kumppanien luota, ei yksinkertaisesti tee
sitä, siinä koko juttu!» selitteli Babbitt itselleen toisaalta: »Eihän se
sentään vaadi suurempaa rohkeutta kuin Paulilta vaadittiin vankeuteen
menemiseen ja — — — hyvä Jumala, kuinka hartaasti tahtoisin sen
tehdä! Seikkailijoita — kuusipiippuinen revolveri — rajakaupunki —
korttihuijareita — maata taivasalla — olla oikea mies Joe Paradisen
kaltaisten jymymiesten joukossa — peijakas!»

Niin hän tuli Maineen, seisoi jälleen sillalla pienen hotellin edustalla,
sylki taas sankarillisesti vedenkalvoon ja joutui mäntyjen suhistessa,
vuorten kimmeltäessä ja lohenpoikien molskahdellessa kiertämään
entistä ympyräänsä. Hän riensi oppaiden majalle kuin todelliseen
kotiinsa, todellisten ystäviensä luokse, kauan kaivattujen. He
riemastuisivat hänet nähdessään. Hypähtäisivät ylös ja huutaisivat: »Hei,
kas mr. Babbitt! Se poika ei ole tavallisia urheiluteikareita. Se on oikea
mies.»

Laudoilla vuoratussa ja jotenkin rappeutuneessa kojussaan istuivat

oppaat rasvatahraisen pöydän ääressä ja pelasivat pokeria rasvaisin
kortein: puolitusinaa ryppynaamaista miestä vanhoissa housuissaan ja
pehmeät huopahatut päässä. He nostivat katseensa ja nyökäyttivät. Joe
Paradise, mustaverinen, suuriviiksinen vanhus mörähti: iltaa, vai ollaan
täällä taas.

Pelimerkkien rapinan rikkoma äänettömyys.

Babbitt seisoi heidän vierellään ylen yksinäisenä. Hän ehdotti, kun

hetken kuluttua eräs perin mutkallinen peli oli päättynyt: »Kai minäkin
saan olla vähän aikaa mukana, Joe?»

»Kyllä. Istukaa! Kuinka monta merkkiä pitää olla? Tuota, ettekös te

ollut täällä viime vuonna vaimonne kanssa vai kuinka?» sanoi Joe
Paradise.

Siinä koko tervehdys, jonka Babbitt sai vanhassa kodissaan!

Hän pelasi puolen tuntia, ennenkuin jälleen puhui. Hänen käsiinsä

tarttui piippujen ja halpojen sikarien paha katku, ja hän oli väsynyt
»pareihin» ja »royaleihin», loukkaantunut heidän tavastaan olla hänestä
välittämättä. Hän sanoi Joelle: »Onko töitä nykyään?»

»Ei.»

»Tuletteko minulle oppaaksi pariksi päivää?»

»No, miksen. Eipä tässä ole muutakaan tilausta ennenkuin ensi

viikolla.»

Tämä oli koko tunnustus, jonka Joe antoi Babbittin hänelle

tarjoamasta ystävyydestä! Babbitt maksoi velkansa ja lähti kojusta kuin
pahantuulinen lapsi. Joe pisti päänsä esiin savupilvestä, niinkuin hylje
hyrskyjen keskeltä, rohkaisten: »Minä tulen sitten huomenna», ja sukelsi
takaisin kolmen ässänsä kimppuun.

