Download Full Version ebook - Visit ebooknice.

com

(Ebook) The Cambridge companion to fairy tales by

Tatar, Maria (editor) ISBN 9781107031012,
9781107634879, 9781139381062, 9783520104687,
9786719543335, 9781847602398, 110703101X,
1107634873, 1139381067
https://ebooknice.com/product/the-cambridge-companion-to-
fairy-tales-6660298

Click the button below to download

DOWLOAD EBOOK

Discover More Ebook - Explore Now at ebooknice.com

 Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) ready for you
Download now and discover formats that fit your needs...

Start reading on any device today!

(Ebook) Biota Grow 2C gather 2C cook by Loucas, Jason;

Viles, James ISBN 9781459699816, 9781743365571,
9781925268492, 1459699815, 1743365578, 1925268497
https://ebooknice.com/product/biota-grow-2c-gather-2c-cook-6661374

ebooknice.com

(Ebook) Matematik 5000+ Kurs 2c Lärobok by Lena

Alfredsson, Hans Heikne, Sanna Bodemyr ISBN 9789127456600,
9127456609
https://ebooknice.com/product/matematik-5000-kurs-2c-larobok-23848312

ebooknice.com

(Ebook) SAT II Success MATH 1C and 2C 2002 (Peterson's SAT

II Success) by Peterson's ISBN 9780768906677, 0768906679

https://ebooknice.com/product/sat-ii-success-
math-1c-and-2c-2002-peterson-s-sat-ii-success-1722018

ebooknice.com

(Ebook) Cambridge IGCSE and O Level History Workbook 2C -

Depth Study: the United States, 1919-41 2nd Edition by
Benjamin Harrison ISBN 9781398375147, 9781398375048,
1398375144, 1398375047
https://ebooknice.com/product/cambridge-igcse-and-o-level-history-
workbook-2c-depth-study-the-united-states-1919-41-2nd-edition-53538044

ebooknice.com
(Ebook) Master SAT II Math 1c and 2c 4th ed (Arco Master
the SAT Subject Test: Math Levels 1 & 2) by Arco ISBN
9780768923049, 0768923042
https://ebooknice.com/product/master-sat-ii-math-1c-and-2c-4th-ed-
arco-master-the-sat-subject-test-math-levels-1-2-2326094

ebooknice.com

(Ebook) The Classic Fairy Tales (Second Edition) by Maria

Tatar ISBN 9780393602975, 0393602974

https://ebooknice.com/product/the-classic-fairy-tales-second-
edition-9546920

ebooknice.com

(Ebook) English Fairy Tales and More English Fairy Tales:

And, More English Fairy Tales (ABC-Clio Classic Folk and
Fairy Tales) by Joseph Jacobs ISBN 9781576074268,
1576074269
https://ebooknice.com/product/english-fairy-tales-and-more-english-
fairy-tales-and-more-english-fairy-tales-abc-clio-classic-folk-and-
fairy-tales-2171234
ebooknice.com

(Ebook) Richard III (The Cambridge Dover Wilson

Shakespeare 29) by William Shakespeare ISBN 9781108006019,
1108006019
https://ebooknice.com/product/richard-iii-the-cambridge-dover-wilson-
shakespeare-29-2116616

ebooknice.com

(Ebook) Vagabond, Vol. 29 (29) by Inoue, Takehiko ISBN

9781421531489, 1421531488

https://ebooknice.com/product/vagabond-vol-29-29-37511002

ebooknice.com
 The Cambridge Companion to
Fairy Tales
Fairy tales have never known geographical, disciplinary, or cultural
borders. In many ways, they provided a model for thinking about
storytelling on a transnational level long before comparative
literature began transforming itself into world literature. As the
simple expression of complex thought, fairy tales have increasingly
become the focus of intense scholarly inquiry. In this Companion,
international scholars from a range of academic disciplines explore
the historical origins, cultural dissemination, and psychological power
of these stories, and offer model interpretations of tales from a
variety of traditions and sources, including Charles Perrault, the
Brothers Grimm, and the Thousand and One Nights. Rather than
disenchanting the stories, the essays in this volume broaden our
understanding of them and deepen our appreciation of the cultural
work they do. A chronology and guide to further reading contribute
to the usefulness of the volume for students and scholars.
MARIA TATAR is the John L. Loeb Professor of Germanic Languages
and Literatures, and chairs the Program in Folklore and Mythology at
Harvard University. She is the author of The Annotated Brothers
Grimm (2012), Enchanted Hunters: The Power of Stories in
Childhood (2009), and may other volumes.
Cambridge Companions to…
For a list of titles published in the series, please see end of book.
The Cambridge Companion to
Fairy Tales

Edited by

Maria Tatar
University Printing House, Cambridge CB2 8BS, United Kingdom

Cambridge University Press is part of the University of Cambridge.

It furthers the University’s mission by disseminating knowledge in
the pursuit of education, learning and research at the highest
international levels of excellence.

www.cambridge.org
Information on this title: www.cambridge.org/9781107634879
© Cambridge University Press 2015
This publication is in copyright. Subject to statutory exception and to
the provisions of relevant collective licensing agreements, no
reproduction of any part may take place without the written
permission of Cambridge University Press.

First published 2015

Printed in the United Kingdom by TJ International Ltd, Padstow,
Cornwall.
A catalog record for this publication is available from the British
Library
ISBN 978-1-107-03101-2 Hardback
ISBN 978-1-107-63487-9 Paperback
Cambridge University Press has no responsibility for the persistence
or accuracy of URLs for external or third-party internet websites
referred to in this publication, and does not guarantee that any
content on such websites is, or will remain, accurate or appropriate.
 Contents
List of illustrations
Notes on contributors
Chronology
Abbreviations

Introduction
Maria Tatar
1 Fairy tales, copyright, and the public domain
Valdimar Hafstein
2 Female tricksters as double agents
Maria Tatar
3 While beauty sleeps: The poetics of male violence in Perceforest
and Almodóvar’s Talk to Her
Shuli Barzilai
4 Fairy-tale adaptations and economies of desire
Cristina Bacchilega
5 Fairy-tale symbolism
Francisco Vaz da Silva
6 Trickster heroes in “The Boy Steals the Ogre’s Treasure”
Nancy Canepa
7 Exploring empathy and ethics in tales about three brothers
Maria Nikolajeva
8 The creation of Cinderella from Basile to the Brothers Grimm
Armando Maggi
9 The soul music of “The Juniper Tree”
Stephen Benson
10 Sex, crime, magic, and mystery in the Thousand and One
Nights
Ulrich Marzolph
11 Media-hyping of fairy tales
Jack Zipes
12 Transformations of E. T. A. Hoffmann’s tales from Hawthorne to
Oz
Holly Blackford

