Explore the full ebook collection and download it now at textbookfull.

com

Fascism and the Masses First Published Edition

Ishay Landa

https://textbookfull.com/product/fascism-and-the-masses-
first-published-edition-ishay-landa/

OR CLICK HERE

DOWLOAD EBOOK

Browse and Get More Ebook Downloads Instantly at https://textbookfull.com

Click here to visit textbookfull.com and download textbook now
 Your digital treasures (PDF, ePub, MOBI) await
Download instantly and pick your perfect format...

Read anywhere, anytime, on any device!

Technolingualism the mind and the machine First Published

Edition Pfrehm

https://textbookfull.com/product/technolingualism-the-mind-and-the-
machine-first-published-edition-pfrehm/

textbookfull.com

Charles I and the People of England First Published

Edition Cressy

https://textbookfull.com/product/charles-i-and-the-people-of-england-
first-published-edition-cressy/

textbookfull.com

Approaching infinity First Published Edition Springer

Nature.

https://textbookfull.com/product/approaching-infinity-first-published-
edition-springer-nature/

textbookfull.com

The Gothic World First Published In Paperback Edition

Glennis Byron

https://textbookfull.com/product/the-gothic-world-first-published-in-
paperback-edition-glennis-byron/

textbookfull.com
The Routledge handbook of translation studies and
linguistics First Published. Edition Malmkjær

https://textbookfull.com/product/the-routledge-handbook-of-
translation-studies-and-linguistics-first-published-edition-malmkjaer/

textbookfull.com

Character and person First Published In Paperback Edition

John Frow

https://textbookfull.com/product/character-and-person-first-published-
in-paperback-edition-john-frow/

textbookfull.com

The Routledge companion to art and politics First

Published In Paperback Edition Martin

https://textbookfull.com/product/the-routledge-companion-to-art-and-
politics-first-published-in-paperback-edition-martin/

textbookfull.com

The Royal Tombs of Ancient Egypt First Published Edition

Aidan Dodson

https://textbookfull.com/product/the-royal-tombs-of-ancient-egypt-
first-published-edition-aidan-dodson/

textbookfull.com

The civil rights movement: a documentary reader First

Published Edition Kirk

https://textbookfull.com/product/the-civil-rights-movement-a-
documentary-reader-first-published-edition-kirk/

textbookfull.com
Fascism and the Masses

Highlighting the “mass” nature of interwar European fascism has long

become commonplace. Throughout the years, numerous critics have
construed fascism as a phenomenon of mass society, perhaps the ultimate
expression of mass politics. This study deconstructs this long-standing
perception. It argues that the entwining of fascism with the masses is a
remarkable transubstantiation of a movement which understood and
presented itself as a militant rejection of the ideal of mass politics, and
indeed of mass society and mass culture more broadly conceived. Thus,
rather than “massifying” society, fascism was the culmination of a long effort
on the part of the élites and the middle classes to de-massify it. The
perennially menacing mass—seen as plebeian and insubordinate—was to be
drilled into submission, replaced by supposedly superior collective entities,
such as the nation, the race, or the people. Focusing on Italian fascism and
German National Socialism, but consulting fascist movements and
individuals elsewhere in interwar Europe, the book incisively shows how
fascism is best understood as ferociously resisting what Elias referred to as
“the civilizing process” and what Marx termed “the social individual.”
Fascism, notably, was a revolt against what Nietzsche described as the
peaceful, middling and egalitarian “Last Humans.”

Ishay Landa is Senior Lecturer of History at the Israeli Open University.

Routledge Studies in Cultural History
For a full list of titles in this series, please visit www.routledge.com

48 The Problem and Place of the Social Margins, 1350–1750

Edited by Andrew Spicer and Jane L. Stevens Crawshaw

49 Electroconvulsive Therapy in America

The Anatomy of a Medical Controversy
Jonathan Sadowsky

50 A Cultural History of Sound, Memory, and the Senses

Edited by Joy Damousi and Paula Hamilton

51 The Romantic Idea of the Golden Age in Friedrich Schlegel’s

Philosophy of History
Asko Nivala

52 Student Revolt, City, and Society in Europe

From the Middle Ages to the Present
Edited by Pieter Dhondt and Elizabethanne Boran

53 Respectability as Moral Map and Public Discourse in the Nineteenth

Century
Woodruff D. Smith

54 The British Anti-Psychiatrists

From Institutional Psychiatry to the Counter-Culture, 1960–1971
Oisín Wall

55 Cultural Histories of Crime in Denmark, 1500 to 2000

 Edited by Tyge Krogh, Louise Nyholm Kallestrup and Claus Bundgård
Christensen

56 Fascism and the Masses

The Revolt Against the Last Humans, 1848–1945
Ishay Landa
Fascism and the Masses
The Revolt Against the Last Humans,
1848–1945

Ishay Landa
First published 2018
by Routledge
711 Third Avenue, New York, NY 10017
and by Routledge
2 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon OX14 4RN
Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group, an informa business

© 2018 Taylor & Francis

The right of Ishay Landa to be identified as author of this work has been
asserted in accordance with sections 77 and 78 of the Copyright, Designs
and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or
utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now
known or hereafter invented, including photocopying and recording, or in
any information storage or retrieval system, without permission in writing
from the publishers.
Trademark notice: Product or corporate names may be trademarks or
registered trademarks, and are used only for identification and explanation
without intent to infringe.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
A catalog record for this book has been requested
ISBN: 978-0-8153-8585-1 (hbk)
ISBN: 978-1-351-17999-7 (ebk)
Typeset in Sabon
by Apex CoVantage, LLC
To Maria, Judith and Nomi
Contents

List of Figures
List of Tables
Acknowledgments

Introduction: The Masses and the Fascist Political Unconscious

1 The Rise of the Last Human I: The Formation of Mass Society

2 The Rise of the Last Human II: The Opposition to Mass Society

3 Fascism and Mass Politics

4 Fascism and Mass Society I: Cultural Questions

5 Fascism and Mass Society II: Consumption, Leisure, Americanism

6 The Wandering Womb: Fascism and Gender

7 The Wandering Jew: National Socialism and Antisemitism

8 Epilogue: Nietzsche, the Left and the Last Humans

Index
Figures

1.1 The growth in Europe’s population (not including Russia), in town and
country (1770–1980)
2.1 Liberty Leading the People. Eugène Delacroix [Public domain], via
Wikimedia Commons
3.1 “Compulsory Spontaneous Demonstration”
3.2 Population deterioration due to insufficient propagation of the valuable
families
3.3 Left illustration (Helmut 1939: 29): “The menace of the under-man.”
3.4 Right Illustration (Helmut 1939: 25): “Number of children according to
profession.”
4.1 Katia Mann’s childhood home, Pringsheim Palace in Munich
4.2 Gino Boccasile, propaganda poster
6.1 “Decline in matrimonial fertility”
6.2 The Jazz Singer (1)
6.3 The Jazz Singer (2)
7.1 “I’ve settled the fate of Jews—And of Germans”
7.2 “Entartete Musik”
Tables

1.1 Voting percentage for the German Social-Democratic Party (SDAP)

between 1871–1912, in elections to the Reichstag
2.1 The political-demographic vicious cycle
3.1 New graduates in technical professions
3.2 National parliamentary elections, 1919–33
Acknowledgments

In the long process of writing this book, numerous people were greatly
helpful to me.
For their various incisive suggestions, kind encouragements and useful
critiques, I wish to express deep gratitude to my esteemed colleagues, Michal
Aharony, Stuart Cohen, Guy Elgat, Yuval Eylon, Donny Gluckstein, Nicolás
González Varela, Daniel Gutwein, Zohar Kohavi, Guy Miron, Inbal Ofer, Iris
Shagrir, Alberto Spektorowski, Bernhard H.F. Taureck and Shulamit Volkov. I
thank Harrison Fluss, who read the entire manuscript and made many
helpful suggestions. I am very grateful to Max Novick of Routledge for his
interest in this project and support in having it published. I am especially
obliged to Bat-Zion Eraqi Klorman, whose generous, wise and abiding
assistance and encouragement were invaluable.
Very special thanks to Luis, my Argentinean Yiddishe tate, for help
beyond measure. As I was writing this book, I often felt that whatever value
this study may hope to possess for understanding the horror of fascism,
derives from the lessons he has given me all these years, in his infinitely
kind and humane way.
Ishay Landa
Summer 2017
Introduction
The Masses and the Fascist Political
Unconscious