Ei hiljaisessa huoneessaan, jossa tuntui vastasahattujen honkalautojen

tuoksu, ei järven rannalla eikä auringonlaskun pilvissä, jotka juuri nyt
nousivat usmanpunervain vuorten takaa, Babbitt voinut tavata Paulin
rauhoittavaa henkeä. Hän oli niin yksinäinen, että jäi illallisen jälkeen
keskustelemaan iänikuisen vanhan köhätautisen ja yhtä mittaa
lörpöttelevän rouvan kanssa hotellin hallin takkavalkean ääreen. Hän
kertoi hänelle Tedin todennäköisistä vastaisista voitoista valtion
yliopistossa ja Tinkan merkillisestä sanavarastosta, kunnes oli täynnä
kaipuuta sitä kotia kohtaan, jonka oli ainaiseksi jättänyt. Halki pimeän,
halki pohjolan äänettömyyden, mäntyjen oksien alla, hän samosi rantaan
ja löysi kanootin. Siinä ei ollut airoja, mutta laudanpätkän avulla, istuen
epämukavasti keskellä venettä ja työntäen lautaa veteen pikemmin kuin
soutaen, hän pääsi sentään jokseenkin kauas järvelle. Hotellin ja
pikkurakennusten valot muuttuivat keltaisiksi pisteiksi, sikermäksi
Sachem Mountainen juurella olevia kiiltomatoja. Entistään valtavampana
ja tukevampana kohosi vuori tähtiyössä, ja järvi oli kuin suunnaton,
musta marmoripermanto. Babbitt surkastui mitättömäksi, mykäksi ja
vähän pelästyneeksi, mutta tämä mitättömyys vapautti hänet siitä
kerskuvasta esiintymisestä, joka oli ominaista Zenithin mr. George F.
Babbittille; vapautti hänen sydämensä ja teki sen suruisaksi. Nyt hän
tunsi Paulin läsnäolon, ajatteli häntä (pelastettuna vankilasta, Zillasta ja
kattohuopakauppojen ankarasta todellisuudesta) viulu kädessään veneen
perässä. Babbitt päätti: »Minä pysyn päätöksessäni. Minä en ikinä palaa.
Nyt, kun Paul on poissa, en enää tahdo nähdä ainoatakaan noista
kirotuista ihmisistä! Typeräähän oli suuttua, ettei Joe Paradise hypännyt
pystyyn ja langennut kaulaani! Hän on metsäihmisiä, liian viisas
huudellakseen ja lörpötelläkseen toisen pyörryksiin niinkuin
kaupunkilainen. Mutta saada hänet kauas vuoristoon, otusten jäljille —
— — se on todellista elämää!»

4.

Joe saapui Babbittin tuvan luo kello yhdeksän seuraavana aamuna.

Babbitt tervehti häntä kuin toveriansa aarniometsäelämässään:

»No, rakas Joe, miten olisi, jos mentäisiin jäljille ja päästäisiin pois
näistä perhanan veltoista ilmavieraista ja naisista ja kaikesta?»

»Sopiihan se», sanoi Joe.

»Mitä sanotte, jos mentäisiin Box Car Bondiin — minä olen kuullut
sanottavan, että siellä olevaa majaa ei käytetä — ja leiriytyisimme
sinne?»

»Miksei mr. Babbitt. Mutta Skowtuit Pond on lähempänä, ja

kalansaanti siellä jokseenkin yhtä hyvää.»
 »Ei, minä tahdon oikeaan erämaahan.»

»Jaha. Se on eri asia.»

»Pannaan vanhat rensselit selkään ja lähdetään metsiin oikealle

eräretkelle!»

»Eiköhän olisi helpompaa, arvelen, mennä sitten vesitietä Lake

Choguen kautta? Voitaisiin kulkea koko tie moottoriveneellä,
tasapohjaisella, oikein Evinrudella varustetulla veneellä.»

»Ei kiitos! Repiä rikki hiljaisuutta säikyttävällä moottorilla! Ei

sinnepäinkään! Pankaa te vain toinen sukkapari vanhaan laukkuunne ja
sanokaa, mitä ruokavaroja pitää olla. Minä olen valmis yhtä pian kuin
te.»

»Useimmat urheilijat matkustavat sinne veneellä, mr. Babbitt. Se on

pitkä tie kävellä.»

»Kuulkaas, Joe, ettekö te jaksa kävellä?»

»No, kai minä sentään siihen pystyn. Mutta minä en ole käynyt niin
kaukana kuuteentoista vuoteen. Useimmat urheilijat menevät veneellä.
Mutta voinhan tehdä sen, kun kerran haluatte», sanoi Joe ja meni
surullisena tiehensä.

Babbitt oli tyyntynyt pienestä suuttumuspuuskastaan ennenkuin Joe

palasi. Hän arveli Joen sulaneen ja alkavan kertoa mielenkiintoisia
jutelmiaan, mutta Joe ei ollut pehminnyt vielä silloinkaan, kun he jo
olivat matkalla. Hän pysytteli itsepintaisesti Babbittin jäljessä, ja miten
laukku rasittikin hänen hartioitansa, miten vimmatusti Babbitt
läähättikin, hän saattoi kuulla oppaansa läähättävän samalla tavalla.
Mutta tie oli sangen ihana, polku ruskeana männyn neulasista ja
koluisena juurista palsamipuiden, sananjalkojen ja koivuviidakoiden
keskessä. Babbitt sai takaisin uskonsa ja hikoili hilpeästi edelleen.
Pysähtyessään levähtämään hän nauroi:

»Minusta tuntuu, että me suoriudumme aika hyvin ollaksemme näin

vanhoja! Mitä?»

»Uh — huh», myönsi Joe.