Guide to further reading

Index of tales
Main index
Visit https://ebooknice.com to
discover a wide range of
eBooks across various genres.
Enjoy exclusive deals and
discounts to enhance your
reading experience. Start your
digital reading journey today!
Illustrations
All illustrations are taken from the contributors’ own collections.
1.1 Portrait of Dorothea Viehmann, drawn by Ludwig Emil Grimm
for the 1819 edition of the Kinder- und Hausmärchen.
1.2 Frontispiece and title page of the book Gammer Grethel; or,
German Fairy Tales and Popular Stories, 1839.
1.3 Frontispiece by Antoine Clouzier for the 1697 edition of
Perrault’s Contes de ma mère l’Oye: Histoires ou contes du
temps passé, avec des moralités.
1.4 Karl Joseph Stieler’s portrait of Goethe, Johann Wolfgang von
Goethe im 80. Lebensjahr, 1828.
1.5 Portrait of the Grimms visiting Dorothea Viehmann, published in
Die Gartenlaube in 1892. The artist is Ludwig Katzenstein and
the title of the portrait is Die Brüder Jacob und Wilhelm
Grimm bei der Märchenerzählerin Frau Viehmann in
Niederzwehren.
3.1 The prince cuts his way through the briars in Herbert Cole’s
illustration for Fairy-Gold: A Book of Old English Fairy Tales,
1906. Reprinted 1927.
3.2 The prince approaches Sleeping Beauty in Warwick Goble’s
illustration for Dinah Maria Mulock Craik’s The Fairy Book,
1913.
10.1 After having killed the bear, Wardān slits the woman’s throat.
From the 1855 edition of the Persian translation of the
Thousand and One Nights, illustrated by Mirzâ ‘Ali-Qoli Kho’i.
 Contributors
Cristina Bacchilega is Professor of English at the University of
Hawaii-Mānoa. She is the author of Fairy Tales Transformed:
21st-Century Adaptations and the Politics of Wonder (Wayne
State University Press), Legendary Hawaii and the Politics of
Place (University of Pennsylvania Press), and Postmodern Fairy
Tales: Gender and Narrative Strategies (University of
Pennsylvania Press). She currently serves, with Anne E. Duggan,
as co-editor of Marvels & Tales: Journal of Fairy-Tale Studies.
Shuli Barzilai is Professor of English at the Hebrew University
of Jerusalem. Author of Lacan and the Matter of Origins
(Stanford University Press) and Tales of Bluebeard and His
Wives from Late Antiquity to Postmodern Times (Routledge),
she has published articles in Critique, Marvels & Tales, PMLA,
Signs, Victorian Literature and Culture, and Word & Image,
among other journals.
Stephen Benson
is Senior Lecturer in the School of Literature, Drama and
Creative Writing at the University of East Anglia. He is the
author of Cycles of Influence: Fiction, Folktale, Theory (Wayne
State University Press) and Literary Music (Ashgate), and the
editor of Contemporary Fiction and the Fairy Tale (Wayne State
University Press).
Holly Blackford is Professor of English at Rutgers University-
Camden. Her books include Out of this World: Why Literature
Matters to Girls (Teachers College, Columbia University),
Mockingbird Passing: Closeted Traditions and Sexual Curiosities
in Harper Lee’s Novel (University of Tennessee Press), and The
Myth of Persephone in Girls’ Fantasy Literature (Routledge). She
has also edited 100 Years of Anne with an ‘e’: The Centennial
Study of “Anne of Green Gables” (University of Calgary Press).
Nancy Canepa is Associate Professor of French and Italian at
Dartmouth College. She is the author of Out of the Woods: The
Origins of the Literary Fairy Tale in Italy and France (Wayne
State University Press) and From Court to Forest: Giambattista
Basile’s “Lo cunto de li cunti” and the Birth of the Literary Fairy
Tale (Wayne State University Press). She has also edited and
translated The Adventures of Pinocchio (Zoland Books) and
Giambattista Basile’s The Tale of Tales or Entertainment for the
Little Ones (Wayne State University Press).
Valdimar Hafstein
is Associate Professor of Folkloristics and Ethnology at the
University of Iceland. He has published on topics ranging from
heritage theory to copyright, from UNESCO to contemporary
and medieval legends, and from traditional wrestling to CCTV.
He chaired Iceland’s National Commission for UNESCO in 2011–
12 and has served since 2013 as president of the International
Society for Ethnology and Folklore.
Armando Maggi is Professor of Romance Languages and
Literatures at the University of Chicago, where he also serves on
the History of Culture Committee. He has published many
volumes on early modern culture, among them Satan’s Rhetoric:
A Study of Renaissance Demonology (University of Chicago
Press), In the Company of Demons (University of Chicago
Press), and Maria Maddalena de’ Pazzi: Selected Revelations
(Paulist). He has just completed a volume on early modern and
contemporary fairy tales titled Preserving the Spell.
Ulrich Marzolph
is Professor of Islamic Studies at the Georg-August University in
Göttingen, Germany, and a senior member of the editorial
committee of the Enzyklopädie des Märchens. He specializes in
the narrative culture of the Muslim Middle East, with emphasis
on Arab and Persian folk narrative and popular literature. His
recent publications include The Arabian Nights Encyclopedia
(together with Richard van Leeuwen), The Arabian Nights
Reader (Wayne State University Press), and The Arabian Nights
in Transnational Perspective (Wayne State University Press).
Maria Nikolajeva is Professor of Education at the University of
Cambridge in the United Kingdom. She is the author and editor
of many books, the most recent being Power, Voice and
Subjectivity in Literature for Young Readers (Routledge) and
From Mythic to Linear: Time in Children’s Literature
(Scarecrow). She has served as President of the International
Research Society for Children’s Literature and was one of the
senior editors of The Oxford Encyclopedia of Children’s
Literature. In 2005 she was honored with the International
Grimm Award for lifetime achievement in children’s literature
research.
Maria Tatar
is the John L. Loeb Professor of Germanic Languages and
Literatures and Folklore and Mythology at Harvard University.
She is the author of The Annotated Brothers Grimm, Classic
Fairy Tales, Enchanted Hunters: The Power of Stories in
Childhood (all published by W.W. Norton), and many other
volumes. A frequent contributor to NPR, The New Yorker, and
The New York Times, she is currently at work on a volume of
African American folktales.
Francisco Vaz da Silva is Professor of Folklore and
Anthropology at Instituto Universitário de Lisboa (Portugal). He
serves on the editorial board of Marvels & Tales and Narrative
Culture. His publications include Metamorphosis: The Dynamics
of Symbolism in European Fairy Tales (Peter Lang), Archeology
of Intangible Heritage (Peter Lang), and an annotated seven-
volume collection of European fairy tales, Contos Maravilhosos
Europeus.
Jack Zipes
is Professor Emeritus of German and Comparative Literature at
the University of Minnesota. In addition to his scholarly work, he
is an active storyteller in public schools and has worked with
children’s theaters in Europe and the United States. Some of his
major publications include Breaking the Magic Spell: Radical
Theories of Folk and Fairy Tales (University of Texas Press),
Fairy Tales and the Art of Subversion (Routledge), and The
Irresistible Fairy Tale: The Cultural and Social History of a Genre
(Princeton University Press). He has also edited The Oxford
Companion to Fairy Tales and is editor-in-chief of the series
Oddly Modern Fairy Tales published by Princeton University
Press. Most recently he has published The Enchanted Screen:
The Unknown History of Fairy-Tale Films (Routledge).
 Chronology
1550– The Pleasant Nights, a collection of fairy tales by the
3 Venetian Giovanni Francesco Straparola, appears in print.
1634– Giambattista Basile’s The Tale of Tales, or Entertainments for
6 the Little Ones, also known as The Pentamarone, is
published after the author’s death in 1632.
1697 Marie-Catherine d’Aulnoy publishes Tales of the Fairies.
Charles Perrault publishes Stories, or Tales from Times Past.
1704– Antoine Galland translates the Thousand and One Nights
17 into French.
1740 Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve publishes Beauty and
the Beast.
1785– Forty-one volumes of The Fairies’ Cabinet, or Collection from
9 Fairy Tales and Other Tales of Wonder appear in France.
1812– Jacob and Wilhelm Grimm publish Children’s Stories and
15 Household Tales in two volumes.
1814– E. T. A. Hoffmann publishes his Fantasy Pieces in the
15 Manner of Jacques Callot.
1835 Hans Christian Andersen publishes his first volume of fairy
tales, including “The Tinderbox” and “The Princess on the
Pea.”
1841– Peter Christen Asbjørnsen and Jørgen Moe publish
4 Norwegian Folktales.
1846 Nathaniel Hawthorne’s “Feathertop” appears in print, followed
by A Wonder-Book for Girls and Boys in 1851.
1853– George Cruikshank publishes his Fairy Library, with new
4 renditions of “Cinderella” and “Jack and the Beanstalk.”
1855– Alexander Afanasev publishes Russian Folktales, containing
63 640 tales.
1890 Joseph Jacobs publishes English Fairy Tales, followed by
volumes on Indian Fairy Tales (1892), Celtic Fairy Tales
(1892), and other collections.
1900 L. Frank Baum publishes The Wonderful Wizard of Oz.
1910 Finnish scholar Antti Aarne publishes the Index of the Types
of the Folktale.
1935 Zora Neale Hurston’s Mules and Men appears in print.
1937 Disney’s Snow White and the Seven Dwarfs is released to
theaters.
1939 Birthdate of Margaret Atwood, author of works ranging from
The Robber Bridegroom and “Bluebeard’s Egg” to Lady
Oracle, and other works of fiction.
1943 Tex Avery makes Red Hot Riding Hood.
1956 Italo Calvino publishes Italian Folktales.
1961 Anne Sexton publishes Transformations, fairy-tale poems
inspired by the Brothers Grimm collection.
1973 Maurice Sendak illustrates the Brothers Grimm in The Juniper
Tree and Other Tales from the Brothers Grimm.
1976 Bruno Bettelheim publishes The Uses of Enchantment.
1979 Angela Carter publishes The Bloody Chamber and Other
Stories.
1982 Roald Dahl publishes Revolting Rhymes, with parodies of six
popular fairy tales.
1986 Premiere of Into the Woods, music and lyrics by Stephen
Sondheim and book by James Lapine.
1982– Shelley Duvall’s Faerie Tale Theater features twenty-seven
7 adaptations of fairy tales.
Visit https://ebooknice.com to
discover a wide range of
eBooks across various genres.
Enjoy exclusive deals and
discounts to enhance your
reading experience. Start your
digital reading journey today!
2004 Hans-Jörg Uther publishes his three-volume The Types of
International Folktales: A Classification and a Bibliography.
 Abbreviations

Many of the contributions in this volume refer to specific fairy tales

as belonging to a certain “tale type.” The concept of the tale type
was originally developed by the Finnish scholar Antti Aarne, who
published the Index of the Types of the Folktale (Verzeichnis der
Märchentypen) in 1910 as a classification system for stories that
belong to oral traditions. The volume was twice revised and
expanded by the American folklorist Stith Thompson. Despite its
flaws, which are carefully enumerated by Hans-Jörg Uther in his
introduction to the 2004 revision of the work, it remains a standard
work for folklorists today, giving them a shorthand form for
identifying and situating in a larger storytelling matrix the tales they
analyze. In the chapters that follow, ATU 425C, for example, will
refer to “Beauty and the Beast.” To avoid confusion, the tale type
number will not appear in isolation and will be followed by the
standard name for that tale type: for example, ATU 327 (“The
Children and the Ogre”).
 Introduction
Maria Tatar

“Once upon a time” takes us down a road well traveled yet often
with a startling twist or turn in the path. “Little Red Riding Hood”
may feel like a completely familiar story until we see it reframed in
an advertisement for a red-hooded automobile making its way
through the woods, father at the wheel and daughter in the back
seat. The girl in red has appeared on screen, at a Halloween party,
with weapons in her basket “just in case.” She has turned up in
urban settings, wearing a red hoodie, seeking revenge on a sexual
predator. Claude Lévi-Strauss tells us that myths are created through
a logic that resembles the workings of a kaleidoscope, “an
instrument which also contains bits and pieces by means of which
structural patterns are realized.” Just one simple twist, and
something completely new, yet also deeply familiar, emerges.1
Fairy tales, like myths, capitalize on the three concepts the Greeks
captured in the term kaleidoscope: sparkling beauty, austere form,
and visual power. Once told around the fireside or at the hearth,
with adults and children sharing the storytelling space, they captured
the play of light and shadow in their environment, creating special
effects that yoked beauty with horror. Imagine a time before
electronic entertainments, with long dark nights around campsites
and other sources of heat and light, and it is not much of a
challenge to realize that human beings, always quick to adapt,
began exchanging information, trading wisdom, and reporting
gossip. “Literature,” Vladimir Nabokov tells us, “was born on the day
when a boy came crying ‘wolf, wolf,’ and there was no wolf behind
him.”2 And that boy’s story was no doubt both compact and vivid.
Once the conversation started about that wolf, it was easy enough,
in subsequent versions, to begin exaggerating, overstating, inflating,
and doing all the things that make for lively entertainments. Fairy
tales are always more interesting when something is added to them.
Each new telling recharges the narrative, making it crackle and hiss
with cultural energy. The simple story of a wolf and an encounter in
the woods can take up questions of predator/prey relationships,
innocence and seduction, or monstrosity and alterity. Over time, it is
given layers of depth as it is interpreted and refashioned by
successive storytelling cultures.
What once belonged to the childhood of culture has been
relegated to the culture of childhood, even though fairy tales
continue to circulate today not just in the nursery but also in adult
cultural production, where they often appear in disguised form as
memes, talismans, and tropes. Today we make fine calibrations in
the repertoire of traditional tales, with everything from gentle, child-
friendly versions to fractured, twisted productions for the grown-ups.
The agendas in fairy-tale books for children take a mellow turn, with
writers and illustrators walking a fine line between melodramatic plot
lines and constructive messaging. By contrast, NBC’s crime-horror
series Grimm, ABC’s mind-bending Once upon a Time, and Guillermo
del Toro’s disturbing Pan’s Labyrinth pump up the stories for adult
audiences, infusing them with existential torment, surreal plot twists,
and explosive special effects.
Despite our constant efforts to turn fairy tales into instruments for
conveying messages and morals, we remain drawn to the stories in
large part because they open up the great question of “What if?”
Giving us worst-case-possible scenarios along with best-possible
outcomes, they set in motion a chain of perils and adventures larger
than life and twice as unnatural. Giambattista Basile and Charles
Perrault began the trend of mining stories for messages when they
published their tales, appending a moral, sometimes two, at the end
of each tale. Stories that had once indulged in portraying sexual
excesses and taboo desires suddenly had a moral, one that was
sometimes as entertaining as the story itself, a punch line as it were.
These early efforts to teach and preach were marked by high irony,
along with the candid acknowledgment that trying to extract a tidy
moral is part of the narrative fun.
 Basile’s Tale of Tales, published under a pseudonym in 1634 and
1636, indulged in an extravagant baroque style that quickly becomes
evident even in the summaries prefacing each tale. Here is the
synopsis for “Sun, Moon, and Talia,” a version of the story that today
goes by the name of “Sleeping Beauty”:

Talia dies because of a little piece of flax and is left in a palace,

where a king chances to pass by and causes her to have two
children. The children fall into the hands of the king’s jealous
wife, who orders that they be cooked and served to their father
and that Talia be burned. The cook saves the children and Talia
is freed by the king, who has his wife thrown into the same fire
that had been prepared for Talia.