So I shall speak to them of the most contemptible human: and that is

The Last Human. […]
Nobody grows rich or poor anymore: both are too much of a burden.
Who still wants to rule? Who obey? Both are too much of a burden.
No herdsman and one herd.
Friedrich Nietzsche 1883 (1969: 45–46)1

The overman […] will have to do battle with two enemies: the mass and
God.
The fight against the latter will not be dangerous. God is dead, isn’t it
so?[….] The mass [la Plebe] will pose greater obstacles to the
development of the overman. The mass is too Christian and too
egalitarian, and it will never comprehend that in order for the overman
to ascend, a higher level of cruelty is required. […] Nevertheless, the
overman will overcome both the mass and God. He will impose on all
his “leonine will.”
Benito Mussolini 1908 (1958, vol. 1: 183)

[Nietzsche’s] prophecy of the Last Human has found rapid fulfillment.

It is accurate—except for the assertion that the Last Human lives
 longest. His age already lies behind us.
Ernst Jünger 1934 (2008: 13)

In the historiography of fascism and in the way this political movement is

understood across academic disciplines, and indeed “remembered” by the
general public, few convictions have struck deeper roots, proving more
persistent and influential, than the one affiliating fascism with “the masses.”
As conservative and liberal critics—but also many radical ones—traditionally
aver ever since the 1930s, interwar European fascism was essentially a case
of “mass hysteria,” an over-boiling of the pernicious populist tendencies
inherent in mass democracy. This book will revisit the long-standing notion
that fascism was mass politics at its purest, least inhibited and most
vehement form. Scrutinizing such a common argument, the aim will be to
show, not only that it is in some respects inadequate, as other historians
have done before (see Hagtvet’s (1985) classical critique of mass society
theories of fascism); going beyond specific reservations, it will be claimed
that it is in fact useful to reverse the argument altogether and see fascism as
the culmination of an effort on the part of the upper-class élites and their
middle-class allies, especially since the 1848 revolutions, to subdue mass
politics and its broader social, cultural and economic implications, to cut
short the advances of the working class and the lower orders more generally.
The notion of the masses, newly approached, can offer vital insight into the
nature of one of the most fateful political and social phenomena of modern
times. For that to happen, a critical confrontation will be necessary with the
deeply-ingrained association of fascism with the masses.

Fascism as a “Mass Beast”: An Abiding Trope

Highlighting the “mass” nature of fascism has long become a commonplace,
a mere statement of fact, as it were. Expounding on an alleged linkage
between fascism and the French Revolution, the celebrated cultural historian
George Mosse (1989: 7) could thus affirm, in one of his later essays: “The age
of mass politics had begun. Stressing this aspect of the French revolution
should clarify its importance to fascism.” It is as if the connection between
mass politics and fascism were self-evident, a long-established historical
fact, rather than a product of an interpretation, a story about fascism.
Mosse’s formulations of the connection between mass democracy and
fascism were quite bold. “The French Revolution,” he maintained, “stood at
the beginning of a democratization of politics which climaxed in twentieth-
century fascism” (Mosse 1989: 20). He spoke (14) of the “theory of democratic
leadership adopted by Hitler and Mussolini” and asserted (16) that “Fascism
and the French Revolution, each in its own way, saw itself as a democratic
movement directed against the establishment.”
On a similar vein, in his long essay published in 2000, the German
philosopher Peter Sloterdijk defined modernity as a continuing process
whereby the masses learn to see themselves as the subject of history and
strive to drag all of society down to their level, banishing any attempt at a
higher and more individualistic culture. For Sloterdijk, the historical
phenomenon of German fascism represents one of the most notable
examples of such egalitarian uprisings. Nazism is described as “quasi-
socialism from the Right” embodying a fiercely anti-elitist egalitarianism.
Hence the description of Hitler as “a container of mass-frustrations,” and the
talk about “brother Hitler, extending his hand to all” (Sloterdijk 2000: 9–12).
It was contended (26–27) that “the masses and the susceptible elements of
the élites” took to him “since it was not necessary to look up to him […];
since it was enough to direct one’s own resentful vulgarity and life-
ineptitude to his own eye-level.” To make no mistake possible, within little
more than three pages (25–28) the author associated Hitler no less than 15
times with adjectives implying his mass nature: with “lack of exceptionality,”
“commonness” (three times), “crudity,” “triviality,” “vulgarity” (four times)
“lack of achievement,” “plebeianism,” “life-incompetence,” “ignobility,” “lack of
talent.”
Yirmiyahu Yovel, also a philosopher, argued that Nietzsche’s historical
misfortune was the mass usurpation of his ideas, which took place during
the fascist era:
 Inevitably, modern politics is mass politics. [….] Nietzsche’s
Übermensch cannot be universalized—that is, vulgarized […. Fascism,
though abhorrent to Nietzsche, is one of the tragic caricatures of such
an impossible combination of the aristocratic and the vulgar. As the
shopkeeper, the bus driver, and the petty intellectual worker are
endowed with “Dionysian” qualities and placed beyond good and evil,
the result must assume onerous dimensions.
(Yovel 1992: 132)

Such exegesis of fascism is well embedded in a long and venerated tradition

of critical thinking. A fractional list would include such notables as Wilhelm
Reich, Emil Lederer, many members of the so-called Frankfurt School,
William Kornhauser, Fritz Stern. Whatever differentiates these approaches in
terms of political leanings—which can be conservative, liberal or radical—or
disciplinary vantage-points—history, literature, sociology, psychoanalysis,
philosophy and more—they are all united in the common perception of
fascism, particularly Nazism, as a rising tide of vulgarity, gullibility and
resentment, whereby the masses disastrously assume control of politics via
their dictatorial proxies or, in the more leftist variations emphasizing “mass
deception,” duped and manipulated into perpetrating terrifying acts of
barbarism.
The abiding fascination and influence of the theory is indebted in part to
the fact that it was never simply a matter of dry scholarly representation,
receiving throughout the decades vast representation in works of art, both
literary and cinematic. These have contributed to imprint the image of
fascism as a mass orgy on our collective retina. A classic example is the
work of the great Austrian novelist, Hermann Broch, grappling with the
phenomenon of Nazism in terms of “mass madness.”2 In Broch’s acclaimed
modernist masterpiece, The Death of Virgil, the Roman poet Virgil provides
the author a means of conveying his own condition as a pariah artist under
Nazi rule, while the Emperor Augustus represents something of an ancient
Führer, inasmuch as he stands for the prototypical mass leader. In one of the
opening scenes, Virgil—old, sick, estranged and helpless—is carried upon a
canopy onto the shore of Brundisium where he is surrounded by the roaring
“mass-beast” that celebrates Augustus’ birthday:

[T]he moment had arrived which the brooding mass-beast had awaited
to release its howl of joy, and now it broke loose, without pause,
without end, victorious, violent, unbridled, fear-inspiring, magnificent,
fawning, the mass worshipping itself in the person of the One.
These were the masses for whom Caesar had lived, for whom the
empire had been established, for whom Gaul was conquered […] And
these were the masses without whom no policy could be carried out
and on whose support Augustus must rely if he wished to maintain
himself, and naturally Augustus had no other wish.
(Broch 2000: 22)