»Tämä on hurjan kaunis paikka. Katsokaa, tuosta puiden lomitse

näkee järven! Kuulkaa, Joe, ette tiedä, kuinka onnellinen olette, kun
saatte elää tällaisissa metsissä eikä tarvitse olla kaupungissa sen
kitisevien ajopelien ja raksuttavien kirjoituskoneiden ja ihmisten
keskessä, jotka kiduttavat toisen puolikuoliaaksi joka päivä! Minä
toivoisin tuntevani metsät niinkuin te! Sanokaa mikä tuon pienen
punaisen kukan nimi on?»

Joe hieroi selkäänsä ja katseli nyrpeästi kukkaa.

»Jaa, mikä kutsuu sitä miksikin — —-, minä sanon sitä aina vain
vaaleanpunaiseksi kukaksi.»

Babbittin ajatukset uinuivat vähitellen pois, kun marssi muuttui

sokeaksi taivaltamiseksi eteenpäin. Hän oli aivan näännyksissä
väsymyksestä, hänen paksut säärensä tuntuivat kävelevän eteenpäin
itsestään, ilman johtoa, ja konemaisesti kuivasi hän hikeä, joka kiusasi
hänen silmiään. Hän oli liian väsynyt voidakseen tuntea mitään tietoista
iloa, kun he kilometrin pituisen vaelluksen jälkeen päivänpaahteista
porrassiltaa myöten erään suon poikki, missä kärpäset parveilivat
kuumien pensastojen yllä, tulivat Box Car Pondin viileälle rannalle.
Laskiessaan laukun selästään hän menetti tasapainonsa ja horjui eikä
pitkään kotvaan saattanut seistä pystyssä. Hän makasi vehmaan
vaahteran alla urheilumajan vieressä ja tunsi nautinnokseen vaipuvansa
uneen.
 Hän heräsi auringonlaskun aikaan ja tapasi Joen täydessä puuhassa
valmistamassa illallista käristetystä liikkiöstä ja munista ja ohukaisista,
ja hänen erämiesihailunsa elpyi. Hän istui kannon päähän ja tunsi itsensä
miehekkääksi.

»Joe, mitä tekisitte, jos teillä olisi paljon rahaa? Jatkaisitteko te

oppaana olemista vai hankkisitteko itsellenne pienen metsäpalstan ja
olisitte ihmisistä riippumaton?»

Ensimmäisen kerran kirkastui Joen naama. Hän käänsi hiukan

paistinkojeitansa ja sanoi: »Minä olen sitä monta kertaa ajatellut. Jos
minulla olisi rahaa, muuttaisin Tinkers Fallsiin ja panisin pystyyn
sievoisen kenkäkaupan.»

Illallisen jälkeen Joe ehdotti pokerin pelaamista, mutta Babbitt ei

siihen suostunut, ja Joe meni yhtä tyytyväisenä maata kello kahdeksan.
Babbitt istui kannolla, katseli tummalle järvelle ja huitoi hyttysiä.
Kuorsaavaa opasta lukuunottamatta ei viidentoista kilometrin piirissä
ollut ainoatakaan muuta ihmisolentoa. Hän oli yksinäisempi kuin
koskaan ennen elämässään. Ajatukset liikkuivat Zenithissä.

Hän mietti huolestuneena, eiköhän miss McGoun maksanut liikaa

kopiopaperista. Hän samalla kertaa ikävöi ja harmitteli ajatellessaan
ainaista ilveilyä Grobiaanien pöydässä. Ajatteli, mitä Zilla Riesling nyt
mahtoi tehdä. Mahtoiko Ted, saatuaan kesän aikana esiintyä kypsänä
autotyöläisenä, aikoa ryhtyä lukemaan yliopistossa? Ajatteli vaimoansa.
»Jos hän vain — — — jos hän vain ei olisi niin vietävän tyytyväinen
lojumaan levossa — — — Ei! Minä en tahdo. Minä en tahdo palata.
Minä olen viidenkymmenen ikäinen kolmen vuoden kuluttua.
Kuudenkymmenen kolmentoista päästä. Minulla täytyy olla jotakin iloa
elämästäni ennenkuin se on liian myöhäistä! Vähän sillä väliä mitenkä!
Täytyy!»
 Hän ajatteli Ida Putiakia, Eddie Swansonia, sitä miellyttävää leskeä —
mikä sen nimi olikaan — Tanis Judique — — — sitä, jolle hän oli
hankkinut sen asunnon. Kuvitteli juttelevansa heidän kanssaan, kunnes
hätkähti:

»Peijakas, minä en näy saattavan olla ajattelematta ihmisiä!»