Appended to a story that puts on display necrophiliac desires,

cannibalistic urges, and theatrical punishments is a pithy moral
about how “for those who are lucky, good rains down even when
they are sleeping.”
The same dissonant chords are sounded at the end of the tales
written down by Charles Perrault. “Donkeyskin” recounts the flight of
a young woman from her home, after her father proposes to her
following the death of his wife. Donkeyskin not only survives but also
marries the prince of a neighboring kingdom. “It is not difficult to
see that the moral to this story teaches children that it is better to
expose yourself to harsh adversity than to neglect your duty,”
Perrault tells us. He adds:

Virtue may sometimes seem ill fated, but it is always crowned

with success. Even the most powerful logic is no defense
against frenzied love and ardent ecstasy, especially when a lover
is prepared to squander his rich treasures. Finally this story
shows that pure water and brown bread are enough
nourishment for young women, so long as they have beautiful
 clothes, and that there is no woman on earth who does not
believe that she is beautiful and who does not see herself as
getting the golden apple if she were to be mixed in with the
three beauties of that famous contest.

In the proliferation of morals added to a tale about the abuse of

paternal authority, we can see a desperate effort to cover up the
simple facts rather than to reveal the complicated truths of the
narrative.
Fairy tales, rather than sending messages, teaching morals, or
constructing lessons, get conversations going. Piling on one outrage
after another, they oblige us to react, to take positions and make
judgments, enabling us to work through cultural contradictions using
the power of a symbolic story. We are in “once upon a time,” rather
than in the here and now, in a safe space that allows us to debate
the terms of plots that turn on family conflicts ranging from sibling
rivalry and parental abandonment to maternal jealousy and paternal
belligerence. Whether they are delivered to us through oral
storytelling cultures, books, or electronic media, they are to double
duty bound, entertaining and provoking, and above all ensuring that
a culture of silence cannot descend on us.
Much of the magic of fairy tales derives from their mutability. In a
flash Hansel and Gretel turn into witch hunters rather than abject
victims. In The Singer of Tales, Albert Lord reminded us that there is
really no conflict between preserving traditions and creating them
anew. Tradition is, rather, preserved by constantly re-creating it.3
Today it is often the iconoclasts who keep the tales alive, and in fact
it is the fate of iconoclasts to preserve the very stories that they
seek to destroy. Stories like Angela Carter’s “The Bloody Chamber”
or Margaret Atwood’s “Bluebeard’s Egg,” the poems in Anne Sexton’s
Transformations, and films like Wolf (1994), Shrek (2001), or This
Very Moment (2003) seek to subvert the premises of the stories on
which they draw, but as they do so, they take us back to the
traditions from which they derive, challenging us to identify
differences and deviations. Shrek elevates beastliness and
monstrosity into a position of moral superiority; Roald Dahl’s Little
Red Riding Hood becomes a gun-toting predator; and Jon Scieszka’s
True Story of the 3 Little Pigs turns the wolf into a victim who
becomes the target of our sympathy. Suddenly we begin to wonder
why the new departs from the old and we ask ourselves what that
reveals about our own cultural values.
The term “fairy tale” has not served the genre well. Often
dismissed as an infantile confection, the fairy tale in fact rarely
features the sprightly supernatural creatures so prominent in its
name. It was the French, more specifically Mme d’Aulnoy, who gave
us the term “contes de fées,” leading us to frame the stories as if
they turn on the lives of diminutive woodland folk rather than
ordinary people. In English, the term was first used in 1749, casually
by Horace Walpole, and with self-conscious purpose when Sarah
Fielding called a story embedded in The Governess, published in
1749: “The Princess Hebe: A Fairy Tale.” The German term
“Märchen” points to the origins of the stories in the notion of news,
reports, tall tales, rumors, and gossip – in short of talk and social
exchanges. Fairy tales hover somewhere between tall tale and high
fantasy, anchored in the real world, but with embellishments and
misrepresentations that turn their lies into higher truths.
There is magic in these tall tales, and the presence of
enchantment is perhaps the defining feature of the genre.4 We are
not so much in the realm of fairies as in the domain of what J. R. R.
Tolkien referred to as Faërie, that “Perilous Realm” where anything
can happen. The wolf that appears on the forest path can converse
like a gentleman; a boy takes a bite of lettuce and turns into a
donkey; a young woman leans against a tree and it turns into a
handsome prince; a horse’s head nailed to a gate speaks poetry.
Again and again we witness transformations that break down the
divide between life and death, nature and culture, animal and
human, or beauty and monstrosity. Fairy tales take up deep cultural
contradictions, creating what Claude Lévi-Strauss called “miniature
models” – stories that dispense with extraneous details to give us
Exploring the Variety of Random
Documents with Different Content
 "Entä sinä?" tiedusti Gahan, yhä varoen petosta.

"Rykorini on voimakas", vastasi kaldane. "Tulen mukaasi ja

taistelen vierelläsi. Yhtä hyvä on minun kuolla näin kuin rääkättynä
Luudin käskystä. Tule!"

Mutta Gahan oli jo mennyt lattian poikki ja astunut viereiseen

huoneeseen. Sen vastaisessa päässä oli kahden soturin vahtima
pyöreä aukko. Aukon toisella puolella oli kaksi olentoa
kamppailemassa lattialla, ja kun hän vilahdukselta näki toisen
ottelijan kasvot, sai hän kymmenen soturin voimat ja haavoitetun
banthin hurjuuden. Se oli Heliumin Tara, joka taisteli kunniansa tai
henkensä puolesta.

Punaisen miehen äkillinen ilmestyminen pani soturit ymmälle; he

seisoivat hetkisen mykkinä hämmästyksestä, ja siinä
silmänräpäyksessä Gatholin Gahan oli heidän kimpussaan, ja toinen
heistä sortui maahan saatuaan miekanpiston sydämeensä.

"Lyö päähän!" kuiskasi Ghek Gahanin korvaan. Viimemainittu näki

kaatuneen soturin pään kiireisesti ryömivän aukkoon, jonka toisella
puolella olevassa huoneessa Heliumin Tara oli päättömän vartalon
kynsissä. Sitten Ghekin ase kolautti jäljelläolevan soturin kaldanen
irti rykoristaan, ja Gahan lävisti säilällään inhoittavan pään.

Punainen soturi riensi heti aukolle Ghekin seuratessa hänen

kintereillään.

"Älä katso Luudia silmiin!" varoitti kaldane. "Muutoin olet tuhon

oma."
 Huoneeseen saavuttuaan Gahan näki Heliumin Taran
valtavakokoisen ruumiin kourissa, samalla kun kamalannäköinen,
hämähäkkimäinen Luud kyykötti seinävieressä. Kuningas oivalsi heti
vaaran uhkaavan ja koetti tähdätä katseensa Gahanin silmiin. Mutta
niin tehdessään hänen oli pakko siirtää katseensa pois rykorista,
jonka syleilyssä Tara rimpuili, joten tyttö melkein heti jaksoi
kiskoutua eroon kammottavasta, päättömästä oliosta.

Vasta pystyyn ponnahtaessaan hän huomasi, mistä syystä Luudin

suunnitelmien toteuttaminen oli keskeytynyt. Punainen soturi! Hänen
sydämensä sykähti riemusta ja kiitollisuudesta. Mikä kohtalon ihme
oli lähettänyt miehen hänen luokseen? Hän ei kuitenkaan tuntenut
Gahania, vaelluksen ränsistyttämää soturia, jonka yksinkertaisessa
hihnoituksessa ei ollut ainoatakaan jalokiveä. Miten hän olisi voinut
aavistaakaan, että mies oli sama platinasta ja timanteista säihkyvä
olento, jonka hän oli lyhyen tunnin aikana nähnyt niin toisenlaisissa
oloissa mahtavan isänsä hovissa?

Luud näki Ghekin seuraavan outoa soturia kammioon. "Iske hänet

kuoliaaksi!" komensi kuningas. "Iske kuoliaaksi tämä muukalainen,
niin saat pitää henkesi!"

Gahan vilkaisi kuninkaan kammottaviin kasvoihin.

"Älä katso häntä silmiin!" kirkaisi Tara varoittavasti, mutta liian

myöhään. Kuningas-kaldanen hirveä, hypnoottinen katse oli jo
osunut Gahanin silmiin. Punainen soturi empi eikä astunut
eteenpäin. Hänen miekkansa kärki painui hitaasti lattiaa kohti. Tara
katsahti Ghekiin päin. Tämän ilmeettömät silmät tuijottivat
muukalaisen leveään selkään. Hänen rykorinsa käsi hiipi hiljaa tikarin
kahvaan.
 Ja sitten Heliumin Tara nosti katseensa ylöspäin ja kajahdutti
Marsin kauneimman sävelen "Rakkauden laulun."

Ghek veti tikarin tupesta, luoden katseen laulavaan tyttöön.

Luudin silmät siirtyivät miehestä Taran kasvoihin, ja heti kun tämän
laulu houkutteli Luudin katseen pois Gatholin Gahanista, pudisti tämä
itseään ja ponnistaen rajusti tahtoaan suuntasi silmänsä seinään
Luudin kamalan pään yläpuolelle. Ghek kohotti tikarin oikean olkansa
tasalle, astui eteenpäin yhden ainoan askeleen ja iski. Tytön laulu
päättyi tukahdutettuun parkaisuun, ja hän syöksähti eteenpäin,
ilmeisesti aikoen tehdä tyhjäksi kaldanen aikeet. Mutta hän ei
ennättänyt, ja se olikin onneksi, sillä seuraavalla hetkellä hän oivalsi,
mitä Ghek tarkoitti, kun hän näki tikarin sinkoavan olennon kädestä,
sujahtavan Gahanin olkapään ylitse ja uppoavan kahvaa myöten
Luudin pehmeisiin kasvoihin.

"Tulkaa!" huusi murhaaja. "Emme saa hukata

silmänräpäystäkään." Ja hän riensi aukolle, josta he olivat tulleet
kammioon. Mutta hän pysähtyi, kun hänen katseensa osui maassa
viruvaan valtavaan rykoriin — kuninkaan rykoriin, komeimpaan ja
voimakkaimpaan, mitä Bantoomissa oli kyetty kasvattamaan. Ghek
käsitti, että hän voisi paetessaan viedä mukaansa vain yhden
rykorin, eikä koko Bantoomissa ollut ainoatakaan, joka pystyisi
palvelemaan häntä paremmin kuin lattialla loikova jättiläisolio.
Nopeasti hän siirtyi tuon ison, tarmottoman ruhon hartioille. Heti
viimemainittu muuttui tuntevaksi, sykkivää elämää ja valpasta
tarmoauhkuvaksi olennoksi.