The picture of ancient Rome is an easily decodable description of the Third

Reich. And it is Augustus who is seen as governed, indeed victimized, by the
masses. The mass is the genuine subject of the empire, “victorious, violent,
unbridled,” ruling supreme by proxy of an emperor who is essentially a
marionette, a projection of the mass. Behind the Nazi crowds, Broch
continues to see the independent-minded masses forcefully carrying forward
their project. The masses are not victims, nor even hoodwinked fools, but the
hysteric perpetrators. In this reading of history, preceding the outbreak of
the war (the novel, though published in 1945, was written mainly before the
war, its fourth version completed in 1940), the leader is a faithful, indeed
submissive, representative of the masses. Broch/Virgil senses palpably
enough the evil of the empire/Reich, which is the immanent evil of the
masses, terribly erupting from below, overwhelming the anxious individual:

Evil, a tide of evil, an immense wave of unspeakable, inexpressible,

incomprehensible evil seethed in the reservoir of the plaza; fifty
thousand, a hundred thousand mouths yelled the evil out of themselves,
yelled it to one another without hearing it, without knowing it was evil
[…]. What a birthday greeting! Was he the only one to realize it?
 (Broch 2000: 22)

The contrast between the sensitive, intimidated, bourgeois “individual-

animal” and the amorphous, evil, “crowded, snorting herd-mass” is complete
(48). Time and again, the masses—namely the people Virgil’s canopy is
carried over—are portrayed as dehumanized lava of filth, hatred and
vindictiveness, “a single conglomerate flood of creaturekind, a massed,
formed, forming, boiling human-humus” (48). Instructively, although the
masses in Broch’s vague definition are supposed to mean some cross-section
of the populace at large, the greatest threat to Virgil is sensed when passing
through a typical working-class slum. Painfully advancing through a
“frenetic street of evil that would not end” (in thinly veiled Vienna going
under the name of Brundisium), Virgil is abused by the poor residents of
“Misery Street.” Not even the children emerge as truly human but are
animalized, made interchangeable with the beasts (41): “This began gnome-
fashion, that is to say with the children, yes with the goats too, neither
stepping aside and so becoming entangled between the legs of the porters,
the quadrupeds bleating, the little bipeds screaming.” The mass hysteria of
fascism thus infects the children as well, even the animals.
In Hannah Arendt’s The Origins of Totalitarianism, 1951, one of the most
influential treatises in the aftermath of the war, the view of fascism as mass
driven was taken out of the realm of art and philosophy and transferred
onto that of political thought (Arendt, it should be noted, got to know Broch
in the United States in the 1940s and became well acquainted with his work).
For Arendt, totalitarianism was predicated on the modern phenomenon of
mass society. Very early on in her discussion, she fully subscribed to the
European body of anti-mass literature. She wrote:

Eminent European scholars and statesmen had predicted, from the early
nineteenth century onward, the rise of the mass man and the coming of
a mass age. A whole literature on mass behavior and mass psychology
had demonstrated and popularized the wisdom, so familiar to the
ancients, of the affinity between democracy and dictatorship, between
 mob rule and tyranny. They had prepared certain politically conscious
and overconscious sections of the Western educated world for the
emergence of demagogues, for gullibility, superstition, and brutality.
(Arendt 1960: 316)

For Arendt, as for Broch, the masses were not so much duped victims as the
active agent behind totalitarianism, its genuine animating force. Arendt
maintained that, although the bourgeoisie had initially supported the Nazi
leaders, they failed to realize that such dictators are ultimately answerable to
the masses, and the masses alone. The bourgeoisie, she asserted (318–319),

overlooked the independent, spontaneous support given the new mob

leaders by masses as well as the mob leaders’ genuine talents for
creating new forms of organization. The mob as leader of these masses
was no longer the agent of the bourgeoisie or of anyone else except the
masses.

Quite recently, Zeev Sternhell, the well-known historian of fascism,

underlined the way the masses eternally form the epicenter of fanatical
fascist nationalism:

From every corner of Europe the same call was heard: the common
people, the peasant opening a furrow in his forefathers’ land, the
artisan and his apprentices in the suburb, the non-Marxist worker,
people not addicted to foreign cultures, uninterested in Kant and
Rousseau, are the bearers of the national truth. By contrast, […] the
freedom to criticize and to express views that the majority refutes
undermines the nation’s foundation. The conclusion is evident: in order
to save the nation a cultural revolution is necessary, which will turn the
common people into a solid wall, resisting the tides of decomposition.
This was the first great invention of those times: the mass will always
be the majority, and therefore universal suffrage could be employed
against the values of liberal democracy and of human rights. This, too,
is well understood in Israel, since this is the meaning of the Cultural
 Revolution which we are going through. […] Let us make no mistake:
fascism is first and foremost a radical nationalism, […] in the name of
the mass that possesses “healthy” instincts, still uncontaminated by the
French Revolution’s virus of the Enlightenment and human rights.
(Sternhell 2016)

The successful popularization of such a conviction, the way it has been

converted into an axiom, can be exemplified by way of a children’s book on
the history of Vienna. The chapter dealing with National Socialism is
revealingly titled: “The power of the masses, 1930 to 1945” (Hewson 2006:
105).

Taming the Mass Beast—How Fascists Saw Things

In historiographic terms, this entwining of fascism with the masses emerges
as a remarkable transubstantiation of a movement which, across Europe,
understood and presented itself as a militant rejection of the ideal of mass
politics (and indeed of mass society, mass culture, and so on and so forth).
The fascists were strongly opposed to the masses and, with remarkably few
exceptions, saw their task as one of eliminating mass power and
transforming the threatening masses into other, presumably superior and
benign, collective forms, notable among them “the people,” “the nation” or
“the race.” Fascism framed its mission very much in terms of delivering the
nation from mass politics, rescuing the state from the grip of democratic and
socialist demagogues, and placing it in the hands of responsible leaders, who
will no longer be at the beck and call of a foolhardy and unruly populace.
Only by reinstating social hierarchy, re-subordinating the masses and
quelling their revolt, can the urgent task of national regeneration resume its
course. If the masses are indeed a beast, it was one that the fascists came to
tame.
In fact, if we may agree with Sloterdijk’s broad definition of modernity as
the steadfast process whereby the masses attempt to take the helm of politics
and culture, then we must insist that this was a project which the fascists
came on the scene not to carry through but to sabotage and overturn.
Consider the following lament over the demagoguery inherent in
democracy, which allows malicious rabble-rousers to mobilize the mass
beast and take control over the political arena:

The majority…. What force can a majority have? Brute force; it can deal
you a blow; but the avalanche, when it reaches the ground, crumbles
into fragments at the same time. Oh, how sickening they are, how
sickening! Take them singly, they are afraid, you understand; and so
they gather a thousand strong to take a step which they could not take
each by himself; take them singly, they have not a thought among them;
and a thousand empty heads, crowded together, imagine that they have,
and fail to observe that it is the thought of the madman or mischief-
maker who is leading them.