Tällä tapaa tuli hänelle selväksi, että oli vain hulluutta karata tiehensä,
kun ei kuitenkaan pääse karkuun omalta itseltään. Niinpä hän lähtikin
takaisin Zenithiä kohti. Hänen matkansa ei ollut paon näköinen, mutta
hän pakeni yhtä kaikki, ja neljä päivää myöhemmin hän istui Zenithiin
menevässä junassa. Hän tiesi hiipivänsä takaisin, ei sen vuoksi, että hän
olisi halunnut niin tehdä, vaan sentähden, että se oli ainoa, mitä hän
saattoi tehdä. Hän tarkasteli jälleen havaintoansa, ettei milloinkaan voisi
karata Zenithistä ja perheestään ja konttoristaan. Senvuoksi, että hänellä
omissa aivoissaan oli perheensä ja konttorinsa ja jokainen Zenithin
katukuva ja piirre.

»Mutta minä — — — totisesti, minä sittenkin toimitan jotakin!»

lupasi hän itselleen ja koetti saada itseensä sankaruuden tunteen.
KUUDESKOLMATTA LUKU.

1.

Kulkiessaan läpi junan etsien tuttavia hän näki vain yhden tutun
ihmisen ja se oli Seneca Doane, juristi, joka nautittuaan erinomaisia etuja
Babbittin kurssitoverina yliopistossa ja yhdistysten edusmiehenä oli
tullut hulluksi ja ollut ensimmäisenä nimenä maanviljelystyöläisten
vaalilistalla ja veljeillyt ilmeisten sosialistien kanssa. Vaikka Babbitt nyt
oli kapinoitsija, ei hän sentään tahtonut näyttäytyä yhdessä sellaisen
fanaatikon kanssa, mutta koko Pullman-vaunurivissä ei hän tavannut
ketään muuta tuttavaa, ja niin hän pysähtyi vastenmielisesti. Seneca
Doane oli pienikasvuinen, ohuttukkainen, hyvin Chum Frinkin näköinen,
paitsi ettei hänellä ollut Frinkin hilpeää virnistystä. Hän luki kirjaa, jonka
nimi oli »Kaiken maailman tie». Babbittista kirja näytti uskonnolliselta,
ja hän alkoi miettiä, oliko Doane ehkä kääntynyt ja tullut siivoksi ja
isänmaalliseksi.

»Hei, kas Doane! Terve!», sanoi hän.

Doane nosti katseensa. Hänen äänensä tuntui erittäin ystävälliseltä:

»Kas. Terve, Babbitt.»

»Matkoilla, näen minä?»

»Niin, olen ollut Washingtonissa.»

 »Washingtonissa, vai niin? No, kuinka hallitus suoriutuu?»

»Se — — — mutta etkö istu?»

»Kiitos, voinhan sen tehdä. Niin. Onhan siitä aikaa, kun viimeksi on
puhuttu, Doane! Minä olen ollut — — — hm — — — vahinko, ettet
tullut viime luokkakokoukseen.»

»Oo — — — kiitos vain.»

»Mitä sanovat ammattiyhdistykset? Asetutko ehdokkaaksi

pormestarinvaalissa taas?»

Doane tuntui hermostuneelta. Hän selaili kirjansa lehtiä. Hän sanoi:

»Ehkäpä kyllä», mutta niin välinpitämättömästi kuin se ei olisi mitään
erikoista, ja hymyili.

Babbitt piti siitä hymystä ja etsi keskustelunainetta: »Minä näin

metkan kabaretin New Yorkissa: Se oli seurue 'Huomenta, Hunajahuuli'
Mintonin hotellista.»

»Jaa, ne on kauniita tyttöjä. Minä tanssin siellä eräänä iltana.»

»Mitä? Huvittaako sinua tanssi?»

»Tietty se. Minä pidän enemmän tanssista ja kauniista naisista ja

hyvästä ruuasta kuin mistään muusta maailmassa. Niinkuin useimmat
miehet.»

»Mutta, perhana, Doane, minä luulin, että sinä ja sinun kaltaisesi

tahdoitte riistää meiltä hyvän ruoan ja kaiken muun.»