"Nyt", sanoi kaldane, "olemme valmiit. Kuka tahansa koettaa estää

minua, hänet lähetän tyhjyyteen." Puhuessaan hän jo kumartui ja
ryömi viereiseen huoneeseen, ja Gahan tarttui Taran käsivarteen ja
kehoitti häntä menemään perässä. Tyttö katsahti ensimmäisen
kerran häntä suoraan silmiin. "Kansani jumalat ovat olleet
armolliset", hän virkkoi. "Tulit parhaiksi. Heliumin Taran kiitoksen
lisäksi saat kiitokset Barsoomin sotavaltiaalta ja hänen kansaltaan.
Palkkiosi on suurempi kuin osaat toivoa."

Gatholin Gahan oivalsi, ettei tyttö tuntenut häntä, ja jätti

lausumatta kielellään pyörineen lämpimän tervehdyksen.

"Oletpa Heliumin Tara tahi joku muu", hän vastasi, "se on

vähäarvoinen seikka. Se, että olen saanut näin palvella punaista
marsilaisnaista, on sellaisenaan riittävä palkkio."

Heidän puhuessaan tyttö tunkeutui aukon lävitse Ghekin jäljessä,

ja pian he kaikki kolme olivat poistuneet Luudin kammioista ja
etenivät reippaasti mutkaisia käytäviä myöten, tornia kohti. Ghek
hoputti heitä yhtenään lisäämään vauhtia, mutta Barsoomin punaiset
ihmiset eivät milloinkaan ole joutuisia pakenemaan, joten kaldanea
seuraava pari liikkuin hänen mielestään ihan liian hitaasti.

"Ketään ei ole estämässä meitä", väitti Gahan. "Miksi siis

tarpeettomasti kiiruhtamalla rasittaisimme prinsessaa?"

"En pelkää niin paljoa vastarintaa edestäpäin, sillä siellä ei kukaan

tiedä, mitä Luudin huoneissa on tapahtunut tänä iltana. Mutta toinen
Luudin huoneiston edustalla olleen soturin kaldane pääsi pakoon, ja
saatte olla varmat, että hän riensi vitkastelematta noutamaan apua.
Ettei apu ehtinyt ennen lähtöämme, johtuu yksinomaan siitä, että
tapahtumat kehittyivät niin nopeasti kuninkaan huoneessa. Mutta
paljoa ennen kuin ehdimme torniin, ovat he takaapäin
kimpussamme, ja he tulevat paljoa lukuisampina kuin me olemme, ja
heillä on kookkaat, voimakkaat rykorit, siitä olen varma."
 [Bantoomin yhdyskuntien hallitsijoista eli päälliköistä olen
käyttänyt nimitystä kuningas, koska alkuperäistä sanaa ei voi lausua
meidän kielellämme, eikä punaisten marsilaisten kielen sanoilla jed
tahi jeddak ole aivan sama merkitys kuin bantoomilaisten sanalla,
joka oikeastaan merkitsee samaa kuin meidän kielemme sana
kuningatar käytettynä mehiläisparven hallitsijasta. J.C.]

Ja pian Ghekin ennustus täyttyikin. Alkoi kuulua takaa-ajon ääniä,

kaukaista varustusten kalahtelua ja kaldanein hälytysvihellyksiä.

"Torni on nyt vain vähän matkan päässä", huusi Ghek. "Joutukaa,

kun vielä voitte! Jos jaksamme pitää siellä puoliamme turvasulkujen
takana päivän koittoon saakka, voimme vielä pelastua."

"Emme tarvitse turvasulkuja, kun emme viivy tornissa", vastasi

Gahan, liikkuen ripeämmin, sillä hän arvasi takaansa kuuluvista
äänistä, kuinka suuri joukko oli ajamassa heitä takaa.

"Mutta emmehän voi edetä tornia kauemmaksi tänä yönä", intti

Ghek.
"Tornin ulkopuolella väijyvät meitä banthit ja varma kuolema."

Gahan hymyili. "Älä pelkää bantheja!" hän rauhoitti kaldanea. "Jos

vain ennätämme pihalle vähää ennen kuin ahdistajamme, emme
tarvitse säikkyä mitään tämän kirotun laakson ilkeitä voimia."

Ghek ei vastannut mitään, eikä hänen ilmeettömistä kasvoistaan

näkynyt, uskoiko hän vai epäilikö hän. Tyttö katsahti Gahaniin
kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt miehen tarkoitusta.

"Lentokoneesi", selitti Gahan. "Se on tornin edustalla ankkurissa."

 Taran kasvot kirkastuivat mielihyvästä ja huojennuksesta. "Sinä
löysit sen!" hän huudahti. "Mikä onni!"

"Onni se todella oli", myönsi mies. "Ensiksi se ilmaisi minulle, että

sinä olet vankina täällä, ja sitten se pelasti minut banthien kynsistä,
kun tulin laakson poikki kummuilta tähän torniin, johon näin sinua
tuotavan tänään iltapäivällä yritettyäsi uljaasti karata."

"Mistä tiesit, että se olin minä?" kysyi tyttö, silmäillen Gahania otsa
miettivästi rypyssä, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella, missä
tilaisuudessa hän oli aikaisemmin kohdannut soturin.

"Kukapa ei olisi kuullut Heliumin prinsessan Taran katoamisesta",

vastasi Gahan. "Ja kun näin lentokoneesi vaakunan, olin heti varma
asiasta, vaikka en tuntenutkaan sinua nähdessäni sinut vainiolla
vähän aikaa sitä ennen. Matka oli siksi pitkä, etten eroittanut
selvästi, oliko vanki mies vain nainen. Jollen sattumalta olisi
huomannut lentokoneesi kätköpaikkaa, olisin mennyt matkoihini,
Heliumin Tara. Minua puistattaa, kun ajattelen, kuinka vähältä oli niin
käydä. Jollei aurinko olisi sattunut hetkeksi paistamaan aluksesi
kiilloitettuun keulavaakunaan, olisin mennyt sen ohitse aavistamatta
mitään."

Tyttö vapisi. "Jumalat sinut lähettivät", hän kuiskasi hartaasti.

"Jumalat minut lähettivät, Heliumin Tara", kertasi Gahan.

"Mutta en tunne sinua", sanoi tyttö. "Olen koettanut muistella

sinua, mutta en muista. Mikä on nimesi?"

"Nimitä minua Turaniksi!" pyysi mies, sillä hänen mieleensä oli

johtunut, että jos tyttö tuntisi hänet samaksi mieheksi, jonka raju
rakkaudentunnustus oli tuonnottain suututtanut häntä sotavaltiaan
puistossa, olisi hänen asemansa äärettömän paljon kiusallisempi kuin
siinä tapauksessa, että hän pitäisi miestä ventovieraana.
Yksinkertaisena panthanina [onnensoturi; vaeltava ritari] hän
myöskin voisi alttiilla uskollisuudellaan paremmin voittaa tytön
luottamuksen ja saada suuremman arvon Taran silmissä kuin
loistavana Gatholin jedinä.

Tällä välin he olivat saapuneet torniin, mutta astuessaan

maanalaisesta käytävästä he vilkaistessaan taakseen näkivät
etumaiset ahdistajansa — nopeiden, voimakkaiden rykorien
olkapäillä rientäviä kamalannäköisiä kaldaneja. He kiiruhtivat
mahdollisimman joutuisasti ylöspäin maanpinnan tasalle vieviä
portaita myöten, mutta vieläkin ripeämmin liikkuivat heidän
jäljessään tulevat Luudin kätyrit. Ghek meni edellä, pitäen Taraa
kädestä voidakseen helpommin ohjata ja tukea häntä, kun taas
Gatholin Gahan seurasi heitä muutamien askelien päässä paljas
miekka kädessään valmiina torjumaan hyökkäystä, jonka he kaikki
nyt tiesivät saavansa niskaansa, ennenkuin he ennättäisivät pihalle
ja lentokoneeseen.

"Salli Ghekin jäädä luoksesi taistelemaan vierelläsi!" ehdotti Tara.

"Näissä ahtaissa käytävissä on tilaa vain yhdelle säilälle", torjui

gatholilainen. "Kiiruhda sinä Ghekin kanssa edelleen ja nouse
lentokoneen kannelle! Ole valmiina korkeuden säätäjän ääressä, ja
jos ehdin riippuvan köyden luokse kyllin paljon ennemmin kuin nuo
olennot, voit sinä antaa aluksen kohota, kun käsken, ja minä kipuan
sitten kannelle. Jos taas joku noista ilmestyy pihalle ennenkuin minä,
niin tiedät, etten minä enää tule. Silloin nouskaa nopeasti ilmaan ja
rukoile esi-isiemme jumalia antamaan sinulle suotuista tuulta, joka
vie sinut vierasvaraisemman kansan pariin!"

Heliumin Tara ravisti päätään. "Me emme jätä sinua pulaan,

panthan", hän esteli.

Välittämättä hänen vastuksestaan Gahan puhui hänen ohitseen

Ghekille. "Vie hänet pihalle kiinnitettyyn alukseen!" hän komensi.
"Kaikki toivomme on sen varassa. Yksin kenties pääsen sen kannelle.
Mutta jos minun on viimeisellä hetkellä odotettava teitä kahta, on
mahdollista, ettei kukaan meistä pelastu. Tottele käskyäni!" Hänen
sävynsä oli ylväs ja uhmaava — sellaisen miehen sävy, joka
syntymästään saakka on komentanut toisia ja jonka tahto on ollut
laki. Heliumin Taraa suututti, ja samalla hän oli levoton. Hän ei ollut
tottunut siihen, että häntä komennettiin eikä hänen sanoistaan
välitetty. Mutta kuninkaallisesta ylpeydestään huolimatta hän ei ollut
hupsu ja tiesi, että mies oli oikeassa ja pani henkensä vaaraan
pelastaakseen hänet. Senvuoksi hän riensi Ghekin seurassa
eteenpäin, totellen Turanin käskyä, ja ensimmäisen suuttumuksen
puuskan hälvettyä hän hymyili, sillä hän muisti, että tämä mies oli
vain karkea, hiomaton soturi eikä ollut harjaantunut käyttämään
hienostuneen kohteliasta kieltä. Mutta miehen sydän oli paikallaan,
se oli uljas ja vilpitön, ja mielellään Tara antoi anteeksi hänen
loukkaavan sävynsä ja käytöksensä. Mutta millainen se sävy oli! Sitä
ajatellessaan hän äkkiä seisahtui. Panthanit olivat karkeita, kaikkeen
alttiita miehiä. Usein he kohosivat korkeihin, määräysvaltaisiin
asemiin, eikä miehen äänen käskevä sointu niin ollen tuntunut
merkilliseltä. Mutta häntä kummastutti jokin muu — ominaisuus, jota
oli vaikea määritellä, mutta joka oli yhtä selvästi havaittavissa kuin
se oli tuttu. Hän oli kuullut samanlaisen soinnun ennenkin, kun
hänen äitinsä isoisä, Heliumin jeddak Tardos Mors oli kajauttanut
komentosanoja; ja sama sointu oli ollut hänen isoisänsä Mors
Kajakin, jedin, ja hänen kuuluisan isänsä, Barsoomin sotavaltiaan
John Carterin äänessä, kun hän puhutteli sotureitaan.

