The Letters Of John Of Dalyatha Mary Hansbury

download

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-of-dalyatha-
mary-hansbury-50344906

Explore and download more ebooks at ebookbell.com

Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.

The Letters Of John Of Dalyatha Mary T Hansbury

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-of-dalyatha-mary-t-
hansbury-46552318

The Letters Of John F Kennedy Martin W Sandler

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-f-kennedy-martin-w-
sandler-54934216

The Letters Of John Ekkehardt Mueller

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-ekkehardt-
mueller-33378618

The Letters Of John Gary M Burge

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-gary-m-
burge-46368976
The Letters Of John Mcgahern Frank Shovlin

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-mcgahern-frank-
shovlin-46370824

The Letters Of John Gary M Burge Burge Gary M

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-gary-m-burge-burge-
gary-m-33579938

The Letters Of John Second Colin G Kruse

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-second-colin-g-
kruse-59459566

The Letters Of John Stott John R W

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-stott-john-
r-w-59479428

The Letters Of John F Kennedy Martin W Sandler

https://ebookbell.com/product/the-letters-of-john-f-kennedy-martin-w-
sandler-44013696
TEXTS FROM CHRISTIAN LATE ANTIQUITY

Volume 2


 The Letters of

John of Dalyatha
 The Letters of

John of Dalyatha

MARY T. HANSBURY

GORGIAS PRESS
2006
 First Gorgias Press Edition, 2006.
Copyright © 2006 by Gorgias Press LLC.
All rights reserved under International and Pan-American Copyright
Conventions. Published in the United States of America by Gorgias
Press LLC, New Jersey.

ISBN 1-59333-341-2


GORGIAS PRESS
46 Orris Ave., Piscataway, NJ 08854 USA
www.gorgiaspress.com

Printed and bound in the United States of America.

CONTENTS

Introduction............................................................................................................vii
Love of Tradition........................................................................................viii
Way of Wonder...............................................................................................x
Path of Glory................................................................................................xiii
Companions on the Way...........................................................................xvii
Messalianism.................................................................................................xix
Present Translation......................................................................................xxi

List of Abbreviations.........................................................................................xxiii

Text and Translation: The Letters of John of Dalyatha....................................1

Appendix...............................................................................................................277

List of Some Syriac Terms.................................................................................311

Bibliography.........................................................................................................313

v
INTRODUCTION

John of Dalyatha or John Saba, the “Elder,” is the author of these Letters.
He was born in northwest Iraq and was a monk during the eighth century
in a monastery at Qardu near the Turkish border. He was actually born in
the village of Ardamut in Beit Nuhadra near the mountains of Kurdistan.1
At the local church he first studied the basics of Christian life for those
destined for the priesthood or monastic life: studies of Scripture, liturgy,
and writings of the Fathers.2 Already as a student he frequented the
monastery of Mar Afnimaran. But eventually he entered a different one,
further from his home, Mar Yuzadak, in the mountains of Qardu, east of
the Tigris near Turkey. This is thought to be where Narsai, the prolific
sixth-century writer of Scriptural verse and commentary had lived, and that
John may have returned here for this reason.3 His novicemaster was a
certain “Blessed Stephen,” a disciple of Mar Yuzadak (early 7th cent.).
Hence one may set John in an historical context with a possible birth date
of 690 and date of death about 780.4 From Qardu, after living seven years
in community, he received permission to establish himself as a solitary and
went to the mountains of Dalyatha (lit. “of the vine branches”) at 3,000
meters. He lived most of his life there. These mountains must have been a
tremendous influence on his insights, though in the Letters he mentions
them only once.5 Perhaps these mountains helped him to reach and speak
of such a unity with God while never arriving at monism or denying the

1 Details may be found in J. Chabot, “‘Le Livre de la chasteté’ of Isho‚denah,”

Mélanges d’archéologie et d’histoire 16 (1896) # 126.

2 J. M. Fiey, “La Bible dans la Vie de l’Église Syrienne Orientale Ancienne,”

Bible et Vie Chrétienne 67–72 (1966): 35–42.

3 J. M. Fiey, Assyrie Chrétienne, 3 vols. (Beyrouth, 1965) vol. 2, 685–86.
4 See R. Beulay, “Précisions touchant l’identité et la biographie de Jean Saba de

Dalyatha,” PdO 8 (1977/8): 103–16. See also Brian E. Colless, “The Biographies of
John Saba,” PdO 3 (1972): 45–63.
5 Mountains, see Letter 37.2.

vii
viii The Letters of John of Dalyatha

otherness of Christ.6 He remained most of his life in the mountains, only

returning to Qardu as a very old man when conditions had gone beyond his
strength. At his return to Qardu other monks grouped around him and
founded a community of which John was the superior until he died.
There has always been some confusion as to the authorship of the
writings attributed to John of Dalyatha. Early manuscripts simply say “the
Elder” or “divine Elder” although some references to Mar John the Elder
do occur.7 Not until the fifteenth century were two identities put forth, that
of John of Dalyatha and John bar Penkaye. Others have reflected and
written at length on this, and the present conclusion indicates that the
author of the writings was in fact John of Dalyatha.8
In addition to the Letters he also wrote Discourses9 and Chapters on
Knowledge. The Letters are more personal in style than the Discourses
since in the Letters he speaks of his own experiences. Sometimes he does
this in the third person as a discrete way of dealing with their incredible and
ineffable content. He truly speaks about God in a way in which few have
ever heard him spoken of. John’s is not an esoteric language, though some
passages defy interpretation, but it is a language which pushes the limits of
faith beyond where most are accustomed to go.

LOVE OF TRADITION
The Syriac mystics10 of the seventh century such as Sahdona, Isaac of
Nineveh, Dadisho, Shemȧon the Graceful, and in the eighth century John of
Dalyatha and Joseph Hazzaya all had a love of tradition and of the Fathers
that made up that tradition. The early patristic writers, whether Greek or
Syriac, tended to be conservative in wishing to do their theologizing within

6 See, for example, Letter 7. According to Blum, the non-duality of Stephen bar

Sudaili may have influenced John’s monistic tendencies. See G. G. Blum, Mysticism
in the Syriac Tradition, Correspondence Course 7 (Kottayam: St. Ephrem Ecumenical
Research Institute, 1990), 24–25.
7 See Beulay, “Précisions,” 87–102.
8 Colless says that they may have been the same person. See Colless,

“Biographies,” 61–63. Beulay presents evidence and draws a different conclusion.

See “Précisions,” 98.
9 Beulay’s critical edition of the Discourses with French translation will be

published soon.
10 Mystics here refers to those who wrote about the experience of God in a

systematic way. The style of this writing is different from that of Ephrem or Jacob
of Serug, for example, although the content—the mysteries of the sacramental
life—is the same.
 Introduction ix

tradition which was for them a principle of hermeneutics and a

methodology.11 Scripture and spiritual writings could only be understood in
the context of the Church’s living tradition. Some Syriac authors are more
specific in citing the Fathers, while others like John tend not to name
names. Sometimes the lack of names is a result of later editing to remove
certain Fathers considered less than orthodox for various reasons at various
times. The influences easiest to track in the present translation are those of
Gregory of Nyssa (d. 394); Evagrius (d. 399); Macarian Homilies (4th cent.);
Theodore of Mopsuestia (ca. 350–428); Book of Steps (late 4th cent.); John
the Solitary (5th cent.); Pseudo-Dionysius (5th/6th cent.).12 Other mystical
writers of the seventh and eighth centuries mention Babai (d. 628); Diodore
of Tarsus (d. ca. 394); Theodoret of Cyr (ca. 393–460).13
As to what kind of influence the Fathers had on the seventh and
eighth century mystics, and in particular on John, a very good analysis is
provided by Beulay.14 Not only does he trace lineage diachronically but he
also does cross-textual studies showing how, for example, Evagrius might
have influenced Isaac of Nineveh in a different way than he influenced
John of Dalyatha. Included in the study is how the seventh century
influenced the eighth century, such as Joseph Hazzaya’s tremendous esteem
for Isaac of Nineveh, referring to him as a “holy Father.” Sebastian Brock’s
work on Isaac is very helpful as it includes so many references to East
Syrian writers who influenced Isaac (and therefore John) or were influenced
by him, or who simply demonstrate similar patterns of interpretation.15

11 See G. Florovsky, “The Function of Tradition in the Ancient Church,” Greek

Orthodox Theological Review 9,2 (1963–64): 181–200. This conservative aspect is also
underlined by Amann, see E. Amann, “La Théologie de l’église Nestorienne,”
Dictionnaire de Théologie Catholique 11, pt. 1 (1931) 288–92.
12 See Beulay, LM. In the first part of the book, pages 16–181, Beulay considers

the influences in detail of Gregory of Nyssa, Evagrius, the Macarian writings, John
the Solitary, and Pseudo-Dionysius.
13 See Beulay, LM, 184–223, where he looks at the dogmatic theological

influence exerted by Theodore of Mopsuestia, Diodore of Tarsus, Theodoret of

Cyr, and Babai.
14 In the final section of LM, Beulay examines eleven authors in greater detail:
th
(7 cent.) Sahdona, Dadisho of Qatar, Shem‚on the Graceful, Isaac of Nineveh,
Henanisho‚, John Bar Penkaye; (8th cent.) Abraham Bar Dashandad, John of
Dalyatha, Joseph Hazzaya, Nestorius of Nouhadra, Berikhisho.
15 See Isaac of Nineveh (Isaac the Syrian) ‘the Second Part,’ Chapters IV–XLI,

ed./trans. Sebastian P. Brock (CSCO Syr. 224–25, 1995).

x The Letters of John of Dalyatha

There is also an article by Brian Colless which looks in detail at many of the
Fathers who influenced John.16
Finally, “Fathers” refers to the members of the monastic family who
lived with these mystics and would have passed on the tradition of their
lives to them: this is in fact the monastic way of learning.17

WAY OF WONDER
“Wonder” (tehrâ, témhâ) occurs very often in these Letters as noted
throughout the translation. At the root of wonder in the Syriac fathers, at
least as far back as St. Ephrem, is the understanding that a symbol contains
what it symbolizes, at least in part, as opposed to allegory which only
describes it. By allegory here is understood an image which explains and
illustrates abstract ideas in a conceptual way.18 The writings of John reveal a
great sensitivity to the richness of the symbol which guards against
abstraction without sacrificing intelligence. Whether it is nature which
surrounds him or the situations in which he finds himself, John immediately
connects these realities with the life of God. Because of the kind of writing
he does, spiritual rather than exegetical, typology as evidenced in Ephrem is
little found in the Letters, though scriptural references are certainly not
lacking. But the nature and sacramental symbols are very common,
continuing these aspects of Ephrem’s world view. Similarly in John, this
symbolic approach results in a sacramental view of the world leading to a
sense of wonder and praise which renders all things holy.
In the Letters, several words are found for symbol: râzâ (mystery),
dumyâ (resemblance), dmûtâ (form), pélâtâ (parable), rémzâ (sign),19 salmâ
(image). The most frequently used is râzâ which is another term for

16 Brian Colless, “The Mysticism of John Saba,” OCP 39 (1973): 83–102.

17 Beulay lists many quotations which John says he has heard from the Fathers.
See LM, 225–28.
18 This distinction between symbol and allegory is made by Beulay. See Beulay,

ES, 27. Neither Antiochian nor Alexandrian forms of allegory are at issue here
although both are apparent in East Syrian writings: Antiochian from Diodore
of Tarsus and Alexandrian through the writings of Philoxenus of Mabboug
(d. 523) and others who knew Greek works in translation. Rather it is a rejection of
a type of allegorizing which Ricoeur also considers to be an abuse of symbolism.
See P. Ricoeur, “The Hermeneutics of Symbols and Philosophical Reflection,”
International Philosophical Quarterly 2 (1962–63): 191–218.
19 For an excellent analysis of rémzâ see Khalil Alwan, “Le ‘Remzo’ selon la

Pensée de Jacques de Serug,” PdO 15 (1998–99): 91–106. Alwan also notes links
with Narsai concerning rémzâ.
 Introduction xi

sacrament in the Syriac tradition. Both Scripture and creation are full of
these symbols.20 But they can never be grasped by discursive reasoning. A
rational, purely intellectual approach will never open up what is not only
described but also contained within the symbol. Since the time of Ephrem
there has been within the Syriac tradition a rejection of discursive reasoning
and of those like Arius who try to investigate the nature of God. The ways
of these bâsôyê (inquirers, pryers) are rejected also by John. He says to flee
from them and instead to carry the remembrance of God in one’s heart
(Letter 50.18) and to search for the vision of God’s glory in the mirror of
the soul (Letter 50.19).
One symbol in John spans all salvation history: the garment of
glory/light. It is the “garment of light which our will has stripped from us”
(Letter 4.6), from when before the Fall God had clothed us in light.
Disobedience brings the loss of the garment of light and a need for the
clothing of the “garments of skin” (Gen. 3:21). At the Incarnation,
providence offers a way back to glory/light as Christ becomes incarnate in
“the garment which He borrowed from us for his covering” (Letter 37.2).
From the moment of Christ’s immersion in the Jordan river, the garment of
light is available again in baptism, awaiting its fullness at the end of time. In
anticipation of the eschaton, the garment of light becomes a wedding
garment and Christ becomes the bridal chamber: “He is himself their
wedding feast and their joyful bridal chamber” (Letter 7.2). This symbol
includes the Eucharistic wedding feast as well as the eschatological
banquet.21

20 All the mysteries, râzê, throughout Scripture are gathered in Christ and once
incarnated in him become present and active in all humanity through the
sacraments. This is a major theme in Ephrem’s teaching. See, for example, his
Hymns on Virginity 28.2: “The scattered mysteries (râzê) from the Torah, you have
gathered beside your beauty; the figures which are in your Gospel you have put
forth. And forces and signs from nature, you have mixed <like> pigments for your
image (surtâ).” See Des Heiligen Ephraem des Syrers, Hymnen de Virginitate, ed. Edmund
Beck (CSCO Syr. 94, 1962). For comments on the symbolic content of the Hymns
on Virginity, see Ephrem the Syrian, Hymns, trans. Kathleen McVey (CWS, 1989), 39–
47. See also Seely Beggiani, “The Typological Approach of Syriac Sacramental
Theology,” TS 64 (2003): 543–57. Dalmais shows the similarities between Ephrem
and Theodore of Mopsuestia concerning râzâ as well as links with Narsai’s use of
the concept. See I. H. Dalmais, OP. “‘Raza’ et sacrement,” in Rituels: Mélanges offerts
au Père Gy, ed. P. de Clerck and E. Palazzo (Paris, 1990), 177–84.18.
21 See S. P. Brock, “The Robe of Glory: a biblical image in the Syriac tradition,”

The Way 39.3 (1999): 247–59. See also idem, The Luminous Eye (CS 101, 1992), 85–
97.
xii The Letters of John of Dalyatha

For John, fire with its power is hidden in all the natures of the
universe, as an image of the almighty power of God, totally in every place
while not being limited by any place (Letter 25.2). In a text quoted by
Beulay from the unpublished Chapters of Knowledge of John, one sees the
unmistakable influence of the Macarian writings in this fire imagery.22 And
in Letter 51.9–10, John applies the properties of fire in a way similar to the
description of the symbol of fire in Pseudo-Dionysius (Celestial Hierarchy,
ch. 15).
At the Incarnation, bodies become instruments of knowing. For
Ephrem “the incarnation is not only an action of redemption, it is also an
action of revelation.”23 What nature and Scripture could not reveal, Christ
brings in his body and in this encounter through bodily senses God’s
revelation is received. John is attentive to this symbolic dimension of the
senses, especially to that of smell.24 The “Fragrance of Life” which the
solitary inhales reveals to him the Father (Letter 45.3). Through the power
of the Spirit the soul breathes the sweet fragrance of its Beloved (Letter
31.4) and inhales this Fragrance of Life through the Living One. Finally, in
Letter 49 there is the contrast between the vivifying smell of grace with the
corrupting smell of error.
Mirror imagery is prominent throughout the Syriac tradition. Certainly
Ephrem used it to explore spiritual perception.25 In the later East Syrian
writers such as John, Beulay thinks the root of the image to be in Gregory
of Nyssa and to some degree in Evagrius. For John, God can only be seen
in the mirror of the soul or of the person (see Letters 7.3; 14.2; 15.1; 28.2;
45.3; 50.19; 51.13). And although some of his texts seem to indicate that
there may be a more direct vision without benefit of the mirror, these
would be moments of divine light, and rather than a disappearing of the
mirror, they are moments of an overabundance of light.
To participate fully in the inquiry concerning matters of faith, an
attitude of wonder is required. But the contrary is also true—that faith leads
to wonder. As Philoxenus says: “Understanding investigates natural things
with speech but in silence, faith lays hold of those things which are above

22
See Beulay, LM, 64–69.
23
Susan A. Harvey, “Embodiment in Time and Eternity: a Syriac Perspective,”
SVTQ 43 (1999): 120–30.
24 See Susan A. Harvey, “Saint Ephrem on the Scent of Salvation,” JTS n.s., 49

(1998): 109–28.
25 Brock, Luminous Eye, 74–77. Three aspects of Ephrem’s mirror imagery are

considered: the mirror of the self; prayer as mirror; the mirror of Scripture.
 Introduction xiii

nature.”26 There are many similarities between how the life of faith is
described and the structure of the symbolic thought of the Syriac fathers;
perhaps the two are interrelated in a way insufficiently understood. Perhaps
further study of Philoxenus’ chapters on faith27 will lead the way, as well as
study of Isaac of Nineveh who writes extensively on the life of faith as
“insight without sight.” The question of symbolic content in John has
different parameters than its discussion in Ephrem,28 but, as Beulay
indicates, it is an area not to be ignored.29 And a better understanding of
John’s use of symbol could go a long way in helping to decipher some of
his more difficult passages.