This is, unmistakably, a classic liberal-conservative admonition against the

perils of mass democracy and the way it leads up to what Alexis de
Tocqueville classically called “the tyranny of the majority.” It is
interchangeable with the views of the likes of Broch, Arendt, Mosse or
Sloterdijk. Strikingly, however, this was not a critique of fascism,
representing, rather, the contrary. For these are the words of a character in
an Italian novel written between 1909 and 1913, recounting the events of the
peasant and worker militancy which shook up Sicily in the last decade of the
19th century. Denounced, from an anxious upper-class perspective, is not
fascist but socialist and democratic demagoguery. Furthermore, this was
written by an author, Luigi Pirandello (1928), who some ten years later
would warmly welcome fascism, like so many of his class counterparts,
seeing in it the only way of knocking some sense into the “thousand empty
heads” of the Italian masses, who have grown intolerably restless. In
fascism, Pirandello perceived not demagoguery but its termination, not mass
tyranny but the subordination of the masses. In 1924 he declared himself in
the Giornale d’Italia an “anti-democrat par excellence,” because he was
convinced that “the mass itself needs those who would form it, it has
material necessities, aspirations that do not go beyond practical need” (In De
Grazia and Luzzatto 2005, vol. 2: 382). Fascism, if anything, banishes the
chimera with which the socialist madman deluded the masses and fills their
hollow minds with lofty content, supplying them with the proper ideal to
guide them beyond crass materialism.
In an important article published some eight months before the March on
Rome in the fascist organ tellingly titled Gerarchia—hierarchy—Benito
Mussolini tolled the death knell of the democratic age of mass
predominance:

The century of anti-democracy commences. “Everyone” is the main

term of democracy, the word which has overflowed the 19th century. It
is time to say: the few and the elect. […] Capitalism may have needed
democracy in the 19th century: today, it can do without it. […] The orgy
of indiscipline is at an end, the enthusiasm over the social and
democratic myths is finished. Life turns to the individual. […] Gray and
anonymous democratic egalitarianism, which had banished all color
and leveled down all personality, is about to pass away. New
aristocracies come forward, now that it has been demonstrated that the
masses cannot be the protagonists of history, only its instruments.
(Mussolini 1958, vol. 18: 71)

Fascism, according to Mussolini, was not the rule of the majority but the
majority very much ruled. The open embrace of capitalism may have been
new, yet the contempt for the masses underlay Mussolini’s worldview even
when he was a militant socialist. As early as 1904, he rejected what he
termed a false, “Christian” conception of socialism, in favor of a “new
conception of socialism, a profoundly ‘aristocratic’ one” (Mussolini 1958, vol.
1: 70). And in 1909 he stressed the fact that “my temperament and my
convictions lead me to prefer the small, resolute and audacious nucleus over
the mass, which is numerous, but chaotic, amorphous, cowardly” (Mussolini
1958, vol. 2: 75).
 Things were no different with Hitler. The following words from Mein
Kampf reflect the National Socialist commitment to a cultural, social and
economic anti-mass project:

Marxism presents itself as the perfection of the Jew’s attempt to exclude

the pre-eminence of personality in all fields of human life and replace it
by the numbers of the mass. To this, in the political sphere, corresponds
the parliamentary form of government […] and in the economic sphere,
the system of a trade-union movement.
(Hitler 1999: 447)

Hitler, to be sure, always underlined his ability to persuade the masses, and
analyzed the impact of different methods of suggestion, such as the spoken
word, liturgies and ceremonies, symbols, and so on and so forth. But the
goal was to defuse mass power. Here it should be emphasized that concepts
like “the nation,” “the race” “the people” or “the people’s community” that
were so central to the fascist vocabulary, are not to be confused with the
masses, since they were in fact opposites. These entities represented
everything that the masses should become. The mass was perceived as
independent, lazy, peace-loving, egalitarian, fickle, rebellious, feminine,
spoiled, disrespectful, squeamish, sentimental, urban. The people, by
contrast, was disciplined, respectful of authority, laborious, humble, decent,
virile, ready to make sacrifices, of a peasant mindset and attached to the
land. The mass was also crucially and inextricably attached to democracy,
which was its source of power, whereas the people remain fastened to an
authoritarian system of ruling. Thomas Mann (2002: 263) packed this into a
formula, in 1918, when his views were still conservative: “The individualistic
mass is democratic, the Volk is aristocratic. The former is international,
while the latter is a mythical personality of the most distinctive
characteristics.”
Antoine Rédier, leader of the Légion—the first fascist movement in France
(founded in 1924)—similarly inveighed against the democratic domination of
numbers. “The people,” he insisted, “are not the multitude” (In Soucy 1986:
28). To be sure, Rédier found cause to disagree with Tocqueville’s theories of
mass democracy. Yet the fundamental reasons for his disagreement with the
seminal liberal critic of majority rule are quite revealing: he fully subscribed
to Tocqueville’s aristocratic disdain for the masses, as expressed in the
following passage, which he approvingly quoted:

By reason, I approve of democratic institutions, but I am aristocratic by

instinct, that is to say, I despise and fear the crowd.
I passionately love liberty, legality, the respect for the rights, but not
democracy. […] I hate demagoguery, the disordered activity of the
masses, their violent and ill-advised intervention in the affairs, the
envious passions of the lower classes, the irreligious tendencies.
(In Rédier 1925: 48)

Yet Rédier chastised Tocqueville for being an inconsistent opponent of the

mass, for faintheartedly accepting democracy rather than drawing the
necessary, elitist conclusions from his own analysis of its insurmountable
failings. Sadly acquiescing with democracy, Tocqueville had proven himself
“unfaithful to liberty,” had “betrayed” it. “He puts us,” Rédier argued (104–
105),

before the alternative of being governed either by a single despot or by

the mass [la foule], and it is the mass, which he is obliged to choose. He
jettisons the liberating solution, condemning with a single stroke of the
pen all the reasonable institutions which were overwhelmed by the
revolutionary storm. He pays them, as he goes along, an admirable
homage but he then makes an about-turn and circumvents them: and
thus, in the name of liberty, sacred democracy rules the world.

While liberal literature perennially draws inspiration from Tocqueville to

expose the fascist embrace of the masses, we have here an instructive case of
a fascist denouncing liberalism for its enthrallment to majorities.
As much as the fascist worldview was eclectic and contradictory in other
respects, it was of virtually one mind on this question. The judgment on the
masses remains almost invariably the same, no matter if one turns to fascist
politicians, intellectuals or soldiers. For Oswald Spengler (1999: 1004) the
concept of the Volk “is eliminated […] through the concept of the fourth
estate, the mass, which principally rejects culture with its attendant forms.
[…] The mass is the end, the radical nothing.” And if we turn to the
Freikorps’ literature, we find many passages such as this, where a Freikorps
soldier proclaimed: “Parties are a mass. Freikorps are a team!” (F.W. Heinz, in
Theweleit 1978: 94). The notable anti-Bolshevik activist and subsequently
Nazi politician, Eduard Stadtler (1937: 13), who boasted of having instigated
the murder of Karl Liebknecht and Rosa Luxemburg, saw Marxist ideology
as symbiotic with mass hedonism: “The materialist collective ‘mass-man’
elevates itself into a self-sufficient ‘ideal,’ as it totters along in a this-worldly
rapture of mass experiences.” The virulent French fascist and anti-Semite,
Lucien Rebatet (1942: 401), placed all his hopes for his country on the
intervention of a determined minority, the foil of the base masses:

Dismaying as [the French people] are, I know that there yet remains,
dispersed among this puerile and ignobly dull mass, the élite that
suffices for a fascist revolution. Are there three hundred thousand, five
hundred thousand of them, those unknown people whom I evoke with
all the force of affection I am capable of? I do not know, but they exist,
numerous enough to fulfill what true leaders could expect from them.

And Colonel François de La Rocque, leader of far-right league Croix-de-Feu

and, after the latter’s dissolution by the government, head of the highly
successful Parti Social Français, considered by some historians a fascist
party, affirmed the following: “I hear talk here of the mass. Members of the
Croix-de-Feu are an élite” (De La Rocque 1934: 53). Somewhat more
optimistic than Rebatet, he clang to the reassuring belief that “French
temperament is the temperament of cadres and not of masses.” With the
latter, he associated his political arch-enemies: “Revolutionary socialism
appeals to violence, to the law of the mass and of number, and so to
injustice.”3
 In Spain, equally, fascism was predicated on a resolute rejection of mass
society which, as José Antonio Primo de Rivera warned in 1935, was
perceived as the common thread leading from capitalism to communism:

Quickly or slowly, but implacably, Marx’s forecasts become a reality.