Mutta hänellä ei nyt ollut aikaa pohtia niin vähäpätöistä seikkaa,

sillä hänen takaansa alkoi äkkiä kuulua aseiden kalsketta, ja hän
arvasi, että Turan, panthan, mitteli miekkoja heidän etumaisen
hätyyttäjänsä kanssa. Kun hän katsahti taakseen, oli Turan vielä
näkyvissä portaiden mutkassa, joten hän näki alkavan, nopean
ottelun. Taivaankappaleensa parhaan miekkamiehen tyttärenä hän
tunsi hyvin miekkailutaidon hienoimmat otteet. Hän näki, kuinka
kömpelösti kaldane hyökkäsi ja kuinka nopeasti ja varmasti panthan
torjui iskut. Kun Tara ylhäältä päin katseli Turanin melkein alastonta,
vain mitä yksinkertaisimman, koristeettoman hihnoituksen
verhoamaa vartaloa ja näki joustavien lihasten liikkuvan punertavan
pronssinvärisen ihon alla ja miekan kärjen nopeat ja hienot siirrot,
heräsi hänen mielessään kiitollisuuden lisäksi vaistomainen ihailun
tunne, joka oli vain naisen antama luonnollinen tunnustus miehen
taidosta ja urheudesta ja ehkä myöskin jossakin määrin miehuullisen
sopusuhtaisesta ja voimakkaasta olemuksesta.

Kolmasti muuttui panthanin säilän asento — kerran se torjui rajun

sivalluksen, kerran teki valehyökkäyksen ja kerran antoi iskun. Kun
hän nosti aseensa viimemainitun liikkeen jälkeen, kierähti kaldane
elottomana horjuvan rykorinsa hartioilta, ja Turan juoksi ketterästi
portaita alaspäin ryhtyäkseen otteluun seuraavan ahdistajansa
kanssa. Sitten veti Ghek Taraa ylöspäin, ja portaiden mutka piilotti
taistelevan panthanin hänen näkyvistään. Mutta yhäti hän kuuli
teräksen kalskahtelevan terästä vasten, varuksien kalahtelevan ja
kaldanein päästelevän kimeitä vihellyksiään. Sydän vaati häntä
palaamaan uljaan puolustajansa vierelle. Mutta järki vakuutti
hänelle, että hän voisi auttaa miestä parhaiten olemalla valmiina
lentokoneen korkeuden säätäjän ääressä sillä hetkellä, kun Turan
saapuisi pihalle.
YHDEKSÄS LUKU

Ajelehtimassa oudoilla seuduilla

Äkkiä Ghek sysäsi syrjään portaista aukeavan oven, ja Tara näki

edessään kuutamon valaiseman, muurin ympäröimän pihan, jossa
päättömät rykorit lojuivat ruoka-altaittensa vieressä. Kauniit ruumiit
olivat yhtä komealihaksisia kuin hänen isänsä parhaat soturit, ja
naispuolisten vartalot olisivat herättäneet kateutta useissa Heliumin
kauneimmissa naisissa. Oi, jospa hän vain voisi saada ne
toimintakykyisiksi! Silloin ei panthania tosiaankaan uhkaisi mikään
vaara. Mutta ne olivat pelkkiä surkeita lihaskasoja, eikä hän kyennyt
antamaan niille eloa. Niiden täytyi aina virua tuolla tavoin, jolleivät
kaldanen kylmät, sydämettömät aivot niitä hallinneet. Tyttö huoahti,
samalla kun häntä puistatti kammo hänen pujotellessaan maassa
makaavien olentojen välitse lentokoneen luokse.

Hän ja Ghek nousivat nopeasti kannelle viimemainitun irroitettua

kiinnitysköydet. Tara koetteli korkeudensäätäjää, antaen aluksen
kohota ja laskeutua muutamia metrejä pihamuurin sisällä. Se toimi
mainiosti. Sitten hän laski sen takaisin maahan ja jäi odottamaan.
Avoimesta ovesta kuului taistelun melua, milloin lähestyen, milloin
loitoten. Tyttö oli nähnyt, kuinka taitava hänen sankarinsa oli, eikä
ollut kovinkaan huolissaan tuloksesta. Vain yksi vastustaja kerrallaan
saattoi ahdistaa Turania kapeissa portaissa; hän oli edullisemmassa
asemassa ja puolustautumassa ja käytteli miekkaansa mestarillisesti,
kun taas vastustajat olivat häneen verrattuina kömpelöitä hosujia.
Heidän ainoa etunsa oli suuri lukumäärä, jolleivät he pääsisi hänen
kimppuunsa takaapäin.

Sitä ajatellessaan Tara kalpeni. Jos hän olisi nähnyt Turanin, olisi
hän ollut vieläkin levottomampi, sillä hän ei käyttänyt hyväkseen
useita tarjoutuneita tilaisuuksia päästäkseen lähemmäksi pihaa. Hän
taisteli kylmäverisesti, mutta rajun itsepintaisesti, eikä se suinkaan
näyttänyt pelkältä puolustautumiselta. Usein hän harppasi kaatuneen
vihollisen ylitse karatakseen seuraavan kimppuun, ja kerran oli
hänen takanaan kokonaista viisi kuollutta kaldanea; niin paljon hän
oli tunkenut ahdistajiaan taaksepäin. Hänen vastassaan olevat
kaldanet ja häntä lentokoneessa odottava tyttö eivät sitä tienneet,
mutta häntä kannusti voimakkaampi kiihoitin kuin pelastumisen halu,
sillä hän tahtoi kostaa rakastamaansa naista kohdanneet
loukkaukset. Mutta äkkiä hän oivalsi mahdollisesti panevansa Taran
turvallisuuden vaaraan hyödyttömästi. Senvuoksi hän nujersi vielä
yhden hätyyttäjänsä ja lähti vikkelästi juoksemaan portaita ylöspäin.
Etunenässä oleva kaldane liukastui aivojen peittämällä lattialla ja
kompastui yrittäessään ajaa häntä takaa.

Gahan ennätti pihalle parikymmentä askelta heidän edellään ja

riensi lentokoneelle. "Ilmaan!" hän huusi tytölle. "Minä nousen
alukseen köyttä myöten."

Pieni alus kohosi hitaasti maasta Gahanin hyppiessä tiellään

olevien velttojen rykorien ylitse. Ensimmäinen takaa-ajaja ilmestyi
tornista, kun Gahan tarttui aluksesta riippuvaan köyteen.

"Nopeammin!" komensi hän Taralle. "Muutoin he vetävät meidät

alas!" Mutta alus tuntui tuskin liikahtavan, vaikka se itse asiassa
kohosi niin nopeasti kuin kolmen ihmisen painama yhden hengen
lentokone suinkin saattoi. Gahan heilui jo muurin harjan yläpuolella,
mutta köyden pää laahasi vielä maata, kun kaldanet ennättivät sen
luokse. Heitä tulvi jatkuvana virtana tornista pihalle. Johtaja tarttui
köyteen.

"Joutukaa!" hän kiljui. "Käykää kiinni! Kiskotaan heidät maahan."

Hänen aiettaan toteuttamaan ei tarvittu montakaan olentoa. Alus

seisahtui, ja sitten tyttö kauhukseen tunsi, että sitä vedettiin
varmasti alaspäin. Myöskin Gahan huomasi vaaran ja käsitti, että oli
toimittava vitkastelematta. Hän oli takertunut nuoraan vasemmalla
kädellään ja kiertänyt toisen jalkansa sen ympärille, jättäen oikean
kätensä vapaasti heiluttamaan pitkää miekkaa, jota hän ei ollut
pannut tuppeen. Alaspäin tähdätty sivallus halkaisi erään kaldanen
pehmeän pään ja toinen katkaisi paksun köyden panthanin jalkojen
alapuolelta. Tyttö kuuli heidän ahdistajiensa jälleen päästävän
kimeitä vihellyksiään ja havaitsi samassa aluksen taaskin kohoavan.
Verkkaisesti se leijaili ylöspäin pois vihollisten ulottuvilta, ja hetkisen
kuluttua kapusi Turan laidan yli kannelle. Ensimmäisen kerran moniin
viikkoihin oli tytön sydän tulvillaan riemuista ylistystä, mutta ensiksi
hänen ajatuksensa kiintyivät toiseen asiaan.

"Ethän ole haavoittunut?" tiedusti hän.

"En, Heliumin Tara", vastasi panthan. "He olivat tuskin säiläni

arvoisia vastustajia, eivätkä heidän miekkansa kertaakaan olleet
minulle vaarallisia."
 "Heidän olisi pitänyt surmata sinut helposti", sanoi Ghek. "Meidän
järkeilykykymme on niin oivallinen ja hyvin kehittynyt, että heidän
olisi ennen jokaista iskuasi pitänyt tarkalleen tietää, mihin kohtaan
järjen pakosta koettaisit osua. Senvuoksi heidän olisi pitänyt osata
helposti torjua kaikki lyöntisi ja saada sydämesi lävistetyksi."

"Mutta he eivät tehneet sitä, Ghek", huomautti Gahan. "Heidän

kehittymisteoriansa ei pidä paikkaansa, sillä se ei ole omiaan
kehittämään sopusuhtaisesti heidän koko olemustaan. Olette
voimistuttaneet aivoja ja antaneet ruumiin kuihtua, mutta toisen
käsillä ette ikinä kykene samaan kuin omillanne kykenisitte. Minun
käteni ovat harjautuneet miekan käyttöön; jokainen lihakseni toimi
silmänräpäyksessä ja täsmällisesti — melkein koneellisesti — hetken
tarpeiden mukaan. Itse tuskin huomaan ajattelevani taistelun aikana
— niin nopeasti sujahtaa säiläni kärki jokaiseen aukkoon tai siirtyy
minua puolustamaan, jos minua uhataan, että tuntuu melkein siltä
kuin olisi kylmällä teräksellä silmät ja aivot. Te kaldane-aivoinenne ja
rykor-ruumiinenne ette voi toivoakaan voivanne ikinä kehittyä yhtä
täydellisiksi tässä suhteessa kuin minä. Aivojen voimistamisen ei
pitäisi olla ihmisen yksinomainen pyrkimys. Täyteläisin ja onnellisin
on sellaisten elämä, joiden sekä ruumis että sielu ovat
sopusuhtaisesti saavuttaneet mahdollisimman korkean tason, mutta
hekään eivät voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä. Ehdoton ja yleinen
täydellisyys merkitsisi puuduttavaa yksitoikkoisuutta ja kuolemaa.
Luonnossa täytyy olla vastakohtia, yhtä hyvin varjoa kuin kirkasta
valoakin, surua ja onnea, oikeata ja väärää, syntiä ja hyvettä."

"Minulle on aina opetettu toisin", vastasi Ghek. "Mutta opittuani

tuntemaan tämän naisen ja sinut, jotka olette toisen rodun vesoja,
olen johtunut uskomaan, että saattaa olla muitakin päämääriä,
täysin yhtä korkeita ja tavoiteltavia kuin kaldanein. Ainakin olen
vilahdukselta saanut tutustua onnellisuudeksi nimittämäänne tilaan,
ja käsittääkseni se lienee hyvä, vaikka minä en kykenekään tuomaan
sitä julki. En osaa nauraa enkä hymyillä, mutta sittenkin valtaa
mieleni tyytyväisyys, kun tämä nainen laulaa; se tunne avaa sieluni
silmien eteen ihmeellisen kauniita ja riemuisia näköaloja, jotka ovat
paljon suurenmoisempia kuin virheettömän aivotoiminnan tuottama
nautinto. Toivoisin, että olisin syntynyt teidän rotunne jäseneksi."