PATH OF GLORY
If John’s way of interpreting Christian life is symbolic and sometimes
difficult to understand, the goal of the life which he offers is very clear and
present in almost every Letter: the Glory of God and his Beauty. Reading
through the Letters and the Discourses, one is struck by the quantity of
references to the Glory of God, human participation in this Glory, and the
manifestation of the Glory throughout Creation. However, when one looks
to find other examples of the use of Glory in authors previous to John or
subsequent writers, the results are meager. Beulay has checked other East
Syrian Fathers for similar occurrences of the term Glory and finds its use in
Isaac twice, SheȨmun the Graceful once, Dadisho of Qatar twice, Joseph

26 See Philoxeni Mabbugensis: Tractatus tres de Trinitate et Incarnatione, ed. A.

Vaschalde (CSCO Syr. 9, 1961), 105. Paraphrasing Ephremic exegesis Robert
Murray similarly concludes: “As light is the condition for vision, so the condition
for a proper recognition of symbolic discourse and of its force, as of the symbolic
potentiality of the whole created world, is faith.” R. Murray, “The Theory of
Symbolism in St. Ephrem’s Theology,” PdO 6/7 (1975/76): 1–20, esp. 6. And
Ricoeur reminds “You must understand in order to believe, but you must believe in
order to understand.” See Ricoeur, “Hermeneutics,” 202. See also Sidney Griffith,
“‘Faith Seeking Understanding’ in the Thought of St. Ephrem the Syrian,” in ‘Faith
Seeking Understanding’: Learning and the Catholic Tradition, ed. G. C. Berthold
(Manchester, NH: St. Anselm College Press, 1991), 35–55.
27 See especially Homilies 2 and 3 in Philoxène de Mabboug, Homélies, tr.

E. Lemoine (SC 44, 1956).

28 See T. Bou Mansour, “Étude de la terminologie Symbolique chez Saint

Ephrem,” PdO 14 (1987): 221–62.

29 See Beulay, ES, 19; 268–72. He also refers to M. Eliade’s Patterns in

Comparative Religion in his explanation.

xiv The Letters of John of Dalyatha

Hazzaya four times.30 So one may wonder where this emphasis on Glory
comes from? In one of his Discourses, John describes the state of the soul
which has seen the face of its Lord as “what the Fathers call rapture
(htîpûtâ) to see the Glory of God.”31 Here he refers once again to the
Fathers of the tradition.32 In this same Discourse, John also says that there
is progression in the rapture that it is dynamic. This dynamic quality,
according to Beulay, would exclude Evagrius as a possible influence,
because for Evagrius the vision of Glory is static and not dynamic.33 This
leads Beulay to consider Gregory of Nyssa as the patristic source of John’s
vision of Glory.34
Beulay also considers Babai to be an important influence on East
Syrian mysticism in general,35 passing on his scriptural and patristic
precisions concerning the vision of God, particularly in his commentary on
the Centuries of Evagrius. And although he demonstrates differences from
Babai’s thinking, John maintains the same distinction between Glory and
Nature, as he says in Letter 50: “For his Nature is a glorious, many-
splendored light. He manifests the light of his Nature to those who love
Him in all the worlds—that is, his Glory, not his Nature.” It is as if the
Nature of God is light and his Glory is a flashing of this light: the flashing
ever increases, but one never arrives at the light. John is consistent in his
conviction of this distinction, unusually so since, unlike Joseph of Hazzaya,
he is not given to speculation.

30
See R. Beulay “Des Centuries de Joseph Hazzaya retrouvées?,” PdO 3 (1972):
5–44, esp. 30–33.
31 See Discourse 6, “On the visitations bestowed on solitaries,” Vat. 125, 172a,

as found in Beulay, “Centuries,” 33. Unless otherwise noted, all other references to
and selections from the Discourses of John of Dalyatha, in this Introduction and in
the Notes, are based on: Brian E. Colless, The Mysticism of John Saba, Syriac text and
English translation of the Discourses, reprint of Ph.D. thesis submitted in 1969 to
the University of Melbourne. However, the numbering used by Fr. Beulay is
followed here, see Beulay, ES, 23–25.
32 John unfortunately does not specify which Fathers informed his

understanding of htîpûtâ.
33 Evagrius, Cent. 5.83. All references to the Centuries of Evagrius in the

Introduction and notes refer to: Les six centuries des “Kephalia Gnostica” d’Évagre le
Pontique, ed./trans. Antoine Guillaumont (PO 28 fasc.1, 1959).
34 Gregory of Nyssa saw the spiritual life as a continual growth. See P. Deseille,

“Épectase,” DSpir 4 (1960): 785–86. For Beulay’s conclusions see “Centuries,” 33–
34 and “Jean de Dalyatha et sa Lettre XV,” PdO (1971): 261–79, esp. 273–74.
35 See Beulay, ES, 433–37.
 Introduction xv

The words used for Glory in the writings of John are šûbhâ and
téšbohtâ. These together with Ȩîqârâ and škîntâ36 are the equivalent of kavod
from the Hebrew root meaning heaviness and glory. Kavod is found to
indicate power and majesty not only in nature and history, but also to
describe an “outward manifestation of ultimate Reality.”37 Or as Morray-
Jones’ sources indicate “a primary materialisation of the divine essence,”38
which is the kavod of Mt. Sinai (Ex. 33:18). The form of God on the throne
in Ezekiel 1:26 is called the kavod/Glory of the Lord on the
throne/Merkabah. This vision of Ezekiel probably inspired Deutero-Isaiah
(ca. 550 BCE) in his vision of the eschatological glory (Is. 40:3-5). And there
is little question that the Book of Daniel makes use of Ezekiel and that his
“one like a son of man” is rooted in Ezekiel’s Merkabah vision. Also Daniel
as an apocalypse (ch.7, 8, 9, 10–12), forms part of the apocalyptic material
which is taken up by Merkabah traditions.39
Perhaps one may suggest another possible influence in John of
Dalyatha’s glory imagery: the Glory of God or the kavod doctrine in Judaism
and its development from Exodus to Ezekiel to Isaiah to Daniel and into
Merkabah by way of Apocalyptic literature.40 Deseille notes in fact that the
biblical notion of Glory is practically absent from patristic sources until the

36 Later Jewish writings, such as in Hekhaloth and Merkabah traditions, tend to

replace kavod with Shekhina. See G. Scholem, On the Mystical Shape of the Godhead
(New York: Schocken Books, 1991), 147–57. On the significance of the Shekhina
see also E. Urbach, The Sages (Jerusalem: Magnes Press, 1979), 37–65. See also the
chapter of Chernus, “‘Nourished by the Splendour of the Shekinah’: a mystical
motif in Rabbinic Midrash,” in Ira Chernus, Mysticism in Rabbinic Judaism (Berlin:
Walter de Gruyter, 1982), 74–87. The term škîntâ (Shekhina) is found in Syriac
writings and in liturgical texts. Isaac of Nineveh uses it several times in a long
chapter on the cross. See Brock, Isaac of Nineveh, chap. 11. Sed sees a link between
Jewish Targums and the use of škîntâ even in later 7th and 8th century Syriac writers.
See N. Sed, “La Shekinta et ses amis ‘araméens’” in MG, 233–42.
37 G. Quispel, “Ezekiel 1:26 in Jewish Mysticism and Gnosis,” VC 34 (1980): 1.
38 See C. R. A. Morray-Jones, “Transformational Mysticism in the Apocalyptic-

Merkabah Tradition,” JJS 43 (1992): 3.

39 Merkabah here refers to the esoteric Jewish traditions centered on the vision

of God: the Glory of the Lord, seated on the celestial throne/Merkabah. For a
brief overview see G. Scholem, Major Trends in Jewish Mysticism (New York:
Schocken Books, 1961), 40–79.
40 There are differing views about the historical sequence, especially the

connection between Apocalyptic and Merkabah. See Martha Himmelfarb,

“Heavenly Ascent and the Relationship of the Apocalypses and the Hekhalot
Literature,” Hebrew Union College Annual 49 (1988): 73–100.
xvi The Letters of John of Dalyatha

third century.41 This would coincide with the development, according to

Scholem, of Jewish mystical documents. Originally they were thought to
have been much later.42 But, for example, already existing details of the
Merkabah or the “throne of Glory” were elaborated in the first two
centuries CE.
Direct links between John’s glory imagery and the Merkabah tradition
have yet to be established, but one can trace a development within Christian
circles: for example, in Aphrahat, in Macarius, in Evagrius, in Stephen bar
Sudhaili, and in Jacob of Serug.
In Aphrahat, particularly in his Demonstration 14, various scholars
have noted a connection with apocalyptic traditions. Golitzin also sees glory
imagery in it and even allusions to Hekhaloth literature.43
Scholem himself notes how Macarius offers a new explanation of the
vision of Ezekiel and the human soul’s becoming the throne of Glory
which Scholem sees as a mystical reinterpretation of the Merkabah.44
Evagrius demonstrates a similar reworking of Isaiah’s vision (Is. 6:1).
As Stewart suggests: “What Isaiah saw with his ‘prophetic eye,’ says
Evagrius, was his own truest self (his ‘rational nature’), become the ‘throne
of God’ by receiving knowledge of God.”45
In the sixth century there is mention by Stephen bar Sudhaili, probable
author of the Book of Hierotheos, of the vision of the throne by the mind
which Guillaumont indicates is taken from Jewish mysticism.46
Finally in Jacob of Serug’s beautiful homily: “On the Chariot which
Ezekiel the Prophet saw,” one finds examples from the Merkabah tradition.
Golitzin notes that both Jacob and the rabbis are concerned about the
possibility of experiencing Ezekiel’s vision of the throne of Glory.47

41 P. Deseille, “Gloire de Dieu (chez les Pères de l’Église),” DSpir 39–40 (1967):

421–63. For the biblical notion of glory, see M. Weinfeld, “kĆbŇd,” Theological
Dictionary of the Old Testament 7 (1995) 22–38.
42 See Scholem, Mystical Shape, 20.
43 See A. Golitzin, “Recovering the ‘Glory of Adam’: ‘Divine Light’ Traditions

and the Christian Literature of Fourth-Century Syro-Mesopotamia,” The Dead Sea

Scrolls as Background to Postbiblical Judaism, ed. James Rohr Davila (Brill: Leiden-
Boston, 2003), 275–308.
44 Scholem, Major Trends, 79.
45 Columba Stewart, “Imageless Prayer in Evagrius Ponticus,” JECS 9 (2001):

173–204, esp. 200.

46 See article of A. Guillaumont, “Étienne bar Soudaili,” DSpir 4 (1960): 1481–

88.
47 See A. Golitzin, “The Image and Glory of God in Jacob of Serug’s Homily,
 Introduction xvii

COMPANIONS ON THE WAY

Our companions on this path of Glory, from Exodus through the Syriac
tradition and into Byzantine mysticism, culminating in Gregory of Palamas,
are the angels.48 A simple reading of the Letters offers a surprisingly large
quantity of references to angels: description of them; their contacts with
humans; quality of the relationship. Many of John’s descriptions can be
traced to Pseudo-Dionysius: “their beauty similar to God and united with
his Glory” (CH 165A); “their simplicity and their ability to be in whatever
place they desire” (CH 333B); “their multitudes” (CH 321A).49
John speaks of the contacts, and the converse and familiarity (Ȩényânâ)
between angels and the soul. The Angel of Providence (or Guardian Angel)
shows his love and affection and how the Angel rejoices to be caring for
him and utters in him “encouragements and compliments and comforts
him” especially at the time of prayer, but at other times as well.50
Angels teach and transmit mystical graces from God to man.51 But
this teaching, even when done as purification, is never performed solely as a
function, but with great love: “Oh how amazing is the love which they
show to him who is thus mingled (ethallat) with them” (Letter 4.5). And this
love is never an end in itself, but leads the soul to God. Thus the grace of
the Spirit purifies and sanctifies the soul by means of the angels. And in the
future age, God reveals himself directly.
Finally, one may ask of the quality of this relationship. In Letter 4.5,
the soul recognizes in the angels his kindred. He realizes that not only does

‘On the Chariot that Ezekiel the Prophet Saw’,” SVTQ 47:3–4 (2003): 323–364.
48 Here is intended not a ‘history of angels’ but rather an overview of “Glory”

from the Sinai experience to Gregory of Palamas, as some would see similarities
between John of Dalyatha’s vision of Glory and Palamite hesychasm, see Beulay,
ES, 463.
49 Quotations of John are taken from Discourse 14, “On prayer,” Vat. 124,

314a–316a. References to Celestial Hierarchy are as found in Pseudo-Dionysius, The

Complete Works, tr. Colm Luibheid (CWS, 1987). Beulay lists other quotes from
Pseudo-Dionysius suggested by Discourse 14, see ES, 367–68.
50 See Discourse 7, “On the love of the holy angels,” Vat. 124, 304a–b.
51 Isaac also speaks of this mediation: “…without the mediation of angels our

intellect will not be able to attain to the revelations and insights which lead to that
essential divine vision which is the true revelation of mysteries.” Alfeyev sees
influence of Ps.-Dionysius here. See H. Alfeyev, The Spiritual World of Isaac the Syrian
(CS 175, 2000), 227–28. But angels endowed with divine knowledge also appear in
apocalyptic and rabbinic literature as teachers of men. This is the so-called
“whisper of the angels.”
xviii The Letters of John of Dalyatha

he have familiarity (Ȩényânâ) with them but that he is united with them.
Being led beyond the ties of this world, those who love are henceforth
united to those who love in an ineffable dignity which is a resemblance
(dumyâ) to the angels of light and fellowship with them.
With such specific words of unity, resemblance, and mixture, one
might ask if this indicates the soul’s becoming an angel or “like an angel.”
Monastic tradition, especially in the East, has always applied “angelic life”
to monastic life, describing the heavenly character of a life in the presence
of God, wholly consecrated to the glorifying of that presence, thus equal to
the angels, “isaggelos.” But the tradition out of which John is speaking
seems to be saying something more specific. Perhaps the influence is
Evagrian. According to Guillaumont,52 Evagrius says clearly that those who
let themselves be taught by the angels will become angels in the future
world because to become an angel and to receive angelic functions is the
same thing and that what defines an angel is not nature but function.53
Ephrem is another witness within Syriac tradition concerning this
angelic life.54 He calls angels “our companions” (knâtê, Hymns of Faith
46:8). And though they are far superior to man, the nature of the angels and
that of the soul being different and distinct, man is capable of becoming a
spiritual being through the process of divinization/theosis begun at
baptism: “The Angels and the Watchers rejoice over that which is born of
the Spirit and of water: / they rejoice that by fire and by the Spirit, / the
corporeal have become spiritual. / The Seraphins who sing “Holy” rejoice,
/ that they who are made holy have been increased... Baptism is bringing
forth / the heavenly from the earthly!”55 This divinization/theosis does not
mean man’s becoming God or equal to God,56 but may indicate a way of

52 See A. Guillaumont, Les “Kephalia Gnostica” d’Évagre le Pontique et l’histoire de

l’origènisme chez les Grecs et chez les Syriens (Paris, 1962), 249–52.
53 Babai, commenting on Evagrius, rejected this idea saying that there is no

transformation into the nature of angels, but that those who have been instructed
by angels in this world will be associated with them in their glory, not their nature.
See Guillaumont, “Kephalia Gnostica,” 283–85.
54 See P. J. Botha, “Fire Mingled with the Spirit: St. Ephrem’s Views on Angels

and the Angelic Life of Christians,” Harp 8–9 (1995–96): 95–104.

55 Hymns for the Feast of the Epiphany 6:7–8, tr. John Gwynn in Nicene and

Post Nicene Fathers, 2nd series, vol. 13 (Grand Rapids, MI: Eerdmans, 1983). Ephrem,
like John, situates this process of transformation within the sacramental system,
beginning with baptism, which is a fundamental difference from Messalianism.
56 See Brock, Luminous Eye, 148–54.
 Introduction xix

understanding companionship with the angels through God’s heavenly gifts

(Hymns of the Church 49:2).
Could John’s angelology also be influenced by apocalyptic traditions?
There is, for example, Enoch’s transformation: “And I looked at myself,
and I was like one of the glorious ones, and there was no apparent
difference.”57 And again in the Ascension of Isaiah: “And I was
transformed again and became like an angel... and I sang praises with
them.”58 Himmelfarb considers this to be very significant and notes that
such a claims of the achievement of angelic status appear within eight early
Jewish and Christian apocalypses.59 Further study of the relationship
between apocalyptic/Merkabah writings and early monastic literature,
especially Syriac, may yield more light on this subject of angelic fellowship,
so prominent in the writings of John of Dalyatha.60

MESSALIANISM
Evidence of Messalianism can be found in Mesopotamia and Asia Minor
from the fourth and fifth centuries. Messalian (msâllyânâ from the root sl‚,
“to pray”) indicates that prayer was the chief concern. Principally, they held
baptism and the other sacraments to be ineffective against man’s indwelling
devil and that only prayer and asceticism could free one from passion and
desire.61

57 See 2 Enoch 9:19, tr. A. Pennington in The Apocryphal Old Testament, ed. H. F.

D. Sparks (Oxford: Oxford University Press, 1998). Idel cites certain interpreters of
Jewish tradition who consider the transformation of man into an angel as the goal
of Scripture. See M. Idel, “Enoch is Metatron,” Immanuel 24–25 (1990): 220–40,
esp. 236. See also Morray-Jones, “Transformational Mysticism,” 7–11.
58 Ascension of Isaiah 8, 30–37, tr. R. H. Charles in Sparks, Apocryphal O.T.
59 See Martha Himmelfarb, Ascent to Heaven in Jewish and Christian Apocalypses

(New York: Oxford University Press, 1998), Introduction.

60 See article of A. Golitzin, “Earthly Angels and Heavenly Man: the Old

Testament Pseudepigrapha, Niketas Stethatos, and the Tradition of ‘Interiorized

Apocalyptic’ in Eastern Christian Ascetical and Mystical literature,” Dumbarton Oaks
Papers 55 (2001): 125–53.
61 There are various lists of Messalian doctrines. Stewart analyzes them and sets

forth ten major themes running through the charges. Doctrinal themes: the
presence of an indwelling demon in each human soul; the inefficacy of baptism for
the expulsion of the demon; the sole efficacy of prayer for the expulsion of the
demon; the coming of the Holy Spirit or the heavenly Bridegroom; liberation from
passions (sometimes called `apátheia). Concerning practices: claims about visions
and prophecy; avoidance of work and the desire for sleep; excessive sleep and
claims that dreams are prophetic; disregard for ecclesiastical communion and
xx The Letters of John of Dalyatha

Ephrem mentions Messalians in his Hymns against Heresies.62 The

Synodicon Orientale records fifth and sixth century synodal condemnations of
the Messalians.63 Babai wrote a whole treatise against them, unfortunately
lost, but even in his commentary on the Centuries of Evagrius, the subject
comes up often. Thomas of Marga records several accusations made in the
seventh and eighth centuries against individuals or monasteries.64 Included
among the accused was Mar Afnimaran, founder of the monastery
frequented by John of Dalyatha as a youth.
John was accused by Patriarch Timothy I at the Synod in 786/787 of
various Messalian tendencies, particularly of saying that the divinity of
Christ was seen by his humanity. That other East Syrians accused him of
saying that Christ could see God and therefore that the soul could aspire to
this, may have been simply an East Syrian (Nestorian)65 rejection of a
Chalcedonian tendency. Beulay, however, points to the numerous times that
John insists that the soul sees God’s Glory and never his Nature. Further he
maintains that there is nothing in the writings of John of Dalyatha that can
be shown to be Messalian. He does allow the possibility that at the time of
the accusations by Timothy, disciples of John could have removed things
from his writings, although no evidence is given for this. It is thought that
John died before the Synod, so was spared the sorrow of Timothy’s
anathema. Isho Bar Nun, who became Patriarch after Timothy, from 823–
27, rehabilitated John as well as Joseph Hazzaya and John the Solitary, not
finding anything in their writings worthy of criticism.66
In his important study, Columba Stewart concludes that the charges
brought against the Messalians were not unusual. Other groups were

structures; denial, perjury, and prevarication. See Columba Stewart, OSB, ‘Working
the Earth of the Heart,’ The Messalian Controversy in History, Texts and Language to AD
431 (Oxford: Clarendon Press, 1991), 52–56.
62 See Stewart’s view of Ephrem’s position, ‘Earth of the Heart’, 15–18. In the

same section of his book Stewart includes other useful patristic evidence
concerning the Messalian controversy.
63 Synodicon Orientale, ed. J. B. Chabot (Paris, 1902), 301–3; 374–75; 406–7; 607;

629.
64 Thomas of Marga, Book of Superiors, ed. E. A. Wallis Budge (London, 1893),

t.2, 95–97; 121–23.