We are heading to the concentration of capital, to the proletarianization
of the masses, and, finally, to social revolution, which will bring a
terrible period of communist dictatorship. And this communist
dictatorship has to terrify us, Europeans, Westerners, Christians, since it
will signify the terrible negation of man; the absorption of man in an
immense, amorphous mass, where individuality is lost […]. Notice well
that this is why we are anti-Marxists; that we are anti-Marxists because
we are terrified […] of being an inferior animal in an ant-nest. And we
are terrified by it because capitalism gives us a hint of such a condition;
capitalism, too, is internationalist and materialist. That is why we want
neither the one nor the other; that is why we wish to avert—since we
believe in their accuracy—the realization of Marx’s prophecies.
(Primo de Rivera 1976: 484–485)

Ernesto Giménez Caballero (2005: 189), one of the central intellectual figures
of Falangism, avowed that “we cannot tolerate the tyranny of an art of
absolute masses that Russian communism, the Orient, wishes to impose on
us.” A fervent Nietzschean, he credited the German philosopher with
nothing less than a “resurrection” of the Spanish national spirit, rising like a
magnificent dawn after the dark night of the national humiliation in the
Spanish-American war of 1898. “Zarathustra did his magic,” he recalled (51),
and “from these moments a germ of a complex rebirth was fertilized in
Spanish life, to the warmth of the Nietzscheans.” In agreement with the spirit
of this rebirth, he often denounced the massification of modern Spain, and of
Europe more broadly, in profoundly elitist observations such as the
following one, where the fate of erstwhile aristocratic sports is described,
once they are appropriated by “the riffraff”: “The destiny of many of the
games which become popular is just like that of the gentleman’s suits: they
are handed down from hand to hand until they reach the man of the street,
already dirty, patched, ignoble” (14).
It is highly significant that unlike other major keywords or concepts
favored by the left, “the masses” was not a concept which the fascists strove
to appropriate and transubstantiate. The term “socialism” itself was adopted
by some fascists, and was of course incorporated into the very name of the
Nazi movement; “the worker” was occasionally viewed positively, although
not quite as much as the peasant or craftsman: the worker could and had to
be saved, cured of his Marxist madness; the concept of “revolution,” too, was
newly interpreted by the fascists and enthusiastically embraced in the form
of “national” or “conservative” revolution. Nothing comparable occurred
with the notion of the masses. The masses were seen by fascists almost
uniformly as something negative, obscene, threatening and contemptuous.
The masses could not hope to be semantically reborn in some purified form.
The destiny of the masses was to be eliminated, at least as an independent
social phenomenon, and to be subjected to, replaced by or absorbed into
something else, and better: “Volk,” “nation,” “race,” “army” and so on and so
forth.
The best that the mass could hope for on fascist terms was to remain
strictly subordinated to the élite, forfeiting any aspiration to shape society’s
values, let alone be its governor. Only this was a concept of the mass which
fascists could stomach. A good example is provided by the Spanish
Nietzschean José Ortega y Gasset, who was revered by the leading
Falangists, José Antonio, Ramiro Ledesma Ramos, and Giménez Caballero,
among others. (See Gracia 2005: 120.) In a 1977 interview Giménez Caballero
affirmed that the “roots of fascism are Nietzschean, pagan, of ‘overmen.’ Our
Generation of ’98 was Nietzschean, and Ortega [sic], and I proceed from
them. Nietzsche was the spiritual father of Mussolini, of Hitler … and of
[Pío] Baroja, and of Ortega. Our masters” (Giménez Caballero 1979: 318).
When push came to shove in the 1930s, Ortega himself refused to draw
dictatorial conclusions from his trenchant elitism, opting for a paternalistic
defense of the Republic, which has earned him the rebuke of a dismayed José
Antonio (1976: 577–579). Yet Ortega’s denunciations of the rise of mass
power in modern society, particularly in his two most important political
works, Invertebrate Spain (1921) and The Revolt of The Masses (1930), were
hugely influential in ideologically underpinning Spanish fascism and
furnishing it with sense of social mission. (See Saz Campos 2003: 98–99.)
That mission, for Ortega, seems at first glance to be far removed from
enmity to the masses as a social factor; on the contrary, he wished for the
mass to remain, at all costs, precisely that—a mass. “A nation,” Ortega stated,
“is an organized human mass, structured by a minority of select individuals.”
A sickness fatally affects the social body only when “the mass rejects being a
mass—that is, refuses to follow the directing minority.” When this “anomaly”
happens, “the nation disintegrates, society is dismembered and the result is
social chaos, the historical loss of structure [invertebración]” (Ortega y
Gasset 2015: 96–97). While the mass, here, is deceptively defined as a positive
entity, this is so only inasmuch as it accepts its prescribed role as passive
matter in the hands of the rulers. The unruly mass, the mass striving to
preside over society, is the worst social and political disease—and Ortega,
like many of his contemporaries, was fond of employing pseudo-biological
language in diagnosing the political situation, talking of “healthy” versus
“sick” social bodies and classifying peoples and “races” as distinct “zoological
and biological” species. Significantly, he identified the characteristic attribute
of the “superior” races in their ability to engender a relatively high number
of “eminent individuals” (Ortega y Gasset 2015: 113), whereas in the inferior
or “degenerate” races such individuals are rarer than normal and it is the
mass that dominates. Thus, while Ortega defends the mass as mass he
nonetheless attacks mass society as one where the mass rebels and becomes
the ruler. One might imagine that, to introduce his discussion of the modern
ailment, he will choose some such title as “the disappearance of the mass”:
the modern mass, after all, is said to have “rejected being a mass.” The actual
subtitle is very different, and very revealing: “The empire of the masses”
(Ortega y Gasset 2015: 96). This conveys Ortega’s true problem and, by
extension that of his Falangist pupils: the masses have become insufferably
strong and independent. Anticipating fascism, Ortega recommends at the
very conclusion of the book the stringent application of “selection” as the
only corrective to Spain’s fatal “lack of eminent minorities and the
unperturbed empire of the masses.” “The imperative of selection” will be the
precondition for any putative national “resurrection,” setting itself the task of
“forging a new type of Spanish man and [producing] the refinement of the
race” (Ortega y Gasset 2015: 140). Ortega’s choice was ultimately not fascist,
yet this does not diminish the compatibility of many of his ideas with
fascism. Apart from the aspects already discussed, there are noticeable
parallels, for instance, between the way he diagnoses modern society as
fallen and degenerate and the views of the irascible Italian extremist Julius
Evola. Both thinkers denounce modernity as an extreme manifestation of
popular sovereignty—which Evola (1995: 24) associated “with the triumph of
the collectivistic world of the masses and with the advent of radical
democracy” and Ortega (2006: 86) termed “hyper-democracy”; both draw on
the ancient Hindu religious texts, the Puranas, and see in modernity the
realization of the prophecy of the Kali Yuga, the Dark Age, when the time-
honored caste order falls apart (Ortega 2015: 101; Evola 1995: 177); and both
identify “mass-man” at the center of these developments.4 And like
Pirandello, who as we saw reduced democracy to the chimeras produced in
the masses’ “empty heads,” Ortega (2015: 99) sneered at the way the subjects
attempt to impose “on their leader the international politics which has nested
in their light and impetuous heads, their ‘mass’ heads.”
Another interesting case displaying some terminological ambiguity vis-à-
vis the masses, is the thought of the court philosopher of Italian fascism,
Giovanni Gentile. On the one hand, Gentile resorts to a strategy sometimes
employed by fascists to present their movements as democratic ones,
embodying the will of the people, and, in this instance, explicitly of the
masses:

The nationalist state was aristocratic state, that constructed itself out of
the force it inherited from its origin, that made it valued by the masses.
The Fascist State, on the other hand, is a popular state, and, in that
sense, a democratic State par excellence. Every citizen shares a
relationship with the State that is so intimate that the State exists only
 Another Random Document on
Scribd Without Any Related Topics
vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin paavi ratsastaisi
Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan. Rauha valtasi pian
kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.

"Maisteri", sanoi Birgitta aivan hiljaa. "Ota kirjotusneuvot ja istu

pöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin
erotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan."

Maisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään

olemmekaan täällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat
tänne sairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja
ihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis
sellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt
isäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt
sekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?"

"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja

synnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme."

Maisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen,

jonka hän kiinnitti pöydänrenkaaseen.