Lentokone oli joutunut lievään ilmavirtaan ja ajautui verkkaisesti

koillista kohti, Bantoomin laakson ylitse. Heidän allaan lepäsivät
viljellyt vainiot, ja toisen toisensa jälkeen he sivuuttivat Moakin,
Nolachin ja muiden tässä kummallisessa ja hirveässä maassa
asustavien yhdyskuntien omituiset tornit. Jokaista tornia ympäröivän
muurin sisällä makaili rykoreja, luotaan sysääviä, päättömiä olioita,
kauniita, mutta kammottavia.

"Noista", virkkoi Gahan, osoittaen erään tornin pihalla olevia

rykoreita, joiden yli he juuri silloin ajautuivat, "saisivat opetuksen ne
rotumme pienenä vähemmistönä olevat henkilöt, jotka palvovat
ainetta ja pitävät ruokahalua epäjumalanaan. Tiedät, millaisia he
ovat, Heliumin Tara; he muistavat tarkalleen, mitä he nauttivat
päivälliseksi kaksi viikkoa sitten, ja osaavat neuvoa, miten thoatin
reisi on valmistettava ja mitä juomaa on tarjottava, kun zitidarin
kinkkua on pöydässä."

Heliumin Tara naurahti. "Mutta yksikään heistä ei tiedä sen miehen

nimeä, joka tänä vuonna sai jeddakin palkkion Kauneuden
temppelissä", hän lisäsi. "Samoin kuin rykorien ei heidänkään
kehityksensä ole ollut tasapuolinen."

"Todella onnellisia ovat sellaiset ihmiset, joissa on yhtynyt vähän

hyvää ja vähän pahaa, vähän tietoja monista oman kutsumuksensa
ulkopuolella olevista asioista, kyky rakastaa ja kyky vihata, sillä
sellaiset kykenevät suhtautumaan suvaitsevaisesti kaikkiin vapaina
niiden itserakkaiden ihmisten ennakkoluuloista, joiden pään toinen
puoli on niin raskas, että kaikki aivot valuvat sinne."

Gahanin lakattua puhumasta yskäisi Ghek hieman, ikäänkuin

haluten kiinnittää huomion itseensä. "Puhutte ikäänkuin olisitte
ajatelleet paljon monia asioita. Saattaisiko siis punaisen rodun
jäseniä huvittaa ajatteleminen? Onko teillä aavistustakaan sisäisen
tutkistelun nautinnoista? Ovatko järki ja johdonmukainen harkinta
osina elämässänne?"

"Ihan varmasti", vastasi Gahan, "mutta eivät siinä määrin, että ne

veisivät koko aikamme — eivät ainakaan tietemme. Sinä, Ghek, olet
esimerkki äsken mainitsemistani itserakkaista olennoista. Koska sinä
ja sinun kaltaisesi omistatte elämänne sielun palvomiselle, uskot,
etteivät muut luomakunnan olennot lainkaan ajattele. Ja ehkä emme
sitä teekään samassa mielessä kuin te, jotka ajattelette ainoastaan
itseänne ja laajoja aivojanne. Me ajattelemme monia seikkoja, jotka
koskevat taivaankappaleemme menestystä. Ilman Barsoomin
punaista kansaa olisivat kaldanetkin tuhoutuneet, sillä vaikka te
tulettekin toimeen ilmatta, eivät ne olennot tule, joista teidän
olemassaolonne riippuu, eikä enää moniin miespolviin olisi
Barsoomissa ollut riittävästi ilmaa, jollei punainen ihminen olisi
suunnitellut ja rakentanut suurta ilmatehdasta, joka antoi riutuvalle
taivaankappaleellemme uutta eloa.

"— Mitä ovat kaikkina aikoina eläneiden kaldanein aivot tehneet

sellaista, mitä voitaisiin verrata tämän ainoan punaisen miehen
yhteen ainoaan ajatukseen?"
 Ghek jäi tuppisuuksi. Kaldanena hän oli varma, että aivot olivat
koko maailman elämän lopullinen päämäärä, mutta hänen
mieleensäkään ei ollut juolahtanut, että niitä pitäisi käyttää
käytännöllisesti ja hyödyllisesti. Hän kääntyi toisaalle ja silmäili esi-
isäinsä laaksoa, jonka yli hän ajautui tuntemattomaan maailmaan.
Hänen pitäisi olla todellinen jumala alempien olentojen parissa;
mutta sittenkin kalvoi häntä epäilys. Ilmeisesti nämä kaksi toisen
maailman olentoa olivat valmiit kiistelemään hänen ylemmyydestään.
Niin itserakas kuin hän olikin, oli hänellä sittenkin aavistus, että he
pitivät häntä alempana kuin itseään, jopa kenties säälivät häntä.
Sitten hän alkoi aprikoida, miten hänelle kävisi. Enää hänellä ei olisi
useita rykoreja tottelemassa käskyjään. Hänellä olisi vain tämä yksi,
ja sen kuoltua hän ei voisi saada toista. Sen väsyttyä Ghek jäisi
melkein avuttomaksi sen lepoajaksi. Kunpa hän ei olisikaan tavannut
tätä punaista naista! Nainen oli tuottanut hänelle pelkästään harmia,
häpeää ja nyt maanpaon. Äkkiä Heliumin Tara alkoi hyräillä säveltä
ja Ghek, kaldane, oli tyytyväinen.

He ajelehtivat hiljalleen marsilaisen yön sekavien varjojen ylitse.

Banthien karjahdukset kuuluivat yhä heikompina heidän aluksensa
sivuutettua Bantoomin rajat, tämän onnettoman maan kauhujen
jäätyä heidän taakseen. Mutta minne he olivat matkalla? Tyttö
katsahti mieheen, joka istui jalat ristissä pienen lentokoneen
kannella, katsellen eteensä yön pimeyteen nähtävästi vaipuneena
syviin aatoksiin.

"Missä olemme?" kysyi Tara. "Mihin päin ajaudumme?"

Turan kohautti leveitä hartioitaan. "Tähdistä näen, että

ajaudumme koilliseen", hän vastasi, "mutta missä olemme ja mitä on
edessämme, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Viikko sitten olisin
voinut vannoa tietäväni, mitä oli kunkin harjanteen takana, jota
lähestyin, mutta nyt tunnustan perin nöyrästi, ettei minulla ole
hajuakaan siitä, mitä on kilometrin päässä millään suunnalla.
Heliumin Tara, olen eksyksissä enkä osaa ilmoittaa sinulle muuta."

Hän hymyili, ja tyttö hymyili vastaan. Taran kasvoilla oli hieman

ymmälle joutuneen ilme — miehen hymyssä oli jotakin kiusoittavan
tuttua. Hän oli tavannut useita panthaneja — he tulivat ja menivät,
liikkuen aina siellä, missä taisteltiin — mutta tätä hän ei jaksanut
muistaa.

"Mistä maasta olet kotoisin, Turan?" hän kysyi äkkiä.

"Etkö tiedä, Heliumin Tara", vastasi mies, "ettei panthanilla ole

isänmaata? Tänään hän taistelee yhden, huomenna toisen lipun
alla."

"Mutta täytyyhän sinun olla jonkun maan alamainen, kun et ole

taistelemassa", intti Tara. "Mitä lippua pidät nyt sitten omanasi?"

Turan nousi ja kumarsi hänelle syvään. "Jos olen kelvollinen,

palvelen sotavaltiaan tytärtä nyt — ja aina."

Tara ojensi hoikan, ruskean kätensä ja kosketti hänen

käsivarttaan. "Palvelustarjouksesi on hyväksytty", hän virkkoi, "ja jos
vielä kerran pääsemme Heliumiin, niin lupaan, että palkkiosi
tyydyttää kaikki sydämesi toiveet."

"Palvelen sinua uskollisesti sen palkkion toivossa", vastasi Turan.

Tara ei kuitenkaan aavistanut, mitä hänen mielessään oli, vaan
pikemminkin luuli häntä ahneeksi. Sillä mistäpä sotavaltiaan kopea
tytär olisi arvannut yksinkertaisen panthanin tavoittelevan hänen
kättään ja sydäntään?

Päivän koittaessa he liikkuivat ripeätä vauhtia oudon maiseman

kohdalla. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja kantanut heidät kauaksi
Bantoomista. Heidän allaan oleva maisema oli epätasainen ja karu.
Vettä ei ollut näkyvissä, maanpintaa halkoivat syvä rotkot, ja
kasvullisuus oli perin niukkaa. He eivät nähneet ainoatakaan eläintä,
ja kaikesta päättäen seutu ei kyennyt elättämään elollisia olentoja.
Kaksi päivää he ajelehtivat tämän peloittavan erämaan kohdalla.
Heillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja he kärsivät siitä ankarasti. Ghek
oli toistaiseksi irtautunut rykoristaan sidottuaan sen ensin Turanin
avulla vankasti kanteen. Kuta vähemmän hän sitä käyttäisi, sitä
vähemmän sen elinvoimat kuluisivat. Nyt siinä alkoi jo näkyä
ravinnon puutteen vaikutuksia. Ghek ryömi aluksessa jättimäisen
hämähäkin tavoin — kavuten laidan ylitse, pohjan alitse ja
vastaiselta laidalta takaisin kannelle. Hän näytti olevan kuin
kotonaan joka paikassa. Mutta hänen kumppaneillaan oli ahtaat olot,
sillä yhden hengen lentokoneen kansi ei ole aiottu kolmea varten.

Turan silmäili aina eteenpäin, tähyillen vettä. Heidän täytyi saada

vettä tahi tavata niitä vettä antavia kasveja, jotka tekevät elämän
mahdolliseksi Marsin monilla kuivilta näyttävillä alueilla. Mutta
kahteen päivään he eivät kohdanneet kumpaakaan, ja nyt yllätti
heidät kolmas yö. Tyttö ei valittanut, mutta Turan tiesi hänen
varmasti kärsivän, ja hänen sydämensä oli raskas. Vähimmin kärsi
Ghek, joka selitti hänen kaltaistensa olentojen tulevan pitkiä aikoja
toimeen vedettä ja ruuatta. Turan melkein kirosi häntä nähdessään
Heliumin Taran hitaasti kuihtuvan silmiensä edessä, samalla kun
kammottavan näköinen kaldane näytti yhtä elinvoimalta kuin
konsanaan.
 "Eräissä olosuhteissa", huomautti Ghek, "ei kookas, aineellinen
ruumis ole niin hyvä kuin korkealle kehittyneet aivot."