65 On the implications of this terminology, see S. P. Brock, “The ‘Nestorian’

Church: a Lamentable Misnomer,” Bulletin John Rylands Library 78 (1996): 23–35.

66 Ishodenah says that the judgment against Joseph Hazzaya may have been

motivated by jealousy on the part of Timothy. See Chabot, “‘Livre de la chasteté’,”

#125. See also Beulay, “Lettre XV,” 269. He suggests that John may have been the
victim of jealousy as well.
 Introduction xxi

similarly accused. What does seem distinctive are issues of language and
that “the ‘Messalians’ and the controversy which followed them were an
irruption into the Hellenistic world of ascetical practices and imagistic
language far more characteristic of Syriac Christianity than of the imperial
Church centred on Constantinople.”67

PRESENT TRANSLATION
This present translation has been made from the critical edition of the
Syriac text as established by Robert Beulay:
La Collection des Lettres de Jean de Dalyatha
Patrologia Orientalis 39.3 180
Belgium, Brepols, 1978
In addition, ample use has been made of Beulay’s commentaries and
his several articles.68 I also am indebted to him for his many scriptural
references cited in this translation. Scholarship owes him great gratitude for
the amount and precision of the work he has done on John.
Soon there will be a critical edition of the Discourses with English
translation by Brian Colless, as well as the edition by Beulay, and Colless
also promises a monograph on John. Both will be significant additions to
the discussion about John.
Finally, I thank Sebastian Brock for his help with this translation and
his many insights into John’s thinking. Also, to resolve some of the more
difficult passages, Brian Colless graciously allowed me to consult his work
on the Letters. And the Letters are the better for the careful reading and
comments of David J. Lane +.
My father, William, during whose latter years of infirmity these Letters
were being translated, understood John’s symbolic world, may he rest in
peace.
For the questions that may be left unanswered by the inadequacies of
this translation and commentary, the reader is encouraged to follow John’s
opening remarks to the Letters: “Reading them one will understand,”
reading them with faith and wonder.

67 See Stewart, ‘Earth of the Heart’, 234–40. G. Quispel draws similar conclusions
in his “The Discussion of Judaic Christianity” VC 22 (1968): 89–90.
68 In addition to his La lumière sans forme, and L’Enseignement spirituel de Jean de

Dalyatha, four of his articles are quoted amply in this work: “Centuries,”
“Précisions,” “Lettre XV,” and “Formes de Lumière et Lumière sans forme: Le
thème de la lumière dans la mystique de Jean de Dalyatha,” MG, 131–41.
xxii The Letters of John of Dalyatha

This beautiful prayer from the Discourses seems to sum up the gentle
genius of John: the hope which he offers of human transformation and the
fulfillment of all desire rooted in the mysteries (symbols/sacraments) of the
Christian life.
O Christ, treasure of all goodly things, grant me perfect
repentance and an aching heart that comes out in love to seek
you. Without you I am a stranger to everything; grant me, O
Good One, your grace. May the Father who begot you, from his
bosom where you were concealed from eternity, renew in me the
features of your likeness. Though I have forsaken you, do not
forsake me; though I have abandoned you and gone away from
you, come out to seek me and restore me to the fold; add me to
the dear lambs of your flock, and feed me with them in the
pasture of your holy mysteries, whose source is a pure heart
wherein is seen the light of your revelations; that is the repose of
the toilers who labour to that end through sufferings and
torments of every kind. Our Saviour, may we all be counted
worthy of it through thy gracious loving-kindness.69

69 Found in Discourse 18, “On flight from the world,” Vat. 124, 343b–346a.
LIST OF ABBREVIATIONS

CS Cistercian Studies Series (Cistercian Publications, Kalamazoo)

CSCO Corpus Scriptorum Christianorum Orientalium (Louvain)
CWS Classics of Western Spirituality (Paulist Press, New York)
DSpir Dictionnaire de Spiritualité (Paris)
ES R. Beulay, L’Enseignement spirituel de Jean de Dalyatha. Mystique syro-
oriental du VIIIe siècle, Théologie Historique 83 (Paris, 1990).
Harp The Harp: a Review of Syriac and Oriental Studies (Kottayam)
JECS Journal of Early Christian Studies (Baltimore)
JJS Journal of Jewish Studies (Oxford)
JTS Journal of Theological Studies (Oxford)
LM R.Beulay, La lumière sans forme. Introduction a l’étude de la mystique
chrétienne syro-orientale (Belgium: Éditions de Chevetogne, 1987).
MG Mélanges Antoine Guillaumont: Contributions a l’étude des christianismes
orientaux , Cahiers d’Orientalisme 20 (Geneva, 1988).
OCP Orientalia Christiana Periodica (Rome)
OrSyr L’Orient Syrien (Vernon)
PdO Parole de l’Orient (Kaslik, Lebanon)
PO Patrologia Orientalis (Turnhout)
SVTQ St. Vladimir’s Theological Quarterly
SC Sources Chrétiennes (Paris)
TS Theological Studies
VC Vigiliae Christianae (Leiden)

xxiii
 Letters of the Saint, the great Elder,
sent by him to various persons.

Reading them one will understand their subject.

2
uťŨĿ ťũƏĭ ťƤſűƟĪ ųƇſĪ ŦŁǔūĥ ħĭŁ
.ƥƌƧ ųƍƉ IJǓĪƦƣĥĪ
ő
.ƎſųƤƀƌõ ƥƌĥ ƈƃƦƐƉ ƎſųƍſƢƟ ƎƉĪ

3
LETTER 1

[To a great Elder of his acquaintance]1

1. To the one, who by the divine light poured out in his soul, examines
things hidden and learns the mysteries of the Spirit through the Spirit;
who through the many-splendored Star2 which rises from his heart, in
the light is united to the light; in whom the Spirit has brought into
being the gifts which have filled the ends of the earth; who inhales the
Fragrance of Life3 through the Living One, but is constrained to make
it known by the stench of death.
2. My master, father of saints! Behold: for some time I have been waiting
to meet your person, full of holy things and clothed in God, but the
lameness of my feet hindered me until now. May the Spirit which is in
you testify to you concerning this excuse.
3. May Our Lord grant me to see your face and gladden my heart from
my adversities before the hour of the sun’s setting on your departure
for that luminous place of all lights—eternal life—lest, there in the
clouds of the glory of your Lord, you be hidden from me and I not be
worthy to see you because no one may enter that place who has not
learned to experience it here below. For the eyes of one’s mind are
dazzled by the rays of light of the clouds which are outside of there and
the mind is hindered from seeing. But the mind in which here below
the radiance of Life has shone forth for its delight, when the sun has set
from the pupil of its eye, it distributes its inheritance and leaves to meet
the manifestation of the great Sun, the light of the heavenly worlds.

1 The titles, according to Beulay, were probably not written by John. See Beulay,

Collection des Lettres, 43.

2 Many-splendored Star: the root of this image is to be found in Heb. 1:3;

Christ, the splendor of the Glory of God. The expression occurs several times in
the Letters and in the Discourses with variations.
3 For a discussion of Fragrance of Life (rîhâ‚ d-haye’) as a reality of the senses

through which God acts, see Susan Ashbrook Harvey, “St. Ephrem on the Scent of
Salvation,” JTS ns 49 (1998): 109–128. The article includes references to both
St. Ephrem and Jacob of Serug.
4
 ĥ

.ųƍƀƍƕ ő ƢŨ ťŨĿ űŶ ťũƏ ŁŴƆĪ ŦƦƀƉűƟ

IJĮĥǓĭ uƢŷŨő ŦƦƀƐƃ ò űƀƣĥ ųƤƙƍŨĪ ťſųƭ ŧĿĬŴƍŨűƆ .1
ò
ƎƉĪ ťŷƉĽ ƁŬƏ ťũƃŴƃ űƀŨĭ uóàت ťŶĭĿ űƀŨ ťŶĭĿ
ƈƀŨĥŁ ƁƘŴƏĭ ò ő
uűƀŶƦƉ ŧĿĬŴƍƆ ŧĿĬŴƍŨ ŸƌĪő ųũƆ
ťƀŶő ŸſĿõ ľŤƏő ŴƀƇƉŁĥ õ ųŨĪ ťŶĭĿ ŁŴƌűũƖƉ ƁƍƃĭŴƣ
ò
ĖťƕĪĭŴƤƆ ŦŁŴ Ɖ ő ŁŴſƢƐŨ ƞƆĥƦƉĭ uťƀŶő űƀŨ
ő ő ťƍŨĮ ƎƉ ŦĬ .ťƤſűƟĪ ò ťŨĥĭ ƁƇſĪ IJƢƉ
ƗŬƘĥĪ ťƌĥ ťƄƐƉ .2
ƁƇūǓ ŁŴƐƀŬŶĭ .ŦųƆƧ ƥƀũƆĭ Ŏ ò
ťƣĪŴƟ ƨƉõ ƅƤƌƢũŨ
ő
ťŶĭĿ ťŶĭƢŨ ơƙƉ ťƌĬ ƈƕĭ uŧĪĬ ƎƉ ŦƦƖƣĪ ƁƌƦƃŴƕő
ĖƅƆ Īų Ɛƌő ƅŨĪ
ò ƎƉ ƁũƆ ĮĭƢƌĭ ƅƀƘĥ ò ő
ĶűƟ IJƦƠƕ õ ŦŵŶ ĥĪ ķƢƉ ƁƆ ĵƦƌõ .3
ƈƃĪ ŧƢſųƌ ŧĿŁƧĪ uƅƀƟĭŵŶĪ ťƤƊƣ ƁŨǔƖƉĪ ŦƦƖƣ
ƁƍƉ ő ƎƉŁ ťƊƆĪĪ .ƎƀƊƇƕ ò ƋƇƕ ťƊƇƕĭ uƎſǔſųƌ
ő
.ŦĭƦƣĥ Ƨ ĴŁŵŷƆĭ uťƙŶŁŁ ĴƢƉĪ ųŷŨŴƣ ƁƇƘǔƖŨ
ųƍƀƐƌ ƚƇſŎ ƧĪ ƎƊƆ ő ĭĬő ŧĿŁƧ ƈƖƊƆ ƦƀƆĪ ƈźƉ
ò ò
ŧĿĬŴƌ ƁƠƀƆĮ ƎƉ ųƕűƉ Ɓƍƀƕ Ƣƀū ķǓųū .ťƃĿĬ ƎƉ
ƎƉ ųŨ ŭƆĮĥĪ ťƕűƉĭ . ƨƃƦƉĭ ƎƉŁ ƎƉ ƢũƆĪ ò
ťƍƍƕĪ
ő
ƦũŨ ƎƉ ħƢƖƌĪő Ƌƕ uųƊƏŴũƆ ťƀŶĪ ò ťŷƉĽ ťƃĿĬ
ųŷƌűŨ ƗŬƙƌõ ľĭŵŷƌĭõ ĬŁĭŁƢſ ŭƇƘ uťƌĬ ťƤƊƣ ųƍƀƕ ő
ò ò
ĖťƀƇƕ ťƊƇƕĪ ŧĿĬŴƌ ťŨĿ ťƤƊƣĪ

5
6 The Letters of John of Dalyatha

4. As regards speaking about the manner of God’s revelation in sanctified

minds, it is not permitted to the tongue. But the explanation of this
great mystery is placed in purified and luminous minds and it is
immersed in silence, because it is in this place of wonder that God
makes himself known to those who love Him. He amazes them with
his beauty, and with wonder He silences their movements by the vision
of his mysteries. Because this place of marvelous visions is the place of
amazement, it is also enclosed with a wall of silence. And when the
mind wants to attempt to bring the mystery out from there to the place
of words and examine it, the mind is confronted with the boundary of
silence and becomes silent.
5. The place whose language is silence, how will its mysteries be explained?
And since the mysteries amaze the inhabitants of the place in silence, if
they are revealed to those who are not accustomed, they will stand in
astonishment, deprived of all movement and feeling. The name of the
place is “wonder,” and the explanation of its mysteries is also
“amazement.” But if it is fitting for speech to name it, it is a silence
without movement and without any designation. It astonishes its
inhabitants with its splendor and establishes them in its wonder and
bathes those who see it with its inexplicable sweetness. May the bold
then be restrained by silence and be bridled with the muzzle of stillness.
Since now my tongue is numbed by the chill of my evil deeds and not
able to declare the blessings of the partakers of God’s mysteries, I take
refuge in mercy so as to seek your favor, O treasurer of mysteries, who
dwells in the place of silence and shines with the splendours of the One
who is concealed, who grants the vision of his glory to those who love
Him.
 Letter 1 7

ò ťƕűƊŨ
ĜťƣűƠƉ ò ŦųƭĪ ĬŁŴƍƀƇūƦƉ ŁŴƀƍƄſĥ ƎſĪ ƢƉŤƌĪ
õ .4
ò ò
ťƀƃĪ ťƕűƊŨ ťŨĿ ŦĮĥĿ ơƣŴƘ ƋƀƏ õ Ƨĥ .ƑƐƘŁĥ õ Ƨ ťƍƤLJ
ƨūƦƉ ŧĿĬŁĪ ŧĿŁŤŨĪ ƈźƉ .ťƟƦƤŨ ƗƀũŹĭ Ŏ uŧǔſųƌĭ
ő
ŧƢƉĭűŨĭ uĿĬƦƉ ĬƢƘŴƤŨ ķĭųƆĭ uIJĬŴƊŶǔƆ Ŧųƭ ő
ťƌĬ ŧĿŁĥĪ ƈźƉĭ .IJĬĭĮĥǓĪ ŦĭŵŷŨ ķĭųƀƕĭĮ ò ľƦƤƉ ő
ųƆ ĴƢƃő ťŬƀƏ Ļĥ uŦųƉŁĪ ĭĬ ŧĿŁĥ ŧǔſĬŁ ťƌĭŵŶĪ ò
ŧĿŁƧ ŦĮĥĿ ƎƉŁ ƎƉ ŴƠƙƊƆ ő ŧƢŶƦƌĪ ťƕűƉ ťŨĽő űƃĭ ťƀƇƣĪ
õ
ĖľĭƦƤƌĭ ő ò
õ ťƀƇƣĪ ťƉŴŶŁ ųŨ ƗŬƙƌõ uľűũƌĭ ƨƟĪ
ķĥĭ .ƎƀƟűŨƦƉő ťƍƊŨ IJĬĭĮĥǓ uųƍƤƆ ĭĬ ťƟƦƣĪ õ ŧĿŁĥĭ .5
ő
ƨíƆ uƎſųƉƦƉ ťƟƦƤŨ IJĬĭĮĥǓ uŧĿŁĥĪ IJĬĭǓŴƊƖƆ
ķĭųƆ ťſųƆŴŨ ťƍſŤŨ .ĭĭĬõ ƎƀƇūƦƉ ķĥ Ɓƃ ŧűƀƖƉ ò
ųƊƣĪ ŧĿŁĥĭ .ŦƦƤūĿĭ ťƕĭĮ ƈƃ ƎƉ uĭĭĬõ ƎƀƊƀƠƉ
ƨƊƉĪ ľĪĮő ķĥĭ .ĭĬ ŦųƉŁ IJĬĭĮĥǓ ơƣŴƘ Ļĥ uĭĬ ŧƢƉĭĪ
ŦųƇũƉ .ƁƌŴƃ ő ƧĪĭ ťƕĭĮ ƧĪ ĭĬ ťƟƦƣ uųƆ ųƊƤƌő
ƗŨĽĭő ĬĿĬƦŨ IJĬĭǔſĪ ƋƀƠƉĭ uųŷŨŴƤŨ IJĬĭǓŴƊƖƆ
ƨƃƦƌ ťƟƦƤŨ ƎſűƉ .ơƣŴƘ ƧĪ ĬŁŴƀƇŷŨ IJĬŴſŵ ò Ŷő
ĪŴŬƕ ƁƍƤƆĪ ƈƀƄƉĭ .ƋƇŨƦƌ ťƀƇƣĪ ťƉŤƠŨĭ uťŶƢƉ
Ƨ ŦųƭĪ IJĬĭĮĥǓ ƁƍŨĪ ò ťŨŴŹ
ò ľűũƌĭ ő uIJƦƤƀŨĪ
ò ťƣĿŴƠŨ
ő ő
ŧƢŨŵƀū ƅƀƉ ƎƍŶŁĥĪ .ťƌĥ ĸŴūƦƉ ťƊŶǔŨ uŸƄƤƉ
ƦŨųſő ŦŁŴƀƐƃ ƁŷƉƞŨ ò ŦĬĮĭõ uťƀƇƣĪ ŧĿŁŤŨ ŧƢƣŎ IJĬĭĮĥǓĪ
ő
ĖųƀƊŶǔƆ ő
ųŷŨŴƣĪ ŦĭŵŶ
8 The Letters of John of Dalyatha

6. Bestow on me the prayer of mercy, that although I be a stranger to the

blessing, I may not depart from the mountain of salvation and become
fodder for that fire of Sodom which destroys the wicked.4 Our father,
pray for me, I ask you with tears, because I bend my head in shame
from this. And the tongue of my intelligence is muzzled by the
confident and familiar intercession of those who love. My feet are lame
from having walked without protection; they were bloodied on the
stumbling-blocks of the Evil One, and they were bruised in the snares
of those who seek out wickedness. Since the light of my eyes was
removed from me through my wicked deeds, and I was not able to see
these things—prepare for me the compassion of your prayer as a
healing for my bruises. And may your mind, whose movements are
illumined by the meditation which sees all, visit me in my grief. May
Our Lord grant me to be worthy of the blessing to perceive you in
feeling, even if I am otherwise blind.
7. Do not blame me for being stupid like a fool. May the blessing of the
eye of your heart, which gazes on hidden things, cover over my evil
deeds.