"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi

totella."

"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?"

"Siksi että minä rakastan sinua."

"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos
minun itse pitäisi kirjottaa."
 "Rakas sisar!" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.

Ei viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin

nousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja
laski hänet varovasti takaisin vuoteelle.

"Maisteri", hän kuiskasi, "valmistaudu antamaan kirkon lohdutus!

Viinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä."
VII

Kun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen
ensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan,
nousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet
kontassa.

Pimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka

oli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli pöydän
toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti
katseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita
kasvoja.

Kaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän

seisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin
koruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran olisi
hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut
hereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.

"Lapsi", sanoi Birgitta, "sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä

sinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut
totuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen
köyhyyteen."
 Kaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta
ommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.

Birgitta pani kirjan pois.

"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille, ja

polta vyö!"

"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä."

"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan

kanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin
kuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten
katseita."

"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja

tilkku tilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka
sinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa
minulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani
kirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella…"

"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin

ikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani
Rooman katuja!"

"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi

lapseksi… mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies
kutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni,
pitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan
toisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen
kunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni
lupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia
ja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä
aviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja
asuneet kuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä
päivänä, jolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän,
että silloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me
huomasimme kaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään."

"Ilmaisenko sinulle aavistukseni… En, en vielä. Jatka kertomista."

"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän
pyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin… vihdoin, kun hän
makasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua
pysähtymään edes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja
uskollisesti sulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle
istuin kumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle
ryntäsi sisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin
pystyyn ja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli
jatkoi kulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi:
'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa…
minulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin heidän
joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti punaiseksi,
mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja suuteli sitä ja
sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et saa viipyä. Arkut
ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna satuloida hevonen!
Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta kaikkea hyvää
menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on synnyttänyt, sillä
minä uskon hänen elämäntyöhönsä'."

"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"

"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun

ei olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso. Minä
tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä päivältä se
käy yhä kylmemmäksi… tai lieneekö sinulla sydäntä laisinkaan."

Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.

"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla

ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua. paljasta
käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta, kunnes
kirvely tuo parannusta!"

Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen

kaapuun, mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti
vastaan, ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi
päätään hän kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta
pani hänen päähänsä oman leveälierisen hattunsa.

"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan

lesken kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä… käy kumarassa,
ettei kukaan näe kasvojasi!"

Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse

ulos.

Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet, ja

portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen
palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun lipussa,
jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat kaukaisten
kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja raunioitten takaa
hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.

"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha
kaduilla?"
 "Sotamies arvelee niin."

Kädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka

kohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.

Se oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten keskitse

nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen mutkan
perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka
osaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja
seinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot
satyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta
vahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja
värit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut
liitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää
kaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat
lattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain
naisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun.
Sen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja naiset
kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen kiiltävän
sormuksensa Maariankuvan peukalossa.

Birgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.

"Minulla on aavistuksia", hän sanoi, "tästä päivästä tulee

kyynelpäivä."

He tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja

soihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana
näkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria
mustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata
huoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä
taivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä lattia
ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.

"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme

itsellemme taivaan", sanoi Birgitta. "Sinun pitää rukoilla käydessäsi,
Kaarina."

Kaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa

entistään kumaraisemmaksi — mutta hän ei rukoillut.

Kun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle,

oli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille, ja
nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja kerjäsi. Ei
Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja hän söi
leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle rahan asemasta.
Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi juuri sitkeimmät
kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat toisille kerjäläisille.
Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi terveellisen esimerkin
antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä rouvaa tunsi hänet ja
että he suuresti hämillään antoivat almunsa, tunsi hän itsensä
ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla, mutta hänen
mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja poljettiin käsille, ja
ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot heittämällä arpaa tai
ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen äänensä oli tuima ja
jyrisevä.

"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?"

Eräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste

kirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle
leualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti
ikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli aseet
vaatteiden alla.

"Kyllä, vieras vaimo", hän sanoi puolikovaa, "tämä on Rooma,

jonka jokaisessa vuohipaimenessa on enemmän kuninkaallisuutta
kuin ruhtinaissa ja ritareissa. Jumaloi pyhää Liviusta ja pyhää
Senecaa, marttyyriä, että he, lahjottavat sinulle valoisan hyveensä.
He eivät maanneet eivätkä hourineet huoneennurkassa, eikä heidän
tarvinnut ruoskia itseään tullakseen yleviksi. Rukoile heitä
valaisemaan sielusi. Mitä sinä tiedät Roomasta? Et niin mitään! Kiltti
muoriseni, tässä on ropo ja ole hiljaa!"

Birgitta nousi niin kiivaasti, että hän kadotti kaikki kerjäämänsä

rahat, jotka olivat hänen sylissään.

"Tiedätkö sinä itse, kenelle puhut? Minä olen maan mahtavain

sukulainen."

Kansa alkoi viheltää sormiensa lomitse ja sorista, — ja eräs

kerjäläinen huusi puoleksi laulaen:

"Köyhä ruhtinassuku, joka kantaa mokomia kurjia ryysyjä!"

Pyhiinvaeltaja asettui suojelemaan kumpaakin naista.

"Hiljaa, herrasmiehet", hän sanoi rahvaalle, "hiljaa, herrasmiehet.

Aina olitte te ennen ritarillisia naisille, päivinä, jolloin Rienzi oli
kansantribuuni. Missä on nyt sankarinne?"

"Fraticellien ja villien erakkojen luona vuoristossa!" vastasi

kerjäläinen. Toiset äänet huusivat: "Maanpakoon ajettu, karkotettu
lastensa luota, pannaanpantu, syytetty harhauskosta…"
 "Se hän onkin", mutisi Birgitta, "siserooni ja hupsu hän on."

Kansa tahtoi temmata hänet portailta maahan, ja salaa asestetut

miehet kuiskasivat rauhattomina pyhiinvaeltajalle.

"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää

hammasta kielen edessä."

Silloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään,

hitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta, ja
koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien: "Hiljaa,
herrasmiehet!"

Samassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki

hänen nuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni
sai kajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.

"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa

naista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä
[kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa
kuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata
katseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat
saavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja
kuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi
ainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä nyt
saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä teidät
kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen olisitte
te arvoinen."

Hän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa

uskollisesti ympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui
pyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.
 "Kuka oli se mies?" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja
katseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen
puhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti.
Pohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne
viipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde.
Hän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se
ilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.

"Äiti, äiti, kuka oli se mies?" hän sanoi, ja hymy melkein väreili
hänen huulillaan. "Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä
ihmisiä että Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?"

"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne

kumartamaan hänen kivijumaliaan."

"Emmekä yhtenään ylvästelemään", pisti maisteri Pietari. "Kuinka

saattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien
joukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee
sinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat
koko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan
heimolainen. Välistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin…"

"Sinäpä sen sanoit, maisteri."

"Rangaistukseksi äskeisestä ylpeydestäsi minun täytyy ripittäjänäsi

velvottaa sinut valvomaan koko ensi yö."

Birgitta tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, ja kuuma veri nousi ja

laski.

"Mielelläni, mielelläni. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö… Äidin ja

lapsen täytyy etsiä kauan löytääkseen toisensa… Minä näen
sanansaattajan tulevan Ruotsista… Vielä hän on kaukana.
Muuliaasilla hän ajaa parhaillaan jossakin muuria pitkin, mutta
vähemmässä kuin tunnissa hän on saapuva ja kolkuttava ovellemme,
ja laukussa hän kantaa hyviä viestejä."

Kaarina värisi ja kiersi rukousnauhan ranteeseensa, mutta hän

teeskenteli, ja nyt hänen koko kasvonsa hymyilivät.

"Äiti, äiti, hän tulee noutamaan minua. Ja vaikket annakaan minun

kulkea riemuissani, anna minun kuitenkin vapaasti seurustella
järkevien olentojen parissa."