Turan katsahti häneen, mutta ei virkkanut mitään. Heliumin Tara

hymyili hieman. "Häntä ei sovi moittia", hän sanoi. "Emmekö me
hiukan kerskuneet, ylvästellen ylemmyydellämme — kun vatsamme
olivat täydet?" hän lisäsi.

"Heidän järjestelmällään lienee hyvät puolensa", myönsi Turan.

"Jos voisimme panna syrjään vatsamme, kun ne huutavat ruokaa ja
juomaa, niin epäilemättä sen tekisimme."

"Minä puolestani en nyt lainkaan ikävöi omaani", vakuutti Tara. "Se

on kovin surkea seuralainen."

Uusi päivä oli valjennut: he olivat saapuneet vähemmän autiolle

seudulle, ja heidän lamautunut toivonsa elpyi. Äkkiä Turan kumartui
ja osoitti kädellään eteenpäin.

"Katsos tuonne, Heliumin Tara!" hän huudahti. "Kaupunki! Niin

totta kuin olen Ga— niin totta kuin olen Turan, panthan, tuolla on
kaupunki."

Kaukana välkkyivät kaupungin muurit, kupukatot ja solakat tornit

nousevan auringon valossa. Mies tarttui sukkelasti korkeuden
säätäjään, ja alus painui nopeasti matalan kukkulajonon suojaan,
sillä Turan käsitti hyvin, ettei heidän pitänyt näyttäytyä ennenkuin
saisivat selville, olivatko oudon kaupungin asukkaat ystäviä vaiko
vihamiehiä. Todennäköisesti he olivat kaukana ystävien
asumasijoilta, ja senvuoksi panthanin oli liikuttava äärimmäisen
varovasti. Mutta tuolla oli kaupunki, ja missä oli kaupunki, siellä on
myöskin vettä, vaikka kaupunki olisikin autio, ja ruokaa, jos se olisi
asuttu.

Punaisesta miehestä merkitsi jopa viholliskansan linnoituksessa

oleva ruoka ja vesi ravintoa ja juomaa Heliumin Taralle. Hän ottaisi
sen lahjana ystäviltä tahi anastaisi sen vihollisilta. Kunhan sitä vain
olisi, niin hän kyllä saisi sitä, siinä ilmeni taistelijan itserakkaus,
vaikka Turan ei sitä käsittänyt sen enempää kuin Tarakaan, joka oli
pitkän taistelijasarjan jälkeläinen; mutta Ghek olisi saattanut
hymyillä, jos olisi osannut.

Turan antoi lentokoneen ajautua lähemmäksi suojaavia kukkuloita.

Kun hän ei enää voinut edetä kauemmaksi pelkäämättä ilmituloa,
ohjasi hän aluksen hiljalleen maahan pieneen rotkoon, hypähti
kannelta ja kiinnitti koneen vankkaan puuhun. He pohtivat
suunnitelmiaan useita minuutteja — olisiko heidän parasta odottaa
paikallaan, kunnes pimeys salaisi heidän liikkeensä, ja vasta sitten
lähestyä kaupunkia etsiäkseen ravintoa ja vettä, vai mennäkö nyt
lähemmäksi, pysytellen mahdollisimman hyvin piilossa, kunnes
näkisivät, millaisia kaupungin asukkaat olivat.

Lopullisesti voitti Turanin suunnitelma. He lähestyisivät niin likelle

kaupunkia kuin turvallisesti voisivat, koettaen löytää kaupungin
ulkopuolelta vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jolleivät he löytäisikään,
saattaisivat he ainakin tarkastaa asemaa päivän valossa, ja yön
tultua voisi Turan sitten nopeasti pujahtaa kaupungin muurien
viereen jatkamaan ravinnon ja juoman etsintää.

He seurasivat rotkoa ylöspäin ja nousivat vihdoin selänteen laelle,

josta he erinomaisesti näkivät lähinnä itseään olevan osan
kaupunkia, pysyen samalla itse piilossa pensaikon takana. Ghek oli
jälleen liittynyt rykoriinsa, joka oli pakollisesta paastosta kärsinyt
vähemmän kuin Tara ja Turan.

Kaupunki oli nyt paljon lähempänä kuin heidän ensiksi

havaitessaan sen, ja heti ensi silmäys osoitti, että se oli asuttu.
Lippuja ja viirejä liehui useissa tangoissa. Heidän edessään olevan
portin seudulla liikkui väkeä. Korkeilla, valkeilla muureilla asteli
vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Korkeimpien
rakennusten katoilla näkyi naisia tuulettamassa vuodesilkkejaän ja -
turkiksiaan. Turan silmäili kaikkea äänettömänä jonkun aikaa.

"En tunne, mitä kansaa he ovat", hän puhkesi vihdoin puhumaan.

"Minulla ei ole aavistustakaan, mikä kaupunki tämä on. Mutta se on
ikivanha kaupunki. Sen väestöllä ei ole lentokoneita eikä tuliaseita.
Sen täytyy olla todella vanha."

"Mistä tiedät, ettei kaupunkilaisilla ole niitä?" kysyi tyttö.

"Katoilla ei ole lentoasemia — tänne ei näy ainoatakaan sellaista;

jos taas samalla tavoin katselisimme Heliumia, näkisimme niitä
sadoittain. Eikä heillä ole tuliaseita, koska heidän turvalaitteensa on
kaikki rakennettu puolustettaviksi keihäillä ja jousilla keihäs- ja
nuolihyökkäyksiä vastaan. He ovat vanhanaikaista väkeä."

"Jos he ovat vanhanaikaisia, ovat he kenties ystävällisiä", lausui

tyttö. "Kun lapsina tutustuimme taivaankappaleemme historiaan,
saimmehan silloin tietää, että täällä aikoinaan asui ystävällistä,
rauhaa rakastavaa kansaa."

"Mutta en usko heitä niin ikivanhoiksi", vastasi Turan nauraen. "On

kulunut pitkiä ajanjaksoja siitä, kun barsoomilaiset rakastivat
rauhaa."
 "Isäni rakastaa rauhaa", huomautti Tara.

"Mutta sittenkin hän käy aina sotaa", sanoi mies.

Tyttö naurahti. "Mutta hän väittää pitävänsä rauhasta."

"Me kaikki pidämme rauhasta", vastasi Turan, "kunniakkaasta

rauhasta", mutta naapurimme eivät salli meille sitä, ja siksi on
meidän taisteltava.

"Ja kyetäkseen taistelemaan hyvin täytyy miesten rakastaa

taistelua", lisäsi tyttö.

"Ja rakastaakseen taistelua heidän täytyy osata taistella", virkkoi

Turan, "sillä kukaan ihminen ei tee mielellään semmoista, mitä hän
ei osaa tehdä hyvin."

"Tahi minkä joku toinen osaa tehdä paremmin kuin hän."

"Ja niin ollen tulee aina olemaan sotia, ja ihmiset tulevat aina
taistelemaan", päätti Turan, "sillä miehet, joilla on kuumaa verta
suonissaan, tulevat aina harrastamaan sotataitoa."

"Olemme ratkaisseet suuren kysymyksen", sanoi tyttö hymyillen,

"mutta vatsamme ovat vielä tyhjät."

"Panthanisi ei pidä huolta velvollisuuksistaan", vastasi Turan.

"Mutta miten hän voisikaan, kun suuri palkkio aina on hänen
silmiensä edessä!" Tyttö ei arvannut, kuinka kirjaimellisesti hän
puhui. "Lähden liikkeelle", jatkoi mies, "anastamaan ruokaa ja
juomaa noilta muinaisajan ihmisiltä."
 "Älä!" huudahti Tara, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä
vielä! He surmaisivat sinut tahi ottaisivat sinut vangiksi. Olet uljas ja
valtava panthan, mutta et kykene yksin voittamaan kokonaista
kaupunkia."

Tara katsoi hymyillen häntä silmiin käsi yhä hänen käsivarrellaan.

Veri suhisi kuumana Turanin suonissa. Hän olisi saattanut siepata
tytön syliinsä ja puristaa häntä rintaansa vasen. Vain Ghek, kaldane,
oli saapuvilla, mutta häntä hillitsi joku suurempi voima. Kukapa osaisi
sen määritellä — tuon luontaisen ritarillisuuden, joka tekee eräistä
miehistä naisten luonnollisia suojelijoita?

Tähystyspaikaltaan he näkivät aseistetun soturiryhmän ratsastavan

portista, etenevän kiemurtelevaa, hyvin poljettua tietä pitkin ja
katoavan näkyvistä saman kukkulan taakse, jolla he olivat. Miehet
olivat punaisia kuten hekin ja ratsastivat punaisen rodun pienillä
ratsuthoateilla. Heidän hihnoituksensa olivat barbaarisen upeat, ja
heidän päähineissään oli paljon sulkia, kuten entisaikoina oli ollut
tapana. Aseina heillä oli miekat ja pitkät keihäät; he ratsastivat
melkein alastomina, maalattuina keltaisen, sinisen ja valkoisen
kirjaviksi. Seurueessa oli ehkä parikymmentä miestä, ja
nelistäessään väsymättömillä ratsuillaan he tarjosivat samalla kertaa
villin ja kauniin näyn.

"He näyttivät loistavilta sotureilta", virkkoi Turan. "Minua kovasti

haluttaisi rohkeasti marssia suoraan kaupunkiin tarjoamaan
palvelustani."

Tara pudisti päätään. "Malta mielesi!" hän varoitti. "Miten minulle

kävisi ilman sinua, ja miten voisit noutaa palkkiosi, jos joutuisit
vangiksi?"
 "Minä karkaisin", vakuutti panthan. "Joka tapauksessa yritän." Ja
hän nousi lähteäkseen.

"Et saa!" sanoi tyttö äänessään hyvin käskevä sävy.

Mies loi häneen nopean, kysyvän katseen.

"Olet astunut palvelukseeni", selitti Tara hieman ylpeästi. "Olet

astunut palvelukseeni palkkiosta, ja sinun on toteltava minua."

Turan laskeutui jälleen hänen vierelleen hienon hymyn väikkyessä

huulillaan. "Sinun asiasi on komentaa, prinsessa", hän kuiskasi.