4 cf. Gen. 19:24.

 Letter 1 9

ƎƉ uťƌĥ IJƢƄƍƉ ő ťŨŴźƆ ƎƘĥĪ .ťƊŶǓĪ ŦŁŴƆĽ ƁƆ ƎƄƣő

ő õ ő .6
ő
IJĬ ŧĿŴƍƆ ŦƦƆŴƃŤƉ ŦĭĬĥĭ uò ơŶĿŁĥő Ƨ ťŨĮĭŴƣĪ ŧĿŴŹ
ő
ťƌĥ ƑƀƙƉ Ŏ ƁƇƕ ƧĽő ķŴŨĥ .ƧŴƕ ƦƠƇźƉ ŦƦƀƉĭűƏ
ƎƉ ŦŁŁųũŨ ƁƤſĿ ƎƃƢƉő ƁƇſĪĪ ƈźƉ .ťƖƉűŨ ò ƅƆ
ťƍƇƃĭŁĪ ťƐƀƘ ƎƉ ƁƕűƉ ƎƤƆ ƋƀƇŨĭ .ŧĪĬ
ƧĪ ŦƦƄƆĬ ƎƉ ƁƇūǓ ƎƐƀŬŶ ò . .ťƊŶǓĪ ŦŤƀƏĬĿŤƘĭ
ò ťŷƙŨ ò ò ò ò
IJűſĽĪ IJǔŨŁŁĥĭ uťƤƀŨĪ ŦƦƇƟĭƦŨ ƁƊƉĪŁĥ .džŹ
.ơŶĿŁĥ ƁƍƉ ƁƖƣĭǓ űƀŨ ƁƍƀƕĪ ŧĿĬŴƌűŨ ò . ƧŴƕő
ő
.ĴŁŴƆĽĪ ťƍƍŶ ƁƆ ĴűƉő .ŦŵŷƊƆ ƦŷƄƣĥ Ƨ ƎƀƆųƆĭ
ŦŵŶő ťūĿĬ ò
űƀŨ ťƕĭĮ Ƣſųƌ ƅƕűƉĭ .IJŁǔũŷƆ ŦŁŴƀƏĥ
ő
ŦĭƦƣĥĪ ķƢƉ ƁƆ ĵƦƌõ .IJƦƠƖŨ ƁƌƢƖƐƌ õ .ƈƄƆ
ő
ő Ėťƌĥő ťƊƏõ ŦŁƢŶĥ IJĬ ƎƉ ƎƘĥ uŦƦƤū ƢŨ ĴŁŵŶĪ ťŨŴźƆ ő
ƦƠſĪ ƅũƆĪ ťƍƀƕ ŁŴũŹ uƁƍƆűƕŁ õ Ƨ ƨƄƏ ƅſĥ ƦLJŁĥĪ .7
ĖIJƦƤƀũƆ ò ťƙŶŁ ő ŦƦƀƐƃ ò
LETTER 2

[To another Elder]

1. The beauty of your love is marvelous, concealing what is shameful.
Your love has not rejected the one who turned from the abhorrent
world and cast it off and threw it from him as one who could not bear
the sight of it and its wicked ways, lest he be defiled by the world. But
perhaps your mind did not descend from the exalted place, which is
near the Most High, to search in a dark place to know my shady ways.
Or rather has your mind taken on the resemblance of the great Sun of
all the worlds, to make the splendors of his grace give light to those
sitting in darkness? But because I am not able to repay these things
which your grace did for my wickedness, may the Good One repay you
by his visits with gifts of all which your soul desires: these things whose
desire is not fleeting. Amen.
2. You remind me: “Do not forget me, lest I go astray”; and “If I forget
you, then I will be truly an errant one.” But this refuge of yours is
feeble and its meaning has been taken off in captivity by a captor—and
not the One who captivates his own by his beauty, as you said.
However I believe that what you desire will be given to me by Him
who promised He would not delude the wish of whoever desires what
is good.1
3. My right hand is not able to describe in figures the One who represents
all form. Take away everything from before you, that He who is hidden
within everything might be found alone in your vision. Blessed is the
one from before whose view earth—his mother—has been taken away,
and in the Father of his soul for its duality there will be a journey in
simplicity.

1 cf. Matt. 7:9–11; Lk. 9:11–13.

10
 ħ

.ťƌƢŶĥ ťũƏ ŁŴƆĪ ƎſŁǓŁĪ

ő ő ƅŨŴŶĪ ĬƢƘŴƤŨ ĭƢƉĪƦƊƆ
ųƆ ŁűƌŎ ƧĪ uŧǔƕƞƉ ťƐƄƉ .1
ĬŁŵŶ ŧƢũſƦƐƉ Ƨ ƅſĥĭ .ĪűƌŁĥ ő ŧűſűƌ ťƊƇƕ ƈƕĪ ĭĬő ƎƉ
Ƨ ųŨĪ ťƠŶĭƢƆ ųƍƉ IJųſűƣ ơƌĮ uťƖƀƣǓ IJĬŴƄƘĭĬĭ ò
ő Ƨ ƅƌĭĬ ťƊƆĪ Ƨĥ .ƚƍŹƦƌ ő
ŁŴƆĪ ťƊſƢƉ ŧĿŁĥ ƎƉ ƦŷƌŁĥ
ĭĥő .ťƃŴƤŶò ò
ƁƄƘĭĬ ĺűƊƆ ťƃŴƤŶ ŧĿŁŤŨ ƥƊƊƆ uťƉĿ
ò
ŴŷƌűƊƆ uťƊƇƕ ƈƃĪ ťŨĿ ťƤƊƣĪ ųƆ ŪƐƌ ťƀƉĭĪ
ƦƀƆĪ ƈźƉ Ƨĥ .ťƃŴƤŶ ƁŨƦſ ò ƈƕ ĬŁŴũƀŹ ő ƁŷƉĽ ò
uIJŁŴƤƀŨ ŁŴƆ ő ŧƢƖƏő ĴŁŴũƀŹĪ ƎƀƆĬ ĺĭƢƘĥĪ ƁƆ
ƅƤƙƌ ťūĥĿĪ ƈƃ ťƍƃĭŴƤŨ ò ĬŁĭǓŴƖƏ ťũŹ ƅƕƢƙƌ
ĖƎƀƉĥ ŧƢũƕő Ƨ ƎſĬƦūĿĪ
ő ő
.ťƌĥ ťƖŹ ƅƆ ķĥĭ .ťƖŹĥ ƧĪ uƁƍƀƖŹŁ ƧĪ ƁƆ Ʀƌĥ ő ĪųƖƉő .2
ő ő
ťƀũƤƆĭ uťƌĬ ƅƏŴū ħŴŶŁ Ƨĥ .ŦƦſƦŶ IJƦſĥ ťƀƖŹ
ĬƢƘŴƤŨ ųƇſűƆ ťũƤőƆ ŴƆĭ .ŦƦƀũƤŨ ųƌĭĬ ƢƀŨĪ Ŏ
uŧĪĬ ĴƦūĿ ƁƆ ťŨųſƦƉĪ ő ťƌĥ ƎƊſųƉ Ƨĥ .ŁƢƉĥĪõ ƅſĥ
ő
ò
ĖŦƦƍƟŁ ĨĥĿĪ ťƍƀŨĽ ƋƇŹ ƧĪ IJĪĭƦƣĥĪ ĭĬő ƎƉ
ƈƃ ƋſĿĥ Ŏ .ŦŁǓĭƞŨ ŦĭŵŷƆ ƈƃ ĿĥĽő ĿƞƊƆ ƁƍƀƊſ ťŷƄƤƉ Ƨ .3
ŸƃƦƤƌ ő uƅƀƉűƟ ƎƉ
õ ĪŴŷƆ ťƐƃõ ƈƃ ő ƎƉ ŴŬƆĪ ĭĬĪ
ťƕĿĥ ĬŁŵŶ ĶűƟ ƎƉ ƦƊſĿŁŁĥĪ ƎƊƆ ő IJĬŴŨŴŹ .ĴŁŵŷƆ
ŦĭĬŁõ ƦſŤźƀƤƘ ĬŁŴƙƀƙƖƆ ųƤƙƌĪ ŧĪŴƇƀŨĭ ő uĬŁűƇſő
ĖŦƦſĪƢƉ
11
12 The Letters of John of Dalyatha

4. O mystery, wonder2 makes marvelers of those who walk in the light of

the Lord in a clear and beautiful place! Where has everything gone from
before me so that only the Lord of all is visible? Where I am I do not
know, because my heart is ravished by the beauty of the Beautiful One.
5. Blessed is the one who embraces You and even when asleep inhales
your sweet fragrance. Blessed is the one who sits and watches your
splendors united to him like the sun’s rays to its sphere. Blessed is the
one who sees his food changed into your likeness, who tastes it with his
palate and it is changed into the delight of your sweetness. Blessed is
the one who sees You mingled with his drink and he drinks and his
heart exults in your favor. Blessed is the one who enters within himself
and sees You in a wonderful vision and he marvels at the beauty of
your wondrous mysteries which spring up from within him.

2The process of ecstasy begins with astonishment or wonder (tehrâ) and leads
to helpless amazement or stupor (témhâ). Tehrâ sometimes indicates movement and
témhâ the point of arrival where the spirit is without movement in the fulfillment of
desire. The roots of wonder lie deep in Syriac tradition. Isaac quotes Theodore of
Mopsuestia that tehrâ about God is the “unique science,” see Homily 40 in
P. Bedjan, Mar Isaacus Ninivita de Perfectione Religiiosa (Paris/Leipzig, 1909), 304.
Ephrem is constantly amazed in wonder at the Incarnation and at the Eucharist,
but also at all the created world as both Scripture and the natural world are
revelatory. Wonder as described by John is perhaps even more symbolic than the
use made of it by Ephrem, but they both see wonder as a revelation of the New
World. See S. P. Brock, Luminous Eye, 43–44. For further discussion see Letter 12.
 Letter 2 13

ò
ťſƢƉ ŧĿĬŴƍŨ ƁƄƆųƉ uťſųƆŴũŨ ŧĿĬŁ ƋƀƠƉ Ŏ ŦĮĥĿ ĭĥð .4
ƈƃ ŧƢƉĪ uƁƉűƟ ƎƉ ƈƃ ĵĮĥõ ő ťƄſƧ .ŧƢƀƙƣĭ ő ťƀƙƣ ŧĿŁĥ
ƁũƆ ťũƣ Ŏ Ī .ťſĥő ĺűƌ Ƨ IJƦſĥ ťƄſĥĭ .ŦŵŶƦƉ ĪŴŷƇŨ
ĖŧƢƀƙƣĪ ĬƢƘŴƤŨ
.ŦŤƀƌĬ ƅŷſƢƆ ųƠƏĭ ő ő
õ ƅƉĪĭ Ŏ ƅƠƙƕĪ ƎƊƆ IJĬŴŨŴŹ .5
ƅſĥ uųŨ ƎſűƀŷƉĪ ő ƅƀŷƉĽ ò ŦŵŶĭ ő
õ ħƦſĪŎ ƎƊƆ IJĬŴŨŴŹ
ő ò
IJųſŵŶĪ õ ƎƊƆ IJĬŴŨŴŹ .ĬƢƀƏŤŨ ťƤƊƣ ƁƠƀíƆĮ
ųƄŷŨ ųƊƖŹĭ
Ŏ uĴŁŴƉűƆ ƚƇŷƤƉ ő ųƇƃĭƧ
õ õ
ő
ƋƕĪ ƎƊƆ IJĬŴŨŴŹ .ĴŁŴƀƇŶ ƋƏŴũƆ ƚƇŶƦƣĥĭ ő
.ĴƦƊŶƢŨ ųũƆ ĮĭĿĭ Ŏ IJƦƣĥĭ õ uƦƌĥ ŻƀƇŶĪ Ŏ ŦŵŶŎ ųƀƠƣõ
uŧƢƉĭĪĪ ŦŁŵŶ uĴŵŶĭ ő
Ŏ ųƍƉ ŴŬƆ ƈƕĪ Ŏ ƎƊƆ IJĬŴŨŴŹ
ő
ĖĬŴū ƎƉ ƎƀƖũƌĪ ŧǔſĬŁ ƅſĮĥǓĪ ŧƢƘŴƤŨ ĿĬŁĭ õ
14 The Letters of John of Dalyatha

6. My heart now is moved against the pen: I will break it because it is not
able to describe here the wondrous beauties, for I see streams of living
waters3 flowing from the fount of blessings. And although they spring
forth, they are covered with silence and are hidden. Do not find fault
with me for being seized with folly here from the bubbling up of the
wine which gladdens all, and for having forgotten what is mine. Every
mind full of speech who enters this place is stopped from speech by
silence, and from movements by astonishment over the mysteries. Here
God shows his beauty to those who love Him. Here the soul sees itself
and Christ who appears in it, and it rejoices in the vision of Him. Here
it sees the marvelous beauties of the angels who stand in wonder before
the glory of the One who lives eternally. Here the Holy Trinity is
shown mysteriously and its Hypostases appear to the naked mind.
Great is this mystery which is only seen by a limpid mind! Here the
world to come is shown to the dead in Christ4 in a mystery: this is God
revealing Himself, World of worlds, New World,5 the Creator of worlds
who is a place for his rational creature. The Word is its food and his
Drink its rejoicing; his Sun, its sun; his Garment, its clothing;6 his
Vision, its sight; his Knowledge, its understanding. By grace, his
Likeness is its likeness:7 the creature in its Creator sees itself as its
Creator.

3cf. Jn. 7:38.

4cf. 1 Thess. 4:16.
5 New World (Ȩâlmâ hadtâ): Mt. 19:28, Peshitta. The phrase occurs in the Odes

of Solomon 33:12 and in Aphrahat, Demonstration 12:2. The image is especially

common in the writings of John the Solitary who interprets the whole history of
salvation and the nature of the spiritual life according to this hope in the New
World. If after baptism one remains in a state of spiritual growth, one is already in
the new life of the New World. See Bruce Bradley, “Jean le Solitaire,” DSpir 8
(1974): 764–772. The phrase is found frequently in Isaac of Nineveh, for references
see Brock, Isaac of Nineveh, ch. 5.5. In addition to its occurrences in John of
Dalyatha’s Letters, see also his Discourse 12, “On the mystery of the New World,”
Vat. 124, 328a–329b.
6 On the use of clothing imagery to speak of the Incarnation, see S. P. Brock,

“Clothing Metaphors as a means of Theological Expression in Syriac Tradition,”

ed. M. Schmidt Typus, Symbol, Allegorie bei den östlichen Vätern und ihren Parallelen im
Mittelalter (Eichstätter Beiträge 4, Regensburg, 1982), 11–40.
7 On the relation of image and likeness to the Prototype and the role of grace in

this transformation, see Letter 29.

 Letter 2 15

ő ő
ŸƄƤƉ ƧĪ ƈƕ uIJĬŴſƢŨŁĥ ťƀƍƟ ƈƕ ťƣĬ ƁũƆ ĮŵƕŁĥ .6
ƎƉĪ ťƀŶ ò ťƀƉĪ ò ŦŁĭǓųƌ ťƌĥ ŦŵŶĪő ĜŧǔſĬŁ ŧǔƘŴƣ ĿĭƞƌĪõ ťƃĿĬ
.Ǝſŵƀƍūĭ ťƟƦƤƆ ƎƀƐƄƉ ő ƎƀŷƌĪő űƃĭ .ƎſĪĿ ťŨŴŹ ò ĺŴũƉő
õ
ŧűŷƉő ŧƢƊŶĪ ĬƦŶĿ ƎƉ ťƃĿĬ ƁƌƦƃĿĪĥ ŦŁŴƀƍƣĪ ĵĭűƕŁ õ Ƨ
ƈƕĪ õ ƨíƇƊƉ ƑƀũƏ Ŏ ťƌĭĬ ƈƃ .ƁƇſűƆ ƦƀƖŹĭ ő .ƈƃ
ò
ŧĿĬƦŨ ťƕĭĮĭ ƨíƇƊƉ ƎƉ ťƟƦƤŨ ƋƇŨŁĥ Ŏ uťƌĬ ŧĿŁƧ
ťſŵŶő ťƃĿĬ .IJĬŴƊŶǔƆ ĬƢƘŴƣ Ŧųƭ ŦŴŷƉ ő ő ťƃĿĬ .ŦĮĥǓĪ
ųƆő ĮĭƢƉĭ ő ųŨ ő ŸƀƌĪĪ ťŷƀƤƊƆĭ uųƉŴƍƠƆ ő ťƤƙƌ
Ŏ
ő ò
ŧĿĬƦŨ ƎƀƊƀƟĪ uťƃƨƉĪ ŧǔſĬŁ ŧǔƘŴƣ ťſŵŶ ťƃĿĬ .ĬŁŵŷŨ ő
ò
ŦĮĥƢŨ ŦƦƤſűƟ ŦŁŴſƦƀƆŁ ťƃĿĬ .ťƊƇƕ ƁŶĪő ťŷŨŴƣĪ
ĭĬ ħĿ .ƎſŵŶƦƉ ő ò
ųƀƉŴƍƟ ťƀƇŹƢƕ ťƌĭųƆĭ uťſŴŶƦƉ ő
Ŏ
ťƊƇƕ ťƃĿĬ .ŦŵŶƦƉ õ ĪŴŷƇŨ ťƀƙƣ ťƌĭųƆĭ ťƌĬ ŦĮĥĿ
Ŧųƭ ƎſĪ ŴƌĬ .ŦŴŶƦƉ ő ő ŦĮĥƢŨ ťŷƀƤƊŨĪ ŦƦƀƊƆ ò űſƦƕĪ
ò ő
ŧĿŁĥ ťƊƇƕ ŧƢŨ .ŦŁűŶ ťƊƇƕ ƎƀƊƇƕ ƋƇƕ .ƨūƦƉ Ŏ
ő.ĬŁĭűŶ ųƀƠƣĭ .ųƇƃĭĥ ő ŦƦƇƉ .ŦƦƇƀƇƉ ĬƦſƢũƆ
õ Ŏ Ŏ
ő.ĬĭŵŶ ĬŁŵŶ .ųƣŴũƆ ő ųƣŴũƆ .ųƤƊƣ ųƤƊƣ ő
.ŦŁŴũƀźŨ ĬŁŴƉĪ ő ő
ŦŁűƀũƕ
õ õ ĬŁŴƉĪ õ .ųƍƕűſƦƉ ĬƦƕűſŎ
ő
ĖųƉŴƍƠƆ ő
ťſŵŶő ĬĪŴũƕ ő ĬĪŴũƖŨ
ő ő
16 The Letters of John of Dalyatha

7. Everyone who finds these things finds the anticipated resurrection,8

and all those who do not see them are still among the dead.