"Että ensimäinen naisryöväri nostaisi sinut satulaansa."

"Mieluummin niin kuin kaukana omaisista elää kituuttaa sellaista

elämää, johon sinä minut tuomitset."

"Oletko unohtanut sanat: tapahtukoon Jumalan tahto?"

"Jumala tahtoo aina kuin sinä, äiti, mutta kun minä saan sinun
harmaat hiuksesi, tahtoo hän kyllä kuin minä. Silloin, ellet
ennemmin, sinä näet, että minä olen äitini tytär."

"Maisteri", sanoi Birgitta. "Nyt on valoisaa. Seuraa Kaarinaa kotiin

ja sulje hänet huoneeseen. Koko päivä hänen pitää paastota
saamatta mitään muuta kuin vettä ja vähän leipää. Telkeä
ikkunaluukku, jonka jätin auki, ja korjaa pois kirjotusneuvot ja
kirjat… mutta anna hänen pitää vitsa."

Birgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja lempeät

hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.
 Maisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina
katsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän
pysähtyi.

Nyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä

portaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti ja
asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri Pietari heti
jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin koko ajan
näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja mutkittelevien
katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet luukkunsa ja
päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui Kaarina enemmän
ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka kuitenkin pian
unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät näivettymään tielle.
Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen viereen ja otti appelsiinin
hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää hän kyseli lähimpien
raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin siemauksin vapaudestaan ja
ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan aivan huumaantunut
hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia, kuuli hän maisterin
arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan somerossa. Kerkeästi
pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi juosta. Ei ollut enää
pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen äitinsä majailivat, ja
hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän kiiruhti vahtien ohi
porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen päästyään sulki hän
oven ja salpasi sen.

Turhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja

herkeämättä toisen kerran — mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni
alas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut.
Sotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan
yli palvelijain portaille.
 Kun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän
oli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka
hulmusivat polviin asti.

"Palmikko painoi, jotta sain säryn", hän sanoi. "Oletkos ennen

nähnyt moista tukkaa, maisteri?"

Maisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan äsken

alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin paaville, ja
kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin. Sitten hän sulki
ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä halkeamasta, ja
Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.

"Luuletko", hän kysyi, "että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme,

pitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?"

Maisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja

leipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja
vähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.

"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä, maisteri",

Kaarina jatkoi, "silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin ei ole äidin
laita?"

"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan

sielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei hurskas
emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin helposti
vuoltavissa kuin pehmeä oksa… ja hänen omat lapsensa vastustavat
häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään narrisairautta ja
teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja tuomitsevat
enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on totta,
aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että hänen
sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme
kuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein
vähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen
tyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys, juuri
sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä naisesta. Kun
hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän
hedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan.
Siksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän
kiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias
opetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta häntä
vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella hänen
kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa
unettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on
sanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä
saattaa antautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä
yksin… Ei, puhu hänelle kuin mies puhuu miehelle… suoraan,
yksinkertaisesti, silloin tällöin hauskan leikillisestikin… niin että sielun
terveys saa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko
salaisuus."

Kaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä

kaavun laskoksiin.

"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta

minun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan ja
kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön.
Kyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä
saanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi?
Itkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani, ja
kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet. Ennen
puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni
toukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja
Egard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen. Nyt on
nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko niin
pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät
synkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien sitä
auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa… ja niin tulee pimeä,
ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin ajattele
asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt minut
salpaatte!"

Maisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven

mennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän oli
koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja
peräytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin
kohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja
kaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli
kynnyksen.
VIII

Alvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä

saapuivat kirjeineen Ruotsista.

"Enkö ole tunnettu?" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin,

totuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja
tuttavallisesti. "Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä
varmasti on kaksi liikaa… Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren
rouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi! Ja
luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä."

"Mustia viestejä, sinä sanot", vastasi Kaarina. "Sitäpä aavistin, siliä

äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä tuomaan
onnellisia sanomia… Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa meille
muille."

Pietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja viisi

kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu sineteillä, sekä
isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä. Sillaikaa laski priori
sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja voitettuaan takaisin
levollisuutensa virkkoi vihdoin:
 "Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin
ristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei enää
saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä hänen
kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän koskaan
tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä oli kotinsa.
Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja kirjotti ja puhui
ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen tulisielunsa oli
kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui huonosti. Harvat
tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut saalista itselleen
eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa kirkolle. Pannanuoli tulee
hänen palkakseen. Kaikesta saattoi Mattias puhua hymyillen ja
päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi toisesta maailmasta, ja vasta
kun hän oli uskonut minulle terveisensä Birgitalle, tunsin hänen
vanhan totisuutensa. Minä itse suljin hänen silmänsä ja hautasin
hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan Tukholmaan."

"Monitietoisempaa ystävää ei ole meillä enää", sanoi maisteri

Pietari, mutta Kaarina huoahti huojennuksesta.

"Onko siinä kaikki?" Kaarina kysyi.

"Ei kaikki, rakas rouva. Paljon voi tapahtua, niin pahaa kuin
hyvääkin, kun ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana erossa… Saanko
ottaa kulauksen vesiruukusta, koska en näe pikaria?"

Kaarina tuli hämilleen kuin lapsi, jota vieraan läsnäollessa

rangaistaan tottelemattomuudesta, ja hän kuivasi äkkiä hihallaan
kostean ruukun ja ojensi sen priorille, joka tarttui siihen molemmin
käsin ja vei sen suulleen.

"On äidin tahto, ettei täällä ole pikaria tänään… Tapahtuuhan

kaikki äidin tahdon mukaan… Sinä olet janoinen ja väsynyt, mutta
ennenkun käyt levolle, anna kuulua mitä tiedät kotolaisista."

"Tässä on kaikki viisi kirjettä. Etkö tahdo itse murtaa niitä ja lukea,
säästäisit siten minulta monta raskasta sanaa?"

"En uskalla, ennenkun äiti tulee."

"Silloin täytyy minun antaa sinulle tietoja", vastasi priori ja istuutui

lavitsalle. "Anna anteeksi, etten tottele kehotustasi, vaan ensiksi
istun ja hengähdän. Matka oli pitkä, emmekä me ole suoneet
itsellemme suuria levähdyksiä."

Hän kävi vielä kerran ruukkuun käsiksi ja otti pari syvää kulausta,
ojentaen ruukun sitten seuralaiselleen. "Alkakaamme nyt herra
Israelista, Jumalan verrattomasta sankarista. Kuinka salamoitsikaan
hänen miekkansa yöpimeässä Alvastran mäellä, ja kansa ja ritarit
vapisivat, kun hän puhui! Maan kuninkaana hän olisi ollut mies
paikallaan, mutta tultuaan Riikaan hän tunsi päivänsä luetuiksi.
Mustasurma raivoaa yhä kotona, ja talot ovat kylmillä, ja tuntuu siltä
kuin tappaisi myrskyn kyllästyttämä ilma nekin, joita ei itse tauti ole
saastuttanut. Vielä kerran herra Israel koetti vyöttää itsensä
miekalla, mutta hänellä ei ollut enää voimaa sen kantamiseen. Silloin
hän otti palvelijan kummankin käsivartensa tueksi ja hoiperteli Riian
tuomiokirkkoon. Palvelijain täytyi kohottaa kypäri häneltä päästä,
mutta kuljettuaan kappaleen käytävää hän päästi heidän kätensä ja
astui alttarin eteen ja pani sormuksensa taivaan kuningattaren
sormeen. Sitten hän taivutti päätään, niin että parta painui yli
rautapaidan hamaan vyöhön, ja meni takaisin kotiin vuoteelleen ja
heitti henkensä."

"Se oli kaunis kuolema", sanoi maisteri Pietari.

 Kaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: "Ja nyt ei sinulla ole
enää mitään meille kerrottavaa!"