Päivä kului. Ghek, jota auringonpaiste vaivasi, oli eronnut

rykoristaan ja ryöminyt läheisyydestä löytämäänsä onkaloon. Tara ja
Turan loikoilivat pienen puun niukassa varjossa. He katselivat
portista tulevia ja meneviä ihmisiä. Ratsujoukkue ei palannut. Päivän
aikana ajettiin kaupunkiin pieni zitidarlauma, ja karavaani
leveäpyöräisiä vaunuja, joita vetämässä oli näitä isoja eläimiä,
suikersi esiin kaukaisesta näköpiiristä ja lähestyi kaupunkia. Sekin
katosi heidän näkyvistään porttikäytävään. Sitten tuli pimeä, ja
Heliumin Tara käski panthaniaan etsimään ravintoa ja juomaa, mutta
varoitti häntä yrittämästä kaupunkiin. Ennen poistumistaan Turan
kumartui suutelemaan hänen kättään, kuten soturi suutelee
kuningattarensa kättä.
KYMMENES LUKU

Satimessa

Turan-panthan lähestyi outoa kaupunkia pimeän suojassa. Hän ei

juuri toivonut löytävänsä ruokaa tai vettä muurien ulkopuolelta,
mutta hän koettaisi, ja jos se ei onnistuisi, yrittäisi hän tunkeutua
kaupunkiin, sillä Heliumin Taran oli saatava ravintoa ja pian olikin.
Hän oli huomannut, että muureilla oli vain vähän vahteja, mutta
muurit olivat siksi korkeat, että niiden ylitse kapuaminen oli
etukäteen tuomittu raukeamaan tyhjiin. Käyttämällä hyväkseen
pensaita ja puita Turan pääsi muurin juurelle kenenkään
huomaamatta. Hän siirtyi hiljaa pohjoiseen päin tulevan portin
ohitse, joka tehokkaasti esti sen takana olevan kaupungin
vilahdukseltakaan näkymästä. Turan toivoi kaupungin kummuista
poispäin olevalla pohjoislaidalla olevan tasaista maata, jossa
asukkaiden viljapellot olisivat, ja löytävänsä sieltä myöskin vettä
kastelulaitoksista, mutta vaikka hän hiipi kauas loppumattomalta
tuntuvan muurin juurella, ei vainioita eikä vettä löytynyt. Hän koetti
keksiä jonkun keinon päästäkseen kaupunkiin, mutta sekään ei
onnistunut, ja hänen edetessään tähyilivät häntä nyt terävät silmät
ylhäältä päin, ja äänetön hiipijä pysytteli jonkun aikaa hänen
kohdallaan muurin harjalla. Mutta pian väijyvä laskeutui muurin
sisäpuolella olevalle kadulle ja lähti vinhasti kiitämään ulkopuolella
astelevan muukalaisen edelle.

Hän saapui pian pienelle portille. Sen vieressä oli matala rakennus,
jonka oven edustalla seisoi soturi vahdissa. Hän lausui soturille
hätäisesti muutamia sanoja ja meni sitten rakennukseen, palaten
melkein heti senjälkeen seurassaan hyvinkin neljäkymmentä soturia.
Avattuaan varovasti portin mies tirkisti vaivihkaa pitkin muurin
ulkosyrjää siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Ilmeisesti
tyytyväisenä hän kuiskasi lyhyen määräyksen takanaan oleville
miehille, minkä jälkeen puolet sotureista palasivat rakennukseen,
kun taas toinen puoli seurasi häntä hiipien portista. Muurin
ulkopuolella he kyyristyivät puoliympyrään pensaikon sekaan
avoimeksi jättämänsä portin pohjoispuolelle. Siellä he odottivat ihan
hiljaa, eikä heidän tarvinnutkaan odottaa kauan, ennen kuin Turan,
panthan, lähestyi varovasti pitkin muurin juurta. Tultuaan portille ja
huomattuaan sen olevan auki hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan,
pilkistäen sitten sisälle. Varmistuttuaan, ettei siellä ollut ketään
väijymässä, hän astui portista kaupunkiin.

Hän havaitsi saapuneensa kapealle, muurin suuntaiselle kadulle.

Sen vastaisella reunalla kohosi rakennuksia, joiden tyyli oli hänestä
outo; mutta omituisen kaunis. Rakennukset oli sullottu hyvin likelle
toisiaan, mutta niissä ei näyttänyt olevan kahta samanlaista, ja
niiden julkisivut olivat hyvin monenmuotoisia, erikorkuisia ja
erivärisiä. Taivasta vastaan piirtyi huippuja, kattokupuja, minaretteja
ja korkeita, solakoita torneja, ja seinissä oli lukuisasti parvekkeita.
Nyt alhaalla lännessä olevan Klurosin, kaukaisemman kuun,
lempeässä valossa hän ällistyksekseen ja tyrmistyksekseen näki
parvekkeilla ihmisiä. Suoraan hänen kohdallaan oli kaksi naista ja
yksi mies. He istuivat parvekkeen kaiteeseen nojautuneina ja
katselivat nähtävästi suoraan häneen; mutta jos ne huomasivatkin
hänet, eivät he ainakaan näyttäneet siitä minkäänlaista merkkiä.
Turan empi hetkisen, sillä hän oli melkein varma joutuneensa ilmi,
mutta sitten hän päätteli olentojen uskovan häntä kaupungin
asukkaaksi ja meni rohkeasti kadulle. Kun hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, mistä päin hän parhaiten voi toivoa löytävänsä
mitä etsi, eikä hän enää empimällä tahtonut herättää lisää
epäluuloja, niin hän kääntyi vasemmalle ja lähti reippaasti
astelemaan katukiveyksellä, haluten mahdollisimman pian päästä
pois noiden yöllisten tarkkailijain näkyvistä. Hän tiesi, että yön täytyi
olla pitkälle kulunut, eikä saattanut niin ollen olla ihmettelemättä,
miksi ihmiset istuivat parvekkeillaan, vaikka heidän siihen aikaan olisi
pitänyt olla sikeässä unessa silkki- ja turkisvaippojensa välissä. Aluksi
hän oli luullut heitä jonkun juhlijan myöhäisiksi vieraiksi, mutta
heidän takanaan olevat ikkunat olivat pimeässä ja vallitsi ehdoton
hiljaisuus, mikä kumosi sellaisen olettamuksen. Ja edetessään hän
sivuutti useita muita ryhmiä, jotka istuivat äänettöminä toisilla
parvekkeilla. Istujat eivät kiinnittäneet häneen lainkaan huomiota
eivätkä nähtävästi edes panneet merkille, että hän meni ohitse.
Jotkut heistä nojasivat kyynärpäätään kaiteeseen leuka kämmenen
varassa; toiset nojautuivat molempiin käsiinsä, silmäillen kadulle,
kun taas muutamilla oli käsissään soittokoneita, mutta heidän
sormensa eivät hypistelleet niiden kieliä.

Ja siten Turan saapui kohtaan, jossa katu kääntyi oikealle, kiertäen

kaupungin muurista ulkonevaa rakennusta, ja kaarrettuaan nurkan
ympäri hän tulla tupsahti suoraan kahden soturin eteen, jotka
seisoivat hänen oikealla puolellaan olevan rakennuksen kahden
puolen. Heidän oli mahdotonta olla huomaamatta häntä, mutta
sittenkään ei kumpikaan hievahtanut eikä muutoinkaan ilmaissut
nähneensä häntä. Hän seisoi paikallaan varroten käsi pitkän miekan
kahvassa, mutta soturit eivät puhutelleet eivätkä pysähdyttäneet
häntä. Saattoivatko nämäkin pitää häntä omana kansalaisenaan?
Minkään muun otaksuman pohjalla hän ei todellakaan voinut selittää
heidän toimettomuuttaan.

Turanin tultua portista ja lähdettyä esteettömästi etenemään pitkin

katua oli kaupunkiin astunut kaksikymmentä soturia, sulkien portin
jälkeensä. Sitten oli yksi heistä noussut muurille, seurannut sen
harjalla Turanin jäljessä; toinen oli hiipinyt hänen jälkeensä katua
myöten, ja kolmas oli mennyt kadun poikki sen vastaisella puolella
olevaan rakennukseen.

Portille oli jäänyt yksi ainoa vahti, kun taas kaikki muut olivat
palanneet rakennukseen, josta heidät oli noudettu. He olivat
kaunisvartaloisia, hartevia miehiä, ja nyt oli heidän yllään komeat
puvut suojana yön koleutta vastaan, Puhuessaan muukalaisesta he
nauroivat sille, kuinka helposti he olivat pettäneet hänet, ja heitä
nauratti vielä sittenkin, kun he sukelsivat silkki- ja turkisvuoteisiinsa
vaipuakseen jälleen äsken keskeytettyyn uneensa. Ilmeisesti heidät
oli määrätty sen portin vahdeiksi, jonka läheisyydessä he nukkuivat,
ja yhtä ilmeistä oli, että sekä portteja että koko kaupunkia vahdittiin
paljon huolellisemmin kuin Turan oli luullut. Olisipa Gatholin jed ollut
tosiaankin harmissaan, jos olisi aavistanut, kuinka näppärästi hänet
oli houkuteltu ansaan.

Jatkaessaan matkaansa pitkin katua Turan sivuutti uusia, muiden

ovien edustalle sijoitettuja vahteja, mutta nyt hän ei paljoakaan
heistä välittänyt, koska he eivät puhutelleet häntä eivätkä
muutoinkaan nähtävästi panneet häntä merkille. Mutta vaikka tämän
mutkikkaan kadun melkein jokaisessa käänteessä hänen taakseen jäi
yksi tai useampia näitä äänettömiä vahteja, ei hän voinut arvata,
että hän oli sivuuttanut yhden heistä useita kertoja ja että hiljaiset,
taitavat hiipijät tähyilivät hänen kaikkia liikkeitään. Tuskin hän oli
ehtinyt erään tällaisen jäykkänä seisovan vahtimiehen ohitse, ennen
kuin miekkonen äkkiä virkosi eloon, harppasi kadun poikki, pujahti
ulkomuuriin tehdystä kapeasta aukosta ja lähti rientämään hänen
jälkeensä muurin sisään järjestettyä käytävää myöten ilmestyäkseen
pian näkyviin Turanin etupuolella ja sijoittuakseen jälleen
vahtisotilaan jäykkään, äänettömään asentoon. Eikä Turan tiennyt,
että toinen soturi seurasi häntä rakennusten piilossa kolmannen
kiiruhtaessa hänen edellään toimittamaan jotakin tähdellistä asiaa.

Ja niin panthan liikkui oudon kaupungin hiljaisilla kaduilla

etsimässä ruokaa ja juomaa rakastamalleen naiselle. Varjoisilla
parvekkeilla istui miehiä ja naisia, katsellen häntä, mutta virkkamatta
mitään; ja vahtisotilaat näkivät hänen menevän ohitseen, mutta
eivät luikahtaneet hänelle. Äkkiä alkoi kauempaa kadulta kuulua
varuksien kalahtelun tuttua ääntä, joka ilmaisi soturijoukon
marssivan siellä, ja melkein samanaikaisesti hän huomasi oikealla
puolellaan himmeästi valaistun, avoimen oven. Se oli ainoa tarjona
oleva paikka, johon hän saattoi piiloutua lähestyvältä joukko-
osastolta, ja vaikka hän olikin tullut useiden vahtisotilaiden ohitse
näiden kyselemättä mitään, saattoi hän tuskin toivoa, että patrulli,
jollaisena hän luonnollisestikin piti edestäpäin saapuvaa joukkoa,
päästäisi hänet sivutseen tutkimatta ja kuulustelematta.

Oven sisäpuolella oli käytävä, joka kääntyi jyrkästi oikealle ja miltei

heti senjälkeen vasemmalle. Ketään ei ollut näkyvissä, ja niin ollen
hän pujahti varovasti toisen mutkan taakse ollakseen sitäkin
varmemmin piilossa kadulta päin. Hänen edessään oli pitkä käytävä,
joka oli himmeästi valaistu kuten ovikin. Pysyen paikallaan hän kuuli
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebooknice.com