8 cf. Eph. 2:16; Col. 2:12. The mystical life is seen by John as an “anticipated

resurrection,” fruit of baptism and Eucharist, making it clear how inappropriate is

any charge of Messalianism. See Letters 4:7; 15:9; 47:4.
 Letter 2 17

ő ŦƦƊƀƟ ŸƄƣĥ uƎƀƆĬ ŸƄƣĥĪ ƈƃ

ƈƃĭ .ŦƦƉűƠƉ õ õ .7
ò
ĖķĭųſƦſĥ ŦƦƀƉ ƦƀŨ ƈƀƃűƕ uĭŵŶõ Ƨ ƎƀƆųƆĪ
LETTER 3

[To a brother who once was his friend

but afterwards obeyed the Evil One and turning, reviled him.]
1. I greatly rejoice in reproaches and I count insults advantages. But you
are saying: “So then why do you blame me for abusing you?” Listen,
and I will tell you. For Our Lord has said: I have a baptism with which I am
to be baptized and I am anxious for its accomplishment.1 That is: “I am ready to
die and I await burial.” But it was not right for Judas, his friend, to
betray Him.

1 Lk. 12:50.
18
 Ĩ

uŦĭĬŎ ųƍũŷƉő ƎŨŵŨĪ űŶ ťŶĥ ŁŴƆĪ uƦƆŁĪ

.ųƆ ťŶƞƉ ő ƅƘĬĭ Ŏ ťƤƀũƆŎ ƗƉƦƣĥ Ŏ ƎƃĿƦŨĭ
ő ő
ƢƉĥ Ƨĥ .ťƌĥ ŪƤŶő ťƌǓŁŴſ ŧǔƕƞƆĭ .ťƀòƌŴŬŨ ťƌĥ ŧűŶő ŪŹ .1
Ļĥ ƗƊƣõ .ƅƆ ťƌĥ ťŶƞƉĪ ő ƁƆ Ʀƌĥ ĵűƕő ťƍƉ ƎſűƉĪ Ʀƌĥ
ő
ƁƆ Ʀſĥ ŦƦſĪŴƊƖƉĪ
ő .ƢƉĥ
Ŏ Ƣƀū ķƢƉ .ƅƆ ƢƉ ĥĭ Ʀƌĥő
ő ő ő
ŪƀźƉ ŁŴƉĥĪ ƎſĪ ŴƌĬ .ųƀƇƉŴƤƆ Ŏ ťƌĥ ƞƀƭĭ uűƊƕĥĪ
ő ő
ľĪĮ ųƊŶĿ ŧĪĭųƀƆ ŴƆ ĶƢŨ .ŧĿŴũƠƆ ťƌĥ ťƄƐƉĭ ő ťƌĥ
ĖIJĬŴƀƊƇƤƌĪ ŦĭĬ ő

19
LETTER 4

[To one of the solitaries]

1. Your title, my brother, is higher than your lineage. May your conduct
also become like to those for whom you are named, so that your body
might shine forth in its purity as also the solitaries shine by means of
their purity. May your soul be freed of passionate thoughts. And as the
solitaries are a burning fire, searching unceasingly for God, likewise
may your gaze be unceasingly towards Him with his incessant praise in
your heart so that your soul might take on the likeness of the solitaries.
2. Deprive yourself of food a little, but abstain completely from the
company of men, especially those who are not diligent, so that
despicable desire may be quenched within you. These are the sticks of
our enemy with which he kindles this fire which is wickedly inflamed:
contact with seculars, conversation with women, affection for young
people whether of the world or those of one’s own way of life. This last
evil, for the servant of Christ, is worse than all the other evils, with its
wicked companion, that is, friendship with the daughters of the
Covenant.1 The mother of all this brood of vipers is gluttony, together
with the fellowship of brothers whose lives are void of ministry. When
our soul is stripped of these it can no longer fall into the snares of the
enemy and is able to fly swiftly to God and be saved in Him.2 Even the
body itself forgets its impure desire when it is deprived of these things,
and though it stirs naturally in the body, the desire fades away without a
struggle.

1 Daughters of the Covenant: qyâmâ is a term rich in meanings including

“covenant” and “resurrection.” It refers to men and women who live a consecrated
life. The concept, with roots in Aphrahat and in Ephrem, is characteriestic of the
early Syriac Church. See S. H. Griffith, “Monks, ‘Singles’ and the ‘Sons of the
Covenant,’ Reflections on Syriac Ascetic Terminology,” in Evlogema: Studies in Honor
of Robert Taft (Rome: 1993), 141–160.
2 cf. Ps. 124:7.

20
 Ī

ò ťŶĥ
.ťſűƀŷſ ò ƎƉ űŶ ŁŴƆĪ ƗŨĿĥĪ
õ ĴƢŨĭĪ Ļĥĭ .ƅƉĬŴŹ ƎƉ ĭĬ ƁƇƕõ ƁŶĥ ĴųƉŴƣ
Ŧĭųƌ .1
ĴƢŬƘ ŸƉĽő ŦĭĬĪ õ .ƦƀƍƃŁĥ
Ŏ ķĭųŨĪ ķŴƌĬűƆ ő ųũƐƉő
ƅƤƙƌĭ .ķĭĬŁŴƀƃĪ űƀŨ ƎſĬĮŎ ķŴƌĬõ ĻĥĪ ƅſĥ uĬŁĭűƠƍŨ
ķĭųſƦſĥ ķŴƌĬõ ĻĥĪ ƅſĥ uťƤŶ ò ƁũƣŴŶ ò ƎƉ ƨíƆƞƉ ő ŦĭĬŁ õ
ĴǔƀŶ ƎƀƉĥ ŦĭĬõ ťƍƃĬ .ŦųƆŤŨĪ ťƍƀƉĥ ŧĿŴŷŨ uŦŁűƠſ ŧĿŴƌ ő ő
uơƐƘ ƧĪ ƅũƇŨĪ ĬƦŶŴũƣŁ Ƌƕ ĬŁŴƆ ƅƇſĪ Ļĥ
ĖķĭųƇſĪ ťƀƉĭĪ ƅƤƙƌ ƁũƏŁĪ õ
ő
.ťƤƌĥ Ǝƀƍƕ ƎƉ ƦſŤƀƇƉĭ ŦŁƢũƀƏ ƎƉ ƈƀƇƟ ƅƤƙƌ ĽŴƭ .2
.ŦƦƀƇƐƉő ŦƦūĿ ƅƍƉ ƁƄƕĪŁĪ ĜŧǔƀƤƃ Ƨ ƎƉ ƦſĥƢſƦſĭ
ķĭųŨ ƢŬƣĪő .ķĿűƇƖŨĪ IJĬŴƐƀƟ ò ķĭųſƦſĥ ƎƀƆĬ
ò ő
ő .ƦſƧŴƕ ŁűƠſő ŧĪĬ ŧĿŴƍƆő
ƨíƇƊƉ .ťƀƊƇƕ ƋƕĪ ťƍƀƍƕ
ò ķĥĭ ťƊƇƕĪ ķĥ .ťƀƇŹ ò
.ŧƢŨĭĪ ƁƍŨĪ ƋƕĪ ťŨŴŶ .ťƤƌò ƋƕĪ
Ƌƕ .ťŷƀƤƉĪ ųŷƇƙƆ ťƤƀŨ Ŏ ŧĪĬ uƎƤòƀŨ õ ƈƃ ƎƉ ƢſƦſ
ő ò
ťƉĥĭ .ťƊƀƟ ƦƍŨ ƋƕĪ ŦŁŴƊŶĿ ƎſĪ ŴƌĬ .ŦƦƖƀƣĿ ĬŁƢũŶ ő ő
ò
ŦŁĭƢũŶ Ƌƕ .ťƏƢƃ ŁŴŨĿ ŦŁĭŴŶò ŧűƇſ ƎƀƆĬ ķĭųƇƃĪ
ƎƀƆĬ ƎƉ űƃ .ķĭųƀƀŶ ò ƎŷƆŴƘ ƎƉ ƁƇƀźŨ ò ťŶĥĪ ò
ƦƀƆ ƈƙƊƆ ŧĿűƇƖŨĪ ĬŁűſƞƊŨ ò uƎƤƙƌ ƁŷƆƦƣŁ ő
ő ųŨĭ Ŧųƭ ŁŴƆ ťŶƢƘő ťŷƄƤƉ ƦſƨƀƇƟĭ .ųƆ
.ŦƞƘŁŁ ő
ő
ƎƀƆĬ ƎƉ űƃ uŦŁŤƊŹ ŧĪĬ ŦƦū ƢƆ ťƖŹ ŧƢŬƘ ĭĬŎ Ļĥĭ
ĖťƀƊŶő ƨƊƕ ƧĪ uƦſŤƍƀƃ ųŨ Ŧųũƌő ƎƘĥĭ .ƅƀƐŶ Ŏ
21
22 The Letters of John of Dalyatha

3. I beg you, my brother, keep these admonitions of your friend. For our
way of life is not casual but resembles that of the exalted Watchers.3
Much sleep darkens the mind so that it does not distinguish these
things. Watchfulness makes it a companion to the Seraphim and a
stranger to human contact, while the desire of God is continually
burning in it.
4. For as long as the passions are in the soul, O brother, a person is a city
to himself full of the tumult of many people wherever he is. This is
what David called city4 and for deliverance from it he took refuge in the
desert,5 that is to say, liberation from passions. When a person
separates from passions as from the city, then he finds the confidence
to say to God: “Henceforth who is my hope if not You, Lord.”6 And when the
Good One sees that he abstains from everything, He makes him hear a
voice gladdening and consoling: “Take courage! Take courage! I will not
forsake you again and I will not leave you. And wherever you go, I am with you.”7
And when he who was sitting in lamentation heard these things,
childlike he cried out as a baby who has sensed his parent and says:
“Abba! Abba! Abba!”8—in these moments only this is possible for him.

3 The Syriac tradition frequently designates angels as Watchers (Daniel 4:13, 17).
Sometimes the term means angel, other times one of the Cherubim and Seraphim.
Watchers figure prominently in the pseudepigraphic and later Jewish mystical
literature. In Merkabah texts such as 3 Enoch they are a separate order: “Above all
these are four great princes called Watchers…their abode is opposite the throne of
glory…they receive glory from the glory of the Almighty and are praised with the
praise.” See 3 Enoch 28:1–3.
4 2 Sam. 5:9.
5 2 Sam. 15:23.
6 Ps. 39:7.
7 Dt. 31:6-8.
8 Rom. 8:15.
 Letter 4 23

Ƣƀū ŴƆ .ƅƍƉ ťƌĥ ťƖŨő ƅƊŶĿő IJǓĬĭĮ ƎƀƆĬ ƁŶĥ ƢŹ .3

ŦƦƍƣõ .ťƉĭĿ IJǔƀƕĪ ĭĬ ťƀƉĭĪ Ƨĥ uķƢŨĭĪ ĭĬ ťƊŬƣĪ
ŦŁĭƢƀƕ .ŀĭƢƙƌ õ Ƨ ƎƀƆĬĪ ťƌĭųƆ ųƆ ťŷƄƤƉő ŦŁŤƀŬƏ
ƎźƆŴŶ ƎƉ ųƆ ťſƢƄƍƉĭ ő uųƆ ŧűũƕő ťƘǔƐƆ ťƘŁŴƣő
ĖųŨ ťƣƢũƌƦƉ ŴƍƀƉŤŨ ŦųƆŤŨĪ ŦƦūĿĭ .ťƤƌĥ
IJĬĭƦſĥ ŦƦƍſűƉ uťŶĥ ĭĥð ķĭųſƦſĥ ťƤƙƍŨ ťƤŶĪ ò Ƣƀū ťƊƃ .4
Ƣƃ ƈƃ ŦŤƀŬƏ ťƊƕĪ ťƀƣŴŬƣ. uĬĭŤƍƠƆ ťƤƌƢŨ
ő
ųƍƉĪ ťſĽŴƙƆĭ uųƊƤƉő ŦƦſƢƟ űſĭĪĪ IJĬ ŧĪĬĭ .IJĬĭƦſĥĪ
ťƉ .ťƤŶ ò ƎƉĪ ŧĿĭƢŷŨ ƎſĪ ŴƌĬő .ĸŴūƦƉ ő ŧƢŨűƊŨ
ò
ƎſűſĬ uŦƦſƢƟ ƎƉĪ ƅſĥ ťƤŶ ƎƉ ťƤƌƢŨ ųƆ űŶĭƦƣĥĪ
ŴƍƉõ ƈƀƄƉĪ uƢƉŤƊƆ Ŧųƭ ŁŴƆ ŦŤƀƏĬĿŤƘ ŸƄƤƉ
ő
ųƆ űŶĭƦƣĥĪ ťũŹ IJųſŵŶĪ õ ťƉĭ .ťſƢƉ Ʀƌĥ ķĥ Ƨĥ IJƢũƏ
ƈƀŶŁĥ ő .ťƍũũƇƉĭ ťƍſűŷƉő ƨƟ ųƆ ƗƊƤƉő uƈƃ ƎƉ
ő ő ő
Ƣƃ ƈƄƆĭ .ťſűſĥò ƅŨ ťƘĿĥ Ƨĭ .ƅƠũƣĥ ħĭŁ ő Ƨ .ƈƀŶŁĥ
ŦĭĬ ħƦſĪő ĭĬő ƎƀƆĬ ƗƊƣĪ Ŏ ťƉĭ .IJƦſĥ ƅƊƕ ĵĮĥŁĪ õ
ő ő
ťƖƟ ĬĪŴƇƀŨ ƥūĿĥĪ ŧĪŴƇſõ ƅſĥ ƦſĥƢũƣ uťƄŨ ƦƀŨő ő
ò ųƆ ťŷƃƦƤƉ ĪŴŷƆ ŧĪĬ .ťŨĥ ťŨĥ ťŨĥ .ƢƉĥĭ
ťƌűƖŨ
ĖƎƀƆĬ
24 The Letters of John of Dalyatha

5. From this time forward, limpidity9 makes him abide in wonder, and
grace incessantly stirs up in him impulses which cannot be elaborated:
briefly, impulses of the New World, mysteries, revelations, and insights
concerning the Godhead which it is not permitted to reveal.
Henceforth, he no longer remembers his worldly existence, nor bodily
origin, nor human fellowship. The love of the One who brought him
forth, the Father of all, gave him forgetfulness of everything by the
transformation of his impulses. Those who love are henceforth united
to those who love in an ineffable dignity which is a resemblance to the
angels of light and fellowship with them. Oh, how amazing is the love
which they show to him who thus is mingled10 with them and who
recognizes in them his kindred!

9 Limpidity (šapyûtâ) or transparency of soul opens one to revelation and entry

to the New World. There are two references to it in biblical writings: 4 Esdras 6:32
and Apoc. Baruch 66:1. In the fourth century the term occurs several times in
Ephrem. In his Hymns on the Nativity 3.8, he refers the term to Christ. But in the
works of John the Solitary (early 5th cent.), one finds very frequent usage of šapyûtâ.
See Jean d’Apamée Dialogues et Traités, trans. R. Lavenant (SC 311, 1984). In the
Introduction, Lavenant notes a passage in the writings of John the Solitary where
Christ himself is referred to as the model of limpidity. The term also occurs
frequently in Isaac of Nineveh, as well as in Joseph Hazzaya, a contemporary of
John of Dalyatha. In translating šapyûtâ, limpidity has been used almost exclusively
here so as not to lose the significance of the term, see G. Bunge, “Le ‘lieu de la
limpidité’: a propros d’un apophthegme enigmatique: Budge II, 494” Irenikon 55
(1982): 7–18.
10 Mingled (from hlt) is used by Syriac writers to describe various kinds of close

union: of the believer with the Holy Spirit, with Jesus, and even the union of soul
and body. John uses it here to describe the relationship between angels and
humanity. See also Letters 19 and 31. For the importance of the term in Syriac
literature, see Columba Stewart, OSB, ‘Working the Earth of the Heart,’: The Messalian
Controversy in History, Texts, and Language to AD 431 (Oxford: Clarendon Press,
1991), 170–203.
 Letter 4 25

Ƨ ťƕĭĮĭ ò uųƆ ťƊƀƠƉ ŦųƉƦŨ ŦŁŴƀƙƣő ĵųƆĭ ťƄƉĭ

Ŏ .5
.ơƐƘ ő ƧĪ ųŨ ťƖſŵƉ ŦŁŴũƀŹ ťũƃĭƢƆ ŧűſĥ ƁŨųò ſő
ò õ
ťƍƀƇūĭ ŦĮĥǓĭ ŦŁűŶ ťƊƇƕĪ Ŧųũƌ ò uƢƉŤƊƆ ťƄƏĭ
ƈƀƄƉ Ƨ .ƑƙƉő Ƨ ķŴƌĥ ƨŬƊƆĪ ŦŁĭƦſĥ ƈƕĪ ƨƃŴƏĭ ò
ő ő
ŦŁĭƢũŶĭ ŦƦƀƌƢŬƘ ŦŁĭűƀƇſĭ õ .ťƊƇƕ ƎƉĪ ųſĭĬ Īųƕ
ƈƃĪ ŦŁŴƀƖŹ uƈƃĪ ťŨĥ ő ĬĪŴƇſĪő ŦƦƊŶĿ .ŦƦƀƤƌĥ
uĭűƀŶŁĥ ő ťƊŶǔŨ
ő ťƊŶǓő .ųƆ ƦŨųſ ò
õ IJĬŴƕĭĮ ƚƇŶŴƤŨ
ò
ƁƃƨƉĪ ťƀƉĭĪ ƎſĪ ŴƌĬő .ƨíƇƉƦƉ ƧĪ ƈƀƄƉ ŦŁŴƄƀƍƃõ
ő ð
ƎſŴŷƉĪ ŦƦƊŶĿ ŦųƀƉŁ õ ťƉ ĭĥ .ķĭųƊƕĪ ŦŁĭƢũŶĭ ŧĿĬŴƌ
òƁƍŨ ķĭųƆ ĭĬĭ uŻƇŶŁĥ ő ķĭųŨ ťƍƃĬĪ ĭĬĪő uĬŁŴƆ
Ŏ
ĖĺĪĭƦƤƉ ųƉĬŴŹ
26 The Letters of John of Dalyatha