Priori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui

käärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.

"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva

Katariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa
kultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi."

Kaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän

vei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin
hän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.

"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja luikertavat,

etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä."

Priori kumartui ja tavasi.

"Sinä suloisin, kanna minua riemussa."

"Riemussa?" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. "Sitä

kruunua sopii minun hyvin kantaa… riemussa."

Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan

sanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.

"Murheessa ei kruunua", vastasi priori ja nosti kruunun hänen

päästään.

Ovi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.

Kyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän kävi

kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin
lyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli rinnan,
ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä puoleksi
kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja avasi
ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja
hänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä
tuskin kuului kivilattialla.

Hänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet,

jotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi
kirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen,
jätti hän sen avaamatta.

"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi", hän sanoi. "Se on Egardilta,

mieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi —
että hän on kuollut."

Kaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:

"Äiti on surmannut hänet!"

Vaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän puhunut
kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt
tuulenpuuskana läpi huoneen.

Birgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään

pöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi,
mutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:

"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?"

Kaarina työnsi hänet pois.

 "Surkuttelusi, maisteri, ei minua auta, mutta sinut velvotan minä
saattamaan äidin edesvastuuseen tuomarien tuomarin edessä. Äiti
puhuu kutsumuksestaan, mutta ei koskaan toisten kutsumuksesta.
Hyljätyt kodit ja äskenluodut haudat huutavat hänen jälkeensä,
minne ikinä hän tekeekin toivioretkiä."

Birgitta vastasi:

"Maisteri asettuu pöydänpäähän ja säästää tutkistelunsa

rippitunniksi, mutta antaa nyt viisaan väen hallita!"

Hän tarttui rahapusseihin ja punnitsi niitä kädessään ja tunsi, että

ne olivat sangen täysinäisiä. Vihdoin hän irrotti punoksen toisen
ympäriltä ja alkoi laskea rahoja pöydälle ja jakoi kullan ja hopean
kahteen eri kasaan. Sitten hän pyyhkäisi taas kaikkityyni pussiin.

"Hyvä", hän sanoi, "sitä tavaraa me tarvitsemme."

Pietari Räätälin naama venyi pitkäksi, ja hän alkoi yskiä ja

änkyttää.

"Armollinen rouva, ei saa panna pahakseen… Jos minä nyt sanon

totuuden, ovat nämä pussit minun."

"Ja mitä tekee Pietari niin paljolla rahalla?"

"Ennenkun tulen liian vanhaksi ja harmaaksi, tahdoin, syntieni

tähden tehdä pyhiinvaelluksen marttyyrien kaupunkiin…"

"Ja sinne olet sinä ennättänyt."

"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki,

mitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon,
otin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja
sinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen
hädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan.
Siksi olin iloinen omistaessani omani laukussa."

"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja

hädänalaisia."

"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle."

"Ei, Pietari… Kaikki!"

"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan

säästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää
loputonta tietä."

Birgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan

totuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne
maisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin. Itse
laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun kaikki
oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen omaan
vyötärysnauhaansa.

"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!" hän sanoi vihdoin ja ripusti

vitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja vieraille.
Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän palvelijat ja meni
yksinään huoneeseensa.

Hän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän oli

salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella muistuttaisi
hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän päästi kaavun auki
kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret paljastuivat. Ne eivät
olleet enää samaa valkoista hipiää kuin silloin kun hän viimeistä
kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt vaivojen ja paaston
hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä palohaavoja. Yhdessä
vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen kymmenessä.
Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan hänen
ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä päivältä
yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä, oli
purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin
ryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.

Hän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä

kallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.

Vain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja

kynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin, mutta
ilman pienintäkään tuskan väristystä.

"Kiittää tahdon minä…" hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi

hän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen.
"Kiittää tahdon minä… Ei, en voi… en vielä."

Hän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi

jokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi
vähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne
putosivat toinen toisensa perään.

"Nyt minä voin kiittää", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa,

nostamatta katsettaan liekistä. "Kiittää tahdon omieni puolesta, jotka
ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä, joka
nöyryyttää ja taivuttaa minua."
 Ovelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla
pehmeällä äänellä:

"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset

pilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja
vaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan."

Raskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja

juoksi pitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna
hän istui, eikä kasvojen ilme muuttunut.

"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin

että minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me
löydämme toisemme… sillä tapahtua sen täytyy… Nyt tuoksuu
mirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun
ahtaassa kammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne
kantavat pois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen,
sillä heidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien
tulevan ja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät
leposijaa illaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä
viinipuu juurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten
luitteni luo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta,
jossa sisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja
sateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt,
ja sinun edeltäsi pakenevat korpit."

Kun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko

olemuksensa niin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan
hänen helmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän
takaisin paikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen
vahan palorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin
istua penkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun
kipu koveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.

Silloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja pani

sen hakaan kaulan kohdalta.

"Astu sisään!" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa
kuin taisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.

"Rippitunti on tullut", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.

"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin

tahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat.
Kutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että
palvelijat."

Maisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului

huoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat häntä
palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat italialaiset
munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan luona tullakseen
kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain Kaarina ei tullut.
Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei polvistunut maisteri
Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa, vaan istuutui penkille
keskilattialle.

"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni", hän alkoi, "että me joka
päivä toistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme
hairahduksemme ja pahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean
alun. Nyt sanon totuuden. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä
himokkaammin iskee hornanruhtinas kyntensä vanhaan syntiseen
lihaani, niin että minä monena hetkenä saatan hyvinkin ikävöidä
nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat seppelöidyin hiuksin, ja
ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin köyryinen leski kuin olenkin…
Minä näen, että otsasi punehtuu, maisteri, mutta jos kainostelet,
käännä selkäsi! Sinulla on rauha maailmassa, mutta minulla, joka
kuulen enkelien puhuvan korvaani, minulla ei ole rauhaa
nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja kun pistän siihen kauhan,
saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen, joka on niin mehujen
läpitunkema, että se enimmin muistuttaa viinirypälettä. Mitä sanotte
siitä te, veljet ja isät?"

"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän

miesväen puoleen", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä,
"mutta lähettäkäämme ensiksi nuoriso pois."

"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka
vitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi että
minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa! Nuoret
osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat
jälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta,
mutta matkaa alas helvettiin!"

"Pyhän Neitsyen nimessä!… Armollisin rouva… Kuulinhan sinun

välistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä
on puolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä…"

"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin

minun. Annas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on
pieni kuhmu tai kuperuus luussa… ei, ylempänä. Nyt tunnet sen.
Farfan munkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia
päälaenluussa he olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä,
mutta myös riivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha,
he arvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori — hän joka nyt
ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä — että se oli jokin
muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni, mutta
mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi, eivätkä
rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären kruunu
sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut
mielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu
kuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa.
Tietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan
heidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän
kuin he minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin
koko teidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä
rauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin
surkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen
katseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten
yöllä ja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun
olen ajatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni, ja
silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja
tarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana
kesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani, niin
ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua.
Kansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat
naisia ja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on
olemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni,
mutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine
rakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista
asioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi sinun
tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä minua
vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi! En ole
enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla
vahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu
valkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut."
 Hän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret
neidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin
linnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli
ulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.

"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun.

Vanhuus, vaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani,
eikä kipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja
ryysyt ja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken
olen, silloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin
kerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua
kuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen
kituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä,
rakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos
sellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää… jos
kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi… kuinka paljon
helpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette
nöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja
oppikaa minusta."

"Sisar ja rouva", vastasi maisteri, Pietari. "Jumalan henki on

sinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot on
totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen ja
suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu
kynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat nöyriä
jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi
vastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti,
kun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit, jotka
muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat sinua
leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He tietävät
niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat ja
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

textbookfull.com