»Ei. Ei ensinkään. Minä soisin vain näkeväni myöskin esimerkiksi

vaatturityöläiset pitämässä kokoustaan Ritzin hotellissa ja
toimeenpanemassa tansseja kokouksen jälkeen! Eikö se ole järkevää?»
 »On totisesti! Se saattaa olla aate! Hm — — — ikävää, ettei ole
tavattu useammin viime vuosina! Kuule, minä toivon, ettet kanna kaunaa
minulle senvuoksi, että vastustin sinua vaaleissa ja kiipesin puhumaan
Proutin puolesta. Näes minä kuulun Tasavaltalaisten Järjestöön ja tunsin
ikäänkuin — — —»

»Eihän sinulla ollut mitään syytä olla vastustamatta minua. Minä

uskon mielelläni, että olet hyödyksi Järjestölle. Minä muistan — —
yliopistossa sinä olit tavattoman kaukonäköinen ja vastaanottoinen
vaikutuksille. Muistan vielä, kuinka sanoit minulle, että aioit ruveta
asianajajaksi ja ajaa maksuttomasti köyhien asiaa ja taistella rikkaita
vastaan. Ja minä taas sanoin, että halusin itse tulla rikkaaksi ja ostaa
tauluja ja asua New Portissa! Sinä innostit oikeastaan meitä kaikkia.»

»Niin… No niin… Minä olen kyllä aina tahtonut olla

kaukonäköinen.» Babbitt oli hirveän hämillään ja hyvillään; hän koetti
näyttää samalta pojalta kuin neljännes vuosisataa sitten, ja hänen
kasvonsa loistivat, kun hän sanoi vanhalle ystävälleen Seneca Doanelle:

»Useimmilla ihmisillä, niilläkin, joilla on tarmoa, ja niillä, jotka

luulevat olevansa edistysmielisiä, on vikana, etteivät ole kaukonäköisiä
ja vapaamielisiä. Minä puolestani katson, että on aina annettava
vastustajallekin mahdollisuus ja kuunneltava hänen aatteitaan.»

»Mainiota!»

»Kuulepas, miten minä katson asiaa: Hiukkanen oppositiota tekee

hyvää meille kaikille, joten, varsinkin jos on liikemies ja ottaa osaa
yhteiskuntatyöhön, täytyy olla suvaitsevainen.»

»Niin — — —»

»Minulla on aina tapana sanoa, että miehellä pitää olla

kaukonäköisyyttä ja ihanteita. Muutamat liiketoverini pitävät minua
kyllä koko kaukonäköisenä, mutta minä annan heidän ajatella mitä
tahtovat ja kuljen omaa tietäni — aivan niinkuin sinäkin… Saakeli, eikös
olekin hauskaa istua näin juttelemassa ja ikäänkuin, niin sanoakseni,
elvyttämässä ihanteitansa?»

»Mutta meidänlaisemme kaukonäköiset miehet joutuvat usein

tappiolle.
Eikö se sinua huolestuta?»

»Ei vähääkään! Ei kukaan voi määrätä, mitä minun tulee ajatella!»

»Sinä olet juuri semmoinen mies, jota minä tarvitsen! Minä tahtoisin,
että sinä puhuisit muutamien liikemiesten kanssa ja koettaisit saada heitä
kohtelemaan vähän suvaitsevammin Beecher Ingramia.»

»Ingramiako? Mutta sehän on se hullu saarnamies, joka potkittiin pois

kongregationalistikirkosta ja joka saarnaa vapaata rakkautta ja kapinaa
esivaltaa vastaan, eikö olekin?»

Sellainen, selitti Doane, oli todellakin yleinen mielipide Beecher

Ingramista, mutta hän itse piti Ingramia ihmisveljeskunnan pappina,
jonka veljeskunnan tunnettu tukipylväs Babbitt itse oli. Tahtoisiko
Babbitt siis koettaa estää ystäviänsä vainoamasta Ingramia ja hänen
hyljeksittyä pientä kirkkoansa?

»Aivan varmaan! Minä tartun joka ainoan pojan kraveliin, jonka vain
kuulen puhuvan pahaa Ingramista», sanoi Babbitt hellästi rakkaalle
ystävälleen Seneca Doanelle.

Doane lämpeni ja alkoi vetää esiin vanhoja muistoja. Hän puhui

Saksassa pidetyistä ylioppilaspäivistä, Washingtonissa harjoitetusta
poikamiesveroagitatiosta, kansainvälisistä työläiskonferensseistä. Hän
mainitsi ystävänsä lordi Wycomben, eversti Wedwodin, professori
Piccolin. Babbitt oli aina luullut, että Doane seurustelee ainoastaan
kansainvälisten työläisliittolaisten kanssa, mutta hän nyökkäsi vakavasti,
niinkuin mies, joka tuntee tusinoittain Wycombe-lordeja, ja sai