6. The pen burns from the strength of your fire, O Jesus, and my right
hand has stopped writing; my eyes are scorched by the rays of your
beauty. The ground on which I have been proceeding has been altered
before me. My intelligence has been astonished by the marvel which
You provoke and henceforth I know myself as not existing. A flame
has been kindled in my bones,11 and springs have burst forth to water
my flesh all over lest it be consumed. O purifying furnace in which the
Craftsman has cleansed his creation! O garment of light which our will
has stripped off from us, with which we are now reclothed from within
the fire!12 Allow me, my Lord, to give what is holy to your children; I
do not give <it> to the dogs, but to those who love You I give the
pearls which I bring up from your bosom, O glorious Sea. I do not
throw them to the swine lest they be trampled with their feet.13

11Lam. 1:3.
12In the Syriac tradition, fire imagery plays an important role in the context of
baptism. And it is at Christian baptism that the garment of light or the robe of
glory, lost at the Fall and restored at Christ’s baptism, becomes available again to
humankind. See S. P. Brock, The Holy Spirit in the Syrian Baptismal Tradition, The
Syrian Church Series 9 (Poona, 1979), 11–18. See Brock, “Robe of Glory.” See also
Brock, Luminous Eye, 85–97.
13 cf. Matt. 7:6.
 Letter 4 27

ő ő
ƎƉ ƁƍƀƊſ ƦƤƘĭ õ ò uĺŴƤſ ĴĿŴƌĪ ĬĮŴƕ ƎƉ ťƀƍƟ ųƆ űƠſŎ .6
uĴƢƘŴƣ ƁƠƀƆĮ ƎƉ ő Ɓƍƀƕ ò ò
ƁźſƦƏĥ .ħƦƄƊƆĪ
ő ő ő ő
ųƆ IJųƇő ŨŁĥ .ƦſĭĬ ŧĪĿ ųŨĪ ťƕĿĥ ƁƉűƟ ƎƉ ƦƀƌƦƣĥĭ õ
ő ő
ĺűſ IJƦſĥ Ƨ ƅſĥ ƈƀƄƉ ƁƆ ťƌĥĭ uƅŨĪ ŧĿĬƦŨő ƁƕűƉ
ò ťƍƀƖƉò ƁƕǓŁŁĥĭ uƁƉǔŬŨ ŦƦƀŨųƇƣ ƦũŶ
ƎƠƤƌĪ Ŏ .ťƌĥ
ľƢƉõ ųŨĪ ťƍƀƃűƉ ŧĿŴƃ ĭĥ .ĴƢŶƦƌð ő ƧĪ ųƇƃ IJƢƐũƆ
ð
uƎƍƀŨĽ ƎƍƉ ŸƇƣĥĪ õ ŧĿĬŴƌ ƈźƏĥ ĭĥ .ťƍƉĭĥ ĬƦƇƀũū õ
IJƢƉ ƁƆ ƑƘĥ Ŏ ò .ŧĿŴƌ Ŵū ƎƉ ťƣĬ ųƆ ƎƍƀƤƀũƆĪ õ ő
ő
.ťƌĥ ħųſ ťũƇƄƆ ŦĭĬ Ƨ uƅƀƍũƆ ťƣĪŴƟ ĵŁĥĪ ò
uťƌĥ ơƐƉő ƅƀƊŶőǔƆ ťŷƀũƣ õ ťƊſ ƅŨŴƕ ƎƉĪ ŦƦƀƍūǔƉ
ő
Ėťƌĥ ťƉĿ ƎſųƆ ťƌŁǔſŵŶ Ŏ ƨūǔƆ ŦƦƤſĪő ŦĭĬ Ƨ
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
yöllä poskeensa sen vähän mitä löytyi. Kaivosta herui vettä 1,57
metrin syvältä, mutta se oli kitkerän suolaista, niin etteivät
eläimetkään juoneet sitä.

Ahmed oli aivan levollinen, hän näet oli tehnyt saman havainnon
kuin minä, että jokien lähellä kaivovesi aina on suolapitoista. Minä
olin kaikissa tapauksissa saanut sopivan nimipäivälahjan, sillä nyt
tiesimme Tarimin varmasti olevan lähellä. Illalla täytimme kuitenkin
muutamia astioita vedellä ja sulatimme aamulla sen jäätä, jolloin
melkoinen määrä suolapitoisuutta hävisi. Mutta vaivoin vain
saatoimme niellä muutamia siemauksia sitä teeksi keitettynä.

Repo oli tehnyt meille vain yhden päivän "jutkosen". Hiekkasärkät

alenivat jo aamupäivällä 5:n ja 2:n metrin korkuisiksi. Niitä oli yhä
harvemmassa, vain paikka paikoin tasaisella kovalla maalla.
Tamariskeja ja poppeleja kasvoi taas harvassa ja viimein näimme
etäältä Tarimin mustan metsäviivan.

Mikä ihana näky! Ei vaaroja mitään enää! Nyt alkoi näkyä tavallisia
selviä merkkejä: kaisloja, metsäsian jälkiä, ratsastajan jälkiä,
arvatenkin jonkun metsästäjän, joka vastikään oli ajanut tiemme
poikki, sekä paljasjalkaisen miehen, luultavasti jonkun paimenen
askeleita. Merkillisimmät jälet, mitä näimme, olivat kuitenkin villin
kameelin. Ehkäpä, kun asiata tarkemmin miettii, nämä eläimet
elävätkin Tarimin itäpuolella olevassa kaistaleessa, pitkin koko sen
alista juoksua? En sitä tiedä.

Maa kävi tasaisemmaksi, avonaisemmaksi, kasvullisuus yhä

lisääntyi, ja hiekkasärkkiä oli yhä harvemmassa. Menimme sitten
kuivan, itään päin kulkevan joen uoman yli; se oli luultavasti joku
tulvahaara Tarimista. Sen pohjalla oli vielä jäätynyt lammikko, jolle
johti äsken polettu polku. Meidän olisi ollut pysähdyttävä tähän,
mutta jatkoimme, kun pidimme varmana, että pääjoelle oli vain
jonkun tunnin matka.

Metsä tiheni, mutta siellä täällä oli aukeamia. Meitä ihmetytti, että
kaikki lampaanpolut menivät itään ja länteen, samoin kuin muuan
suurempikin tie, jolla oli arban pyörien merkkejä. Tuntikausia
kulimme pohjoiseen. Kaikki oli äänetöntä, ei mitään elämää näkynyt.
Hämärä oli käsissä, mutta me kulimme vain suoraan eteenpäin. Tuli
pimeä, mutta turhaan etsimme jokea, kunnes iltamyöhällä ihan
takerruimme läpipääsemättömään metsätiheikköön.

Väsyneinä leiriydyimme hylätyn lammastarhan luo, jonka aidan

käytimme polttoaineiksi. Mutta nyt olimme jo toista iltaa vedettä ja
jano vaivasi meitä. Miehet tutkivat tiheikköä joka taholta, mutta
menestyksettä, ja lopulta päätimme lykätä etsimisen seuraavaan
aamuun päivänkoittoon.

Tarim näytti meitä pakenevan. Koko päivänä emme tavanneet

vettä, mutta näimme kyllä joka suuntaan lukemattomia ihmisten ja
hevosten jälkiä. Joskus mentiin synkkien aarniometsien halki, missä
minun täytyi sauvan avulla taivutella syrjään oksia, jotka uhkasivat
repiä kasvojani, toisinaan taas hyötysäin kamishiarojen, tai taas
kuivien erämaiden läpi, joissa oli harvassa mättäitä ja
aavikkokasveja.

Silloin kuului Islam Baj, joka oli kulkenut edellä, äänekkäästi

huutavan: "su, su!" Syvässä, suikertavassa uomassa oli todellakin
sangen suuri lammikko, paksun jään peitossa. Nyt kovennettiin
marssia ja päästyämme paikalle miehet riensivät kirveet ja lapiot
kädessä jäälle ja hakkasivat parissa minuutissa avannon, jonka
reunalle kaikki asettuivat pitkälleen juomaan.
 Laitoimme heti leirimme vanhoja, komeita poppeleja kasvavaan
lehtoon. Miehet kiskoivat yhdessä kasaan polttopuita ja tekivät niistä
kaksi suurta nuotiota.

Hyväpä oli taas ollaksemme, mutta yhä parempi vielä, kun

kuulimme etäällä koiran haukuntaa. Ahmed ja Kasim riensivät
sinnepäin ja tulivat kotvasen perästä takaisin kolmen miehen kera,
joilta urkittiin tiedot juurta jaksain. Muun muassa he ilmoittivat, että
ensimäisen joen uoman, jonka sivu olimme eilen kulkeneet, nimi oli
Atjik-darja (Suolainen joki) ja että metsäseutua, jossa nyt olimme,
nimitettiin Kara-dashiksi (Mustaksi lammeksi). Paimenia on täällä
useammissa paikoissa ja on niillä paimennettavana neljä tuhatta
lammasta, jotka kuuluvat Shah-jarin baille.

Seuraavana päivänä kulimme oppaan kera edelleen kaakkoon

mennen Teressin kohdalla Jarkent-darjan (Tarimin) yli, joka täällä oli
156 m leveä. Jää oli jotenkin lujaa, mutta notkui ja natisi kameelien
painosta. Niitä talutettiin sen vuoksi yksitellen, ja itsekin ne
pelkäsivät kylmää kylpyä. Jakaakseen painon suuremmalle alalle ne
levittivät vaistomaisesti koipensa niin loitos kuin mahdollista ja pitivät
päänsä aivan jään lähellä, jotteivät loukkaisi itseään, jos jää murtuisi.

Tjimenin kylässä olimme taas katon alla kehnossa hökkelissä.

Ahmed ja Kasim saivat suurista palveluksistaan riittävän hyvityksen
ja aikoivat Khotan-darjan uoman kautta palata täältä kotiinsa Tavek-
keliin. Olin niin kiintynyt näihin kunnon metsämiehiin, että aivanpa
haikealta tuntui erota heistä.

Paitsi Kiinan hopeaa lahjoitin heille myöskin molemmat aasit ja

ruokavaroja koko matkaksi Tavek-keliin. He saivat viedäkseen
Khotaniin villin kameelin nahkan ja tämänkin tehtävän he suorittivat
kuin rehelliset miehet konsanaan. Tarvitsimmehan nyt kaikissa
tapauksissa uusia oppaita, jotka tunsivat Tarimin metsät ja joen
uomien sekaiset suunnat.

Marssiessamme helmikuun 23 p. Shah-jariin olimme 41 päivässä

samonneet Takla-makanin aavikon poikki ja suorittaneet matkan,
joka oli johtanut moniin odottamattomiin löytöihin. Jos ensimäinen
matka Takla-makanin poikki oli ollut onneton, oli tämä yhtenäistä
menestystä. Jos siellä turhaan olimme etsineet muinaismuistoja,
olimme täällä sitä vastoin tulleet vakuutetuiksi, ettei noita
lukemattomia tarinoita haudatuista aarteista ja maan nielemistä
kaupungeista ollut halveksittava.

17.

KUINKA MINÄ HANKIN ISLAMILLE HYVITYSTÄ.

Shah-Jarissa pälkähti päähäni suuri tuuma: mennäänkin suoraan

Lop-noriin, sen sijaan että palaisimme Khotan-darjan kautta, jonka
jo tunsimme, ja siten suoritetaan yhdellä tiellä tämä matka Lop-
noriin, joka oli yksi matkan päämääriä.

Monia vaikeuksia oli kyllä tuuman toteuttamista ehkäisemässä.

Khotanissa en ollut tullut ajatelleeksikaan tämän suunnattoman, 200
ruotsin peninkulmaa pitkän mutkan tekemistä, jonka vuoksi olimme
varustautuneet vain viidenkymmenen päivän marssille. Pahinta oli,
etten ollut ottanut mukaani ainoatakaan Lop-norin karttaa ja että iso
Kiinan passini virui Khotanissa.
 Sen ambani oli kuitenkin onneksi antanut minulle pienen
paikallispassin, joka oli voimassa Khotanin maakunnassa; tätä
paperia olin silloin pitänyt arvottomana, aijoimmehan näet kulkea
vain aavikon poikki, mutta sittenkin se osoittautui verrattomaksi.
Näihin puutteihin verraten oli vain pikku seikkoja se, että meillä oli
mukanamme vain talvivaatteita ja huovikkaita ja että piirustus- ja
kirjoituskirjani, teräskynäni, tee ja tupakka alkoivat olla lopussa.

Mutta hätä keinon keksii. Suuren venäläisen matkustelijan

Prshevalskijn Lop-norin kartan minä osasin ulkoa. Välttäisin
joutumista tekemisiin kiinalaisten mandariinien kanssa, joille saattaisi
juohtua mieleen kysyä multa passia. Keveitä kesäpukuja voimme itse
ommella Koriassa, mistä saisimme nahkasaappaitakin basaarista.
Shah-jarissa oli saatavana vain huonoa paperia, mutta olivathan
siihenkin tehdyt muistiinpanot ja luonnokset siitä huolimatta yhtä
tärkeät.

"Kok-tjajta" eli viheriätä teetä oli myös saatavissa, ja kiinalaista

tupakkaa, joka on tuhrittu öljyllä ja muutamalla Kiinan vuorelta
tuodulla savella, joka muka antaa sille erikoisen maun, saattoi
hätätilassa nauttia kiinalaisesta vesipiipusta. Vehnäjauhoja, riisiä,
leipää, munia ja sokeria hankki Islam, kameelien kuormasatulat
korjattiin, ja pari päivää levättyämme Shah-jarissa tunsimme
kykenevämme uudelle matkalle.

26 p. läksimme Shah-jarista kolmella kameelilla; miehiä oli neljä.

Kaupungin tiluksilta tullaan laajoille aroille, missä karjoja ja paimenia
on suuret joukot. Aluksi menimme kaakkoon päin ja lähestyimme
sitten Tarimia, jota täällä nimitetään Ugen-darjaksi; mutta sitten kävi
matkamme useita päiviä melkein suoraan itään.
 Aina Atjik-darjasta lähtien olimme joka päivä nähneet villihanhia
suuret joukot, mutta helmikuun 28 p:nä niitä oli leirimme, Tuppe-
teshdin aukealla aholla olevan hylätyn satman luona enemmän kuin
tavallisesti. Joka kolmas tai neljäs minuutti lentää huristi ohitsemme
suoraan itää kohti parvi, jossa niitä oli kolmekymmentä tai
viisikymmentä kappaletta, luultavasti Lop-nor matkan määränä.

Ne ovat ihailtavia nuo villihanhet, jotka tuntevat maan maantiedon

yhtä hyvin kuin niillä olisi oivallisimmat kartat ja kompassit
käytettävänä. Ne lensivät aina rivissä ja noudattivat samaa linjaa,
huristivat samojen poppelien ohi ja samaan suuntaan. Kuullessaan
loitolta niiden kirkunan tiesi tarkoilleen, minkä puun haaran kohdalta
jonon johtaja tulisi näkyviin.

Niiden paikan tunto on kerrassaan hämmästyttävä. Niillä on

varmaankin pitkin matkaa matkan merkkejä. Kauan ennen maahan
laskeutumistaan ne jo painuvat alemmaksi, ne kun älyävät, ettei
leiripaikka ole kaukana. Kerran vuoteen ne tekevät matkan Intiasta
Siperiaan edes takaisin, matkan, johon ihmiseltä kuluisi vuosi ja
hänelle maksaisi paljon vaivaa.

Kovin hauskaa olisi tutkia villihanhen ja muiden muuttolintujen

suuria valtateitä, ja näitä teitä osoittava kartta olisi erinomaisen
mieltäkiinnittävä.

Yhteisellä nimellä nimitetään koko sitä seutua, jonka läpi nyt

matkasimme, Ugeniksi. Mutta kullakin "satmalla" ympärillä olevine
metsineen ja laitumineen on erikoinen nimensä.

Yleensä talot on tehty savesta ja niissä on tasainen lautakatto.

Mutta muutoin on asukkailla myös keveitä, ilmavia katoksia, joissa
on ulkoneva katto pylväiden päällä, ja niissä he asuvat kesällä.
Retkeillessään metsissä ja aroilla nämä paimenet elävät samaa
paimentolaiselämää kuin heidän vertaisensa Khotan- ja Kerija-darjan
varrella. Eivät he kuitenkaan ole yhtä rauhallisia ja hyväluontoisia
kuin nämä, katselivatpa meitä usein suuresti epäillen. Taloja vartioi
puoli tusinaa hurjia ja vihaisia koiria.

Ei ole helppoa päästä näiden sankkojen metsien ja kenttien läpi,

missä kasvoi kolmen metrin korkuista ruokoa. Mutta onneksi oli
meillä shah-jarilainen Islam Akhun luotettavana oppaana.

Maaliskuun 10 p. ratsastimme Koriaan. Kolme kameeliamme, jotka

olivat tottuneet erämaan hiljaiseen rauhaan, kammoivat häärinää ja
melua ahtailla kaduilla, missä joukko pojanviikareja nauraen ja
hoilaten seurasi meitä aivan kintuilla, pitäen ilonaan minua, joka
epäilemättä näytin hieman lystikkäältä istuessani ylhäällä korkean
kameelini selässä.

Basaareissa oli muutamia Venäjän turkestanilaisia kauppiaita, ja

heidän aksakalinsa, Kul Muhammed Margelanista, otti minut vastaan
erinomaisen kohteliaasti ja antoi käytettäväkseni kaksi isoa huonetta,
missä minulla vain oli seurana lukemattomat rotat, joita yöllä juoksi
ja hipsutteli lattialla vuoteeni ympärillä.

Koria on Pekingin ja länsimaiden välillä käyvän suuren karavaani-

ja kauppatien varrella, ja sen ohi ratsastaa sen vuoksi usein ylhäisiä
ja rikkaita kiinalaisia. Erikseen minua siellä viehätti se, että se on
erään joen, Kontje- eli Korla-darjan varrella, joka tulee sisimmän
Aasian suurimmasta järvestä, Bagrash-köllistä, johon verraten Lop-
nor on vain ummehtunut lampi.

Tutkiakseni tuon suuren järven lisävesiä tahdoin tehdä Koriasta

retken siellä kaakon puolella sijaitsevaan Kara-sharin kaupunkiin,
eikä se seikka että siellä hallitsi mahtava ambani ja ettei minulla ollut
passia saanut minua säikähtämään.

Maaliskuun 12 p. ratsastin sinne ainoastaan Kul Muhammedin kera

Islam Bajn ja Kerim Djanin jäädessä Koriaan pitämään huolta
kameeleista ja tavaroista. Suoritimme nuo 6 peninkulmaa lujaa ravia
ajaen yhtä monessa tunnissa.

Kara-shar, "Musta kaupunki", ansaitsee nimensä, sillä sille on

ominaista suurempi määrä likaa kuin muissa sisimmän Aasian
kaupungeissa. Sen asema sileällä, hedelmättömällä arolla joen
vasemmalla rannalla on aivan jokapäiväinen. Mutta suuri kaupunki
se on, monta kertaa Koriaa suurempi. Muurit ympäröivät
lukemattomia viheliäisiä mökkejä ja taloja, basaareja ja mongolilaisia
telttoja. Se on sitä paitsi paikalliskaupan pääpaikka tässä osassa
maata. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi mongoleja ja kiinalaisia.

Katsoin kohteliaisuuden vaativan, että minun oli käytävä vieraisilla

Kara-sharin ambanin, Hven Darinin luona, ja astuin Khotanissa käypä
passi kädessä aivan tyynesti ja yksin hänen "jameniinsa". Hän oli
pieni, kuusikymmenvuotias, hymyilevän näköinen mies, otti minut
vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti ja tarjosi tupakkaa,
leivoksia ja piipun. Kerroin hänelle tulkin avulla kuinka olin sinne
tullut, ja valittaessani ettei minulla ollut passia mukanani hän sanoi
yhtä rakastettavasti kuin ranskalainen: "Olettehan ystävämme ja
vieraamme; ette te mitään passia tarvitse; olette itse oma passinne."
Luultavasti minä en Hven Darinin mielestä näyttänyt erikoisesti
vaaralliselta maan rauhalle. Sitten hän valmistutti minulle
maakunnassa käyvän paikallispassin.

Vielä muutaman sattuman näissä seuduissa olostani tahdon

kertoa. Palattuamme maaliskuun 15 p. matkaamme tyytyväisinä
Koriaan kertoi Islam Baj pari päivää sitten istuneensa jonkun
basaarin kauppakojun vieressä ja puhelleensa erään länsi-
turkestanilaisen kauppiaan kanssa, kun ohi ratsasti viisi kiinalaista
sotilasta, joiden päällikkö tangon nenässä kantoi keisari Kuang Tsyn
vallan ja mahdin vertauskuvaa. Nyt on asianlaita semmoinen, että
kun tätä kapinetta kannetaan basaarin ohi tai missä hyvänsä, täytyy
kaikkien nousta ylös, kaikkien ratsastajien laskeutua maahan ja
tehdä kunniaa siten osoittaakseen alamaista kuuliaisuuttaan.

Mutta Venäjän alamaisena Islam arveli, ettei hänen pidä eikä

tarvitse nousta, jonka vuoksi jäi istumaan. Soturit pysähtyivät silloin,
laskeutuivat alas, tarttuivat häneen kiinni, vetivät hänellä pois
"tjanit" ja neljän pitäessä häntä kiinni viides suomi häntä ruoskalla
selkään kunnes veri virtasi.

Hankkiakseni uskotulle palvelijalleni hyvitystä minä kirjoitin heti

Koriaan saavuttuani seuraavan sisältöisen kirjeen soturien päällikölle,
Li Dalojlle.

"Poissa ollessani ovat soturinne antaneet selkään palvelijalleni,

joka on Venäjän alamainen. Jos voitte näyttää minulle Venäjän ja
Kiinan välisen sopimuksen, joka myöntää Kiinan sotureille
semmoisen oikeuden, annan asian raueta, enkä vaadi teitä
vangitsemaan väkivallantekijöitä eikä julkisella paikalla tässä
kaupungissa antamaan rangaista heitä. Jos tämänkin laiminlyötte,
sähkötän minä Kara-sharista tapahtumasta sekä Venäjän konsulille
Urumtjissa että myös Fu Tajlle (Itä-Turkestanin kenraalikuvernöörille,
joka asuu Urumtjissa)."

Vaikutus näkyi heti ja suurenmoisesti. Li Daloj tuli nöyränä ja itkua

tehden lupasi noudattaa vaatimuksiani. Sitten hän katosi, mutta
palasi kohta ilmoittaen, ettei syyllisten jälille päästy ja ettei kukaan
ollut tietääkseen koko jutusta. Islam sai silloin näyttää selkäänsä ja
kertoi, että sillä, joka ruoska kädessä oli liehunut, oli ollut syvä arpi
vasemmassa poskessa.

Minun vaatimuksestani komennettiin nyt koko "lansan" sen

karavaanimajalan pihalle, missä me asuimme. "Tässäpä hän on!"
huusi Islam arpiniekan miehen kulkiessa ohi, ja hän tarttui miestä
kaulukseen ja pyöräytti hänet Li Dalojn luo. Nyt esiintyi tämän
ihailtava pontevuus ja hän komensi kuin salama. Sitä kohtausta, joka
nyt suoritettiin, eivät korlalaiset hevin unohda. Heitä tuppausi piha
täpö täyteen, asettuivatpa läheisten talojen katoillekin.

Pahantekijä pantiin pitkälleen maahan, kaksi hänen toveriaan

tarttui häntä käsivarsiin, kaksi jalkoihin ja viides vapautti hänen
olemuksensa alaosan peitteestä, jonka perästä miestä rangaistiin
samalla tavoin kuin hän oli Islamia kohdellut. Tätä hetkisen
suoritettua minä selitin, että hän oli saanut tarpeeksi ja että
rangaistus täysin hyvitti rikoksen.

Eihän tämä mylläkkä tietenkään ollut miellyttävä. Minä rakastan

kuleksia rauhallisesti ja hiljaa matkoillani, mutta en saattanut
ummistaa silmiäni näkemästä, kun erästä miehistäni syyttömästi
pahoin pideltiin.

Mennessäni päivemmällä Li Dalojn luo kiittämään häntä

avustuksestaan minä olin jonkunlaisen huomion esineenä. Minulle
tehtiin tilaa kaduilla eivätkä pojan viikarit uskaltaneet enää minulle
nauraa.

18.
MUUAN KANOOTTIMATKA LOP-VESILLÄ.

Korlassa lisäsimme karavaania kahdella hevosella, täytimme taas

ruokavara-arkut ja tapasimme kaksi oivallista opasta, jotka veivät
meidät Tikkenlikiin, pieneen kylään sillä paikalla, missä Kontje-darja
laskee pieneen Maltakjärveen.

Hilpein mielin läksimme maaliskuun 31 p. Tikkenlikistä ja kulimme

suoraan itään. Seuralaisinani olivat Islam Baj, Kerim Djan ja kaksi
seutuun hyvin perehtynyttä miestä. Jo Tikkenlikissä olivat nämä
kertoneet loitolla idässä löytyvän kokonaisen ketjun järviä.

Olimme nyt täällä keskellä jokien ja järvien sekasotkua.

Huomattavimmat näistä joista olivat Tarim ja sen syrjäjoki Kontje
sekä Hek, Kontjen jatko etelään päin. Hek juoksee pohjoisesta
etelään läpi kokonaisen sarjan pieniä, pitkälle ulottuvia järviä.
Vanhempien kiinalaisten karttojen mukaan ne ovat Lop-norin
jäännöksiä, jonka vesi kerran peitti suuria maa-alueita, mitkä nyt
suurimmaksi osaksi ovat erämaana.

Kovin olin hyvilläni, kun huhtikuun 4 p. kolme päivää

noudateltuamme Hekin vasenta rantaa havaitsimme sen laskevan
pitkään järven suikaleesen, jonka itäistä rantaa noudattelimme vielä
kolme päivää.

Järvi on nyt melkein yltäänsä kamishikkona, mutta muutamia

vuosia takaperin olivat lopilaiset vielä kalastelleet siellä. Järven eri
osille he ovat antaneet eri nimet ja jakavat sen neljään selkään.
Todellisesti se on vain yhtä järveä, jota pitkät niemet muutamin
paikoin halkovat.
 Tämä pitkähkö järvi on epäilemättä entisen Lop-norin jäännöksiä.
Sen etelä-osasta lähtee taas Hek tehden mitä hurjimpia mutkia ja
kiemuroita etelään päin. Sitten joki muodostaa taas ketjun
pienempiä järventapaisia. Shirge-tjapganin luona se yhtyy Tarimiin.
Vain yhdeksän vuotta sitten koko tämän järviketjun täyttivät vedellä
Tarimista tulevat haarajoet. Ennen se oli aavikkona. Mutta silloinkin
olivat olemassa kaikki nuo järven pohjat ja joen uomat, joiden
syvimmissä osissa oli suolalammikoita, mistä villit kameelit joivat.

Huhtikuun 4 p. keksimme sen osan vanhaa Lop-noria, jota erään

lopmiehen mukaan nimitetään Avullu-kölliksi, ja noudattelimme
sitten sen itärantaa kolme päivää. Maa-ala oli pitkin matkaa erittäin
vaikea: 10-15 metrin korkuiset hiekkasärkät kohosivat tavallisesti
suoraan veden rannasta.

Missä hiekka siellä täällä pysytteli vähän etäämpänä, kasvoi

rannalla poppelimetsää, ja missä taas hiekkasärkät olivat matalia,
siellä oli sijassa tamariskeja, kaikki komeillen valtavan kartion
huipulla, jonka kehän kasvin omat juuret muodostivat. Näitä
tamariskikartioita oli usein niin tiheässä, että me samosimme
todellisissa labyrinteissä ja tuon tuostakin pidimme parempana tehdä
pieniä mutkia hiekka-aavikolle.

Järvet kasvoivat niin korkeata ruovokkoa, että ainoastaan

korkeimmilta hiekkasärkiltä näki avoveden niiden keskestä.
Muutamia kertoja koetimme tunkeutua matalamman tai aivan
kuivaneen ruovokon läpi, vaikka se oli kaksi kertaa kameelin
korkuista ja yhtä tiivistä kuin alkuasukkaiden mökkien seinissä.

Yksi oppaistamme kulki silloin etumaisena ja tutki maata. Sitten

miehet taluttivat kameeleita, jotka suurilla, raskailla ruumiillaan
väänsivät ruokoja syrjään ja polkivat niitä jalkainsa alle, niin että
ruski ja paukkui. Tuntui kuin olisi kadottu pimeään käytävään ja oltiin
iloisia päästessämme ulos ja saadessamme vapaasti silmätä yli koko
alueen.

Marssiessaan tämän sankan kamishimetsän poikki kameelit

uupuivat niin, että meidän täytyi suoda niille lepopäivä, huhtikuun 6
p. Asetuimme leiriin kuten tavallisesti paljaan taivaan alle korkealle
hiekkasärkälle, missä joukko ijäkkäitä poppeleja, juuri helottaen
tuoreimmassa kevätpuvussaan, levitti varjoa hiekalle.

Enemmän kuin mikään muu vaivasivat meitä näinä tyyninä päivinä

hyttyset. Ratsastaessamme ajoi meitä takaa kokonainen pilvenpatsas
näitä vastenmielisiä hyönteisiä. Mutta asetuttuamme leiriin ja
auringon laskettua ne olivat pahemmat kuin koskaan. Niitä surisi
ympärillämme miljardittain laumassaan, yhtä ujostelematta kuin
olisimme tulleet varta vasten tarjoomaan heille illallista.
Kirjoittaminen on melkein mahdotonta, kun tuhat otusta tähtää
pistimiään käteeni ja toisen käden taukoomatta täytyy huiskuttaa
niitä vaaterievulla poikemmas. On kaikkea muuta kuin hauskaa
helteessä ympäröidä majapaikkaansa nuotioilla, joiden savu on aivan
tukehduttaa sisässäolijan.

Kara-köllissä keksimme kuitenkin keinon päästäksemme kokonaan

hyttysiltä rauhaan. Auringon laskiessa pistimme viimevuotisen kuivan
ruohon tuleen, tuli levisi kuin preeriapalo yli suuren osan järveä, ja
savu laskeutui keveäksi verhoksi leirimme ympärille. Minä viruin
valveilla puoleen yöhön nauttien komeiden liekkien raivosta ja
kostonhimoisesta ajatuksesta, että saipa nyt lukematon hyttysparvi
nokena lentää maailman ääreen.

Öisin täytyi minun muutoin suojellakseni poloista nahkaani käyttää

muuatta vähemmän mieluisaa puolustuskeinoa: voitelin käteni ja
kasvoni tupakkaöljyllä. Ja mitkä määrät minä poltinkaan tupakkaa
saadakseni tarpeellisen määrän öljyä! Khotanista tuomani ja
viideksikymmeneksi päiväksi laskettu varastoni oli jo aikoja sitten
haihtunut savuna ilmaan, ja Shah-jarista ostamani kiinalainen
tupakka oli vain hätätilassa nautittavaa. Edellistä korvatakseni olin
Koriasta ostanut kahdellatoista aasialaisella killingillä pienen
tynnyrillisen maan karvasta ja hapanta tupakkaa, johon verraten
Geflen vaappeni olisi tuoksunut aito havannalta.

Seitsemään päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä,

kunnes viimein huhtikuun 9 p. asetuimme leiriin Kumtjekken luo,
missä kolme kalastajaperhettä asui Lop-norin jäänöksiltä lähteneen
Hekjoen rannalla. Syvää uomaa myöten virtaa täältä hopeankirkas,
tummansininen, järvien kamisheissa siivilöity vesi etelää kohti taas
yhtyäkseen Tarimiin kahden runsaan päivän matkan päässä tästä,
muodostettuaan vielä kerran ketjun pienempiä järviä.

Täältä lähetin Islam Bajn johtamaan karavaania etukäteen jokien

yhtymäkohtaan, vaan itse läksin kahden soutajan kanssa
kanoottimatkalle, joka kahdeksassa päivässä lepopäivää
lukuunottamatta vei minut n.s. Uuden Lopnorin äärimäiseen päähän.

Ihanaa se matka oli. Koskaan ei ole alus kiitollisempaa

matkustajaa kantanut. Kuinka suloisen rauhallista verrattuna
vaivaloisiin, raskaisiin ja kuumiin marsseihin ikuisella hiekalla.

Asukkaat sekä Vanhan että Uuden Lopnorin tienoilla nimittävät

itseään "loplikeiksi" ja kanoottejaan "kerneiksi", sana joka yleensä
merkitsee venhettä, lauttaa, alusta. Kanootteja on luonnollisesti
monta eri kokoa. Suurin minun näkemäni oli lähes 8 m pitkä ja 2 m
leveä. Se, jolla nyt teimme matkamme, oli tuskin 6 m pitkä eikä
paljoa enempää kuin 0,5 m leveä.
 Tervesydämmisestä ja eheästä poppelin rungosta saattaa kolme
miestä viidessä päivässä kovertaa merikelpoisen kanootin, jos
osaavat tehdä hyvin työtä. Purjetta he eivät koskaan käytä, mutta
käsittelevät sitä vastoin voimakkaasti ja taitavasti airoa. Siinä on
ohut, leveä terä, jota nimitetään "gädjekiksi" (sama sana, joka
merkitsee muodoltaan melkein samanlaista viulua). Selvällä vedellä
soutaja istuu tavallisesti polvillaan, mutta sankassa ruohokossa hän
seisoo nähdäkseen paremmin, kääntää kasvonsa kokan puolelle ja
pitää airoa pystysuorasti vedessä. Kussakin kanootissa on tavallisesti
kaksi soutajaa, joista perässä oleva seisoo, koska etumainen
muutoin estäisi häntä näkemästä eteensä.

Tehtyämme muutamana levähdyspäivänä moniaita koematkoja

keskinopeutta nähdäksemme astuimme huhtikuun 10 p. alukseen.
Toinen soutumies asettui kokkaan, toinen perään ja minä keskelle,
missä minä yhtä mukavasti kuin jollain leposohvalla istuin kahden
huopapeitteen ja päänalasen päällä, matkansuuntakirja, kompassi ja
kynä kädessä. Työkojeet, solmuinen luojauslanka, mittanauhat ja
pariksi päiväksi varatut eväät oli ahdettu niihin kolkkiin ja nurkkiin,
joita ei muuhun tarvittu.

Mieluisana seurana oli minulla kiinalaiskoirani Jolldash III. Se oli

pieni punakeltainen penikka lähtiessämme Koriasta, ja kun se ei
jaksanut seurata karavaania tämän pitkillä marsseilla, sai se
ratsastaa kameelin selässä eri vasussa. Ensimäisenä päivänä se kävi
merisairaaksi, mutta pian se tottui ratsastukseen ja väsyttyään
juoksemaan se vain paneutui makuulle jonkun hiekkamättään
kupeesen ja odotti kunnes joku miehistä tuli sitä noutamaan ja
nostamaan taas koriin.
 Tämä koira oli koko jälellä olevalla matkallani Aasian poikki paras
seurani eikä se minun luotani ollut milloinkaan poissa. Nytkin se oli
kanootissa ja havaitsi kohta mielihyvällä kuinka mukavata oli tällä
tavoin matkustaminen. Ja mukana se oli sitten pitkällä paluumatkalla
Khotaniin, matkoilla Tibetin, Tsajdamin, Kiinan Mongolian ja Siperian
halki. Suurimman osan näistä suunnattoman pitkistä matkoista
Jolldash suoritti juosten, ja mainioissa voimissa se oli vielä, kun
viimeinkin saavuimme Pietariin.

Valitettavasti on koirien tuonti Ruotsiin kielletty ja minun täytyi sen

vuoksi viime hetkessä hylätä uskollinen matkatoverini. Mutta vielä
tälläkin hetkellä on tuo paljon matkustellut Jolldash mitä parhaassa
voinnissa valtioneuvos Backlundin luona Pulkovassa, missä siltä
aasialaiset tavat heti otettiin ja missä se kärsimätönnä odottaa uutta
matkaa suuriin erämaihin.

Kun kaikki oli kunnossa, tarttuivat miehet airoihin ja kanootti lipui

nopeasti ja notkeasti kuin ankerias tumman sinistä, suikertavaa
jokea pitkin.

Mutta nyt oli ilman tasapaino lopussa. Juuri tänä yönä oli kova
"musta myrsky" noussut idästä, himmentänyt taivaankaaren ja
pannut vanhat majesteetilliset poppelit nöyrästi taivuttamaan
latvojaan. Niin kauvan kuin olimme joella, ei ollut hätää mitään, se
näet on uurtanut itselleen syvän, kapean uoman, jota vielä ympäröi
kamishitiheikkö ja metsä, jotka taltuttavat myrskyä.

Mutta tätä riitti vain pariksi tunniksi, ja sitten oli meillä aukeita
järviä melkein koko matka. Näitä soutumieheni pelkäsivät ja minulla
oli paljon vaivaa saadessani heidät vakuutetuksi, että pelko oli turha.
Osasimme muutoin kaikki uida, Jolldash myös. Minuun nähden
myrsky pikemmin lisäsi kuin vähensi tämän matkan viehkeyttä, sillä
lämpömäärä nousi klo 1 vain 20,7 asteesen ja buraani lauloi
poppeleissa hyvin tuttua, valittavaa lauluaan, joka ei kuitenkaan
koskaan väsytä ja aina herättää uusia unelmia.

Kuitenkin läksimme ensimäisille järville, missä kohisevat aallot

korkein vaahtoisin harjoin vyöryivät länttä kohti. Uskallettua oli
lähteä ulapalle haipperalla kanootilla, sillä järvet olivat hyvin matalia,
ja jos kanootti olisi törmännyt paljasta hiekkapohjaa vastaan, olisi se
ehdottomasti kaatunut myrskyn ja aaltojen puskiessa alahangasta.
Pysyttelimme sen vuoksi mikäli mahdollista itärannalla, missä olimme
korkeiden hiekkasärkkien suojassa.

Viho viimein pääsimme onnellisesti Sadak-köllin alkupäässä

olevaan nimettömään kylään, jossa oli useampia kamishimökkejä.
Asukkaat ottivat minut mitä ystävällisimmin vastaan, laittoivat
syötäväksi vasta saatua kalaa, sorsan munia, nuoria, pehmeitä
kamishin vesoja ja leipää. Nauttiessani tätä yksinkertaista, mutta
kovin hyvältä maistavaa illallista oli ympärilläni kokonainen parvi
iloisia ja puheliaita loplikeja, eri sukupuolta ja ikää. Nuoret naiset
eivät häikäilleet laisinkaan osoittaessaan minulle kukoistavia, mutta
tuskinpa kauniita kasvojaan.

Helposti sain selityksen siihen, minkä vuoksi he eivät minua

ollenkaan pelänneet eikä kainostelleet. He eivät olleet milloinkaan
nähneet eurooppalaista, mutta saaneet aivan toisen käsityksen
semmoisesta. He olivat nimittäin kuulleet puhuttavan "Tjong-
turasta", suuresta herrasta, Prshevalskijsta, joka oli tullut heidän
etelässä olleiden heimolaistensa luo kahdeksankymmenen kasakan
kera, aseissa hampaita myöten, mukana pitkät rivit kameeleja ja
ylellisyyttä kaikkialla.
 Nähdessään nyt minut aivan yksinäni, ilman palvelijoita ja
karavaania, venhematkalla heidän kahden veljensä kera, puhuen
heidän kieltään, syöden heidän ruokaansa ja melkein yhtä köyhänä
kuin he, arvelivat he, ettei erotus loplikin ja eurooppalaisen välillä
itse asiassa olekkaan mikään suuri.

Huhtikuun 12 p. oli myrsky niin kova, ettemme voineet lähteä

matkaan. Mutta seuraavana päivänä se oli hieman asettunut, niin
että taas työnsimme kanoottimme vesille. Kun purtta ei käytetä,
vedetään se näet aina maalle, käännetään kumoon sekä huuhdellaan
silloin tällöin vedellä, jottei se halkeilisi. Kymmentä vuotta
kauvempaa kanootti harvoin kestää. Ennen auringon laskua olimme
taipaleella ja matka olikin meillä mitä ihanin osaksi paljaita osaksi
kamishia kasvavia järviä pitkin. Puolenpäivän aikaan myrsky riehahti
taas valloilleen yhtä tuimasti, ja loppuosa päivänmatkasta oli
kerrassaan vaarallinen. Usein meidän täytyi päästä suurten aukeiden
vesien ohi, joita yhdisti kaidat salmet. Tullakseen seuraavalle
salmelle ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa suoraan aukeiden selkien
poikki.

Kuinka miehet osasivat ohjata purtensa oikeaan, oli minulle

arvoitus, sillä rantaviiva on äärettömän epäsäännöllinen
lukemattomien lahtien, niemien ja saarien vuoksi, jotka sitä
pyältävät, eikä salmen suita näkynyt ennenkuin oltiin aivan niiden
sisällä. Lisäksi vielä tuprusi itärannalla olevista hiekkasärkistä
lentohiekkapilviä levittäen keltaisen vaippansa järvien yli, joiden
rannat monesti kokonaan peittyivät sumuun.

Vesi myllersi kovasti. Aallot sähisivät kanootin ympärillä kastellen

meidät likomäriksi, ja vaahto ryöppysi huimasti jok'ikisen aallon
harjalla. Tarkasti siinä oli varansa pidettävä. Olimme riisuneet
yltämme useita vaatteita voidaksemme uida sitä helpommin, jos
niiksi tulisi. Meidän täytyi ruumiilla ja airoilla pitää venhettä
tasapainossa aalloilla ja tarkoin katsoa, ettei mikään petollinen
hiekkamatalikko ollut meitä väijymässä.

Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Kulimme selän yli toisensa

perästä. Ainoastaan keskellä suurta Nias-kölliä täytyi meidän pitää
tunnin aika tuulta pienen hiekkaluodon suojassa. Mutta sitten järvet
kävivät yhä kapeammiksi ja muuttuivat lopulta Hek-joeksi. Sen tyyniä
vesiä pitkin soudimme Shirget-jappganin (lopliki Shirgen kanavan)
kylään, jossa asuu puoli tusinaa perheitä ja missä Islam Baj ja
karavaani levottomina meitä odottivat.

Pari päivää levättyä sai karavaani jatkaa matkaa maata myöten

Tjeggelik-ujhin Tarimin varrelle, kun minä taas sousin suurta jokea
pitkin sinne kanootissa.

Kun myrsky nyt riehui kahta kauheammin, olivat mieheni

varovaisuuden vuoksi sitoneet kaksi kanoottia yhteen. Ne pantiin
vieretysten jättäen jalan verran väliä, ja kaksi salkoa sidottiin
molempien laitoihin. Tähän niin sanottuun kaksoiskanoottiin astui
neljä soutajaa, joiden vastatuulessa täytyi ponnistaa lihaksiaan
viimeiseen saakka, kun taas länteen päin kääntyvissä mutkissa tuuli
kiidätti venhettä huimaavaa kyytiä rantojen ohi.

Nyt loppuu metsä vähitellen kokonaan ja asumattomia

aavikkoseutuja avautuu itään ja länteen.

Tjeggelik-uj on aito aasialainen kalastuspaikka. Rannalla kohoo rivi

keltaisia kamishimajoja, parikymmentä kanoottia on kumollaan
maalla, nuotat on ripustettu kuivamaan korkeihin tankoihin ja
vastaan tuoksahtaa äikeä kalan haju.
 Kahdeksan perhettä asuu täällä ympäri vuotta, mutta talvella tulee
lisäksi viisitoista, jotka ovat kylvy- ja leikkuuajan Tjarkhlikissä, missä
he viljelevät maata, ja niin muodoin vain puoleksi ovat
paimentolaisia.

Karavaani sai kulkea yhä edelleen maitse Abdalliin, ja minä menin

vesitse Kara-buranin pieniä jäännöksiä pitkin, jotka kaksitoista vuotta
sitten vielä olivat olleet suurenmoisia.

Myrsky oli nyt asettunut vähäksi aikaa, mutta sen sijaan sataa
rapisutti koko päivän huhtikuun 18 p:nä. Pahimpien kuurojen aikana
täytyi meidän olla pari tuntia Tokkus-attamin, "Kymmenen isän"
kylässä, jota joka puolella ympäröi vesi.

Järvet olivat kaikkialla hyvin matalat, ne kun olivat täynnä lietettä

ja hiekkaa, pitkiä matkoja ne olivat tuskin desimetriä syvät, niin että
soutumiesten täytyi astua veteen ja vetää kanoottia nuorasta kuten
kelkkaa.

Oltuamme yötä Tjain kylässä soudimme seuraavana päivänä

kokonaista 60 km (suorimmiten vain 39,5 km), kauniita seutuja
hyvällä ilmalla Tarimia pitkin, joka nyt tekee jyrkän mutkan itään.

Saapuessamme illalla Abdalliin oli koko kylän väki rivissä rannalla,

ja kun minä osoittaen pientä ukkoa, jota en ennen ollut nähnyt,
huudahdin: "Tuossahan on Kuntjekkan Bek!" hämmästyivät he
aikalailla. Mutta hänen omituiset piirteensä minä helposti tunsin
Prshevalskijn neljännessä matkakertomuksessa olevan muotokuvan
mukaan. Hän ottikin minut vastaan vanhana ystävänä vieden minut
suuressa kamishimajassaan olevaan puhdistettuun "saliin".
 Huhtikuun 21 p. poikkesimme jokea myöten aika suureen Kum-
tjappganin kylään, ja ukko Kuntjekkan Bek, "Nousevan auringon
päällikkö", liikutteli silloin toista airoa yhtä voimakkaasti ja varmasti
kuin hän arvattavasti oli tehnyt jo 65 vuotta sitten. Abdallissa oli
minulle kerrottu, ettei jokea myöten voitu kulkea Kum-tjappgania
kauemma, sillä siinä se jakautui ja hupeni järviin ja lampiin. Koko
vesitie Kara-koshuniin, jossa Prshevalskij oli käynyt, oli muka nyt
umpeen kasvanut, ja asukkaat olivat kymmenen vuotta sitten
muuttaneet sieltä.

Kum-tjappganissa oli kuitenkin kaksi miestä, jotka ottivat

soutaakseen minua kaksi päivänmatkaa kaakkoon päin tai siihen
kohti, mistä ei loitomma kanootilla päässyt. En tahtonut mistään
hinnasta laiminlyödä mahdollisimman täydellisen kartan tekemistä
näistä järvistä ja päätin sen vuoksi matkustaa. Mutta kun emme
olleet ottaneet ruokavaroja mukaan, täytyi meidän ensiksi palata
Abdalliin.

Huhtikuun 22 p. astuin kolmen soutumiehen kera kanoottiin, Islam

Baj keittiön ja kahden soutajan kanssa toiseen, kun taas kolmannen,
kolibrikanootin vanhan tottuneen Tusunin kera oli raivattava ja
näytettävä tietä kamishikon läpi.

Mitä ihanimmalla ilmalla riensimme Kum-tjappganin ohi, missä joki

jakautuu, ja sitten joen vasenta, mahtavinta haaraa pitkin, jonka
kuitenkin kohta peitti sankka ruohikko. Tämä ruohikko muodostaisi
aivan läpipääsemättömän sulun, jolleivät loplikit pitäisi kapeita
kanavia siinä avoinna. Mutta nämä niin sanotut "tjappganit"
kasvaisivat yhdessä vuodessa umpeen, jollei joka kevät juurineen
nyhdettäisi niiden pohjasta kohoovia kamishin vesoja.
 Tjappgani on tavallisesti korkeintaan metrin levyinen, ja
molemmilla puolin seisoo kamishi kovana ja läpipääsemätönnä kuin
puuseinä sekä viidenkin metrin korkuisena. Usein on se kuitenkin
sidottu kupoihin tai lyöty sivulle, jottei kaatuisi alas ja tukkisi
kanavaa.

Tjappganin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole suinkaan olla vain

vesitienä. Siihen lasketaan verkot, ja matkallamme me kiisimme
satojen verkkojen yli, missä me kirkkaassa vedessä selvästi kuin
lasisäiliöstä näimme lukemattomia kaloja, joista ohi mennessä
otimme muutamia saadaksemme tuoretta syötävää.

Kullakin perheellä on määrätyt tjappganinsa, mihin kellään muulla

ei ole oikeutta laskea verkkojaan. Nuo ahtaat käytävät kulkevat
ristikkäin joka suuntaan muodostaen sokkeloita, missä vieras olisi
hukassa.

Ei voi mitenkään käsittää kuinka miehet osaavat eksymättä liikkua

näissä sokkeloissa. Usein kanava laskee pieneen, pyöreään,
avoimeen allikkoon, jota joka taholta ympäröi kamishi, ja samaan
keskustaan yhtyy vielä puoli tusinaa muita tjappganeja joka puolelta.

Tullessa semmoiseen vesiaukeamaan, jonka vastakkaisella puolen

ruohikko näyttää seisovan yhtä läpipääsemätönnä kaikkialla, soutajat
ottavat mitä hurjimman vauhdin, kanootti suhisee toiselle puolelle
niin että vesi kokassa kuohuu ja tuossa tuokiossa luulee päänsä
murskaksi menevän kuin puuseinään. Ja kuitenkin, seinä väistyy
syrjään päästäen viheltävän äänen, kamishin varret taipuvat kuin
uutimet sivulle, ja niin kiidetään seuraavaan tjappganiin.

Niin sitä mennä viiletettiin koko päivä. Siellä täällä näkyi kuoleva
Tarim vielä selvästikin. Joskus menimme oikein isojen järvien yli.
Illan suussa porhalsimme suurimmalle järvelle. Siinä oli senkin
seitsemän vaivaa nähtävänä ennenkuin saimme purtemme kiskotuksi
pohjoisrannalle, missä viimeinkin tapasimme mannermaata, tässä
kohdassa kosteata liejua.

Seuraavana päivänä soudimme edelleen samaa isoa järveä. Kerran

syvyyttä mitatessamme loikkasi Jolldash, jonka mielestä venheessä
oli liian kuuma, sen laidalta veteen. Mutta havaittuaan rantaan
olevan pitkän matkan se tuli takaisin tehtyään pitkän kaarroksen ja
otettuaan virkistävän kylvyn. Ensimäisenä kulki pikku kanootti, sitten
ruokavarakanootti ja viimeisenä tulin minä, jotta muut ehtisivät
raivata väylää, jos niin tarvittiin. Nautin kanootissa istuen
yksinkertaisen aamiaiseni, leipää ja munia. Ruokatavaravenheestä
sain eväsvarani siten, että Islam pani ne puumaljaan, jonka jätti
tyynen veden pinnalle, ja lipuessamme ohi otettiin se siitä ylös.

Järven poikki kulkee leveä vyö tavattoman vahvaa kamishia, aina 8

m korkuista ja 6 cm ympärimitaten veden rajassa. Loplikit itse
harvoin tänne urkenevat, ja kaikki tjappganit olivat sen vuoksi
umpeen kasvaneet. Pieni kaita kanootti pääsi kuitenkin jotenkin
helposti läpi, mutta meidän suuria, raskaampia aluksiamme täytyi
tuuma tuumalta työntää eteenpäin. Soutajat panevat airot pois,
istuvat polvilleen ja tekevät oikeita uimaliikkeitä ponnistaen
ruohikkoa vastaan työntääkseen kanoottia eteenpäin.

Tuntee olevansa aivan sulettuna tuommoisessa väylässä. Vettä ei

näy pisaraakaan: sen peittää venhe ja ruohikko. Ei auringon
sädettäkään tunkeudu tähän tunneliin; ilma siinä on pimeätä,
lämmintä ja hiostavaa. Pääsee helpoituksen huokaus, kun tuo ahdas
solakko on takapuolella ja venhe kiitää viimeiselle aukealle järvelle,
missä kevyt tuulen leyhkä on alkanut veden pintaa liikkeelle ajella.
 Puolenpäivän aikaan yllätimme aukeiden järvien äärimäisen pään,
missä kamishi on kerrassaan läpipääsemätöntä. Siihen ei voi raivata
tietä kanootilla eikä talvellakaan saata käydä jalkasin jäätä myöten.
Kamishit seisovat näet tiiviinä kuin puupaalutus, ja siellä täällä on
myrsky vanuttanut ne niin lujiin kimppuihin, että saatoimme kävellä
niiden päällitse huomaamatta, että allamme oli kolme metriä vettä.

Ennenkuin käännyimme takaisin tunkeuduimme vielä kerran

pohjoisrantaan, missä muutamia tamariskeja kasvoi korkeilla
hiekkakartioilla. Niiden huipulta oli mainio näköala joka haaralle.
Itään päin ei näkynyt neliömetrin vertaakaan avovettä: koko maa-ala
sinnepäin näytti hyötysältä kamishikentältä. Lännessä näkyi vain se
kapea vesiväylä, jota olimme noudatelleet, näyttäen siniseltä
nauhalta keltaisessa ruohikossa, josta vain siellä täällä pisti esiin
kevään vihreitä nuoria oraita. Niinpä käännyimme taas takaisin
Abdalliin samaa tietä, jota olimme tulleet.

19.

MUUAN TYLY HERRA.

Huhtikuun 25 p. läksimme kolmella kameelilla ja kahdella

hevosella
Abdallista heitettyämme sydämmelliset hyvästit vanhalle Kuntjekkan
Bekille.

Suloiselta tuntui olla matkalla länteen päin, sillä Khotaniin

saavuttua oli minulla jälellä vain viimeinen suuri kohta
matkaohjelmassani: tuntematon Pohjois-Tibetti. Ja Khotanissa — sen
tiesin pääkonsuli Petrovskijn Kara-shariin lähettämästä ilmoituksesta
— odotti minua paksu posti Ruotsista. Mitä kaikkea oli saattanutkaan
tapahtua kotona pitkänä poissaoloaikanani!

Nämä kirjeet vetivät minua kuin jättiläismagneetti länteen. Kun

kestävä itämyrsky siis riehahti taas puhaltamaan juuri Abdallista
lähtiessämme ajaen hiekka- ja tomupilviä edessään, tuntui minusta
kuin olisi itse taivas tahtonut auttaa meitä matkalla. Annoin sen
puskea ja mietin hiljakseen mielessäni: "Puhalla päälle vaan, tuulen
akka, kuta enemmän, sen parempi!" Huhtikuun 27 p:vän illalla
saapuessamme Tjarkhlikiin, pieneen "kaupunkiin", jossa oli
satakunta perhettä, tyyntyi ilma, mutta leirissä syntyi levottomuutta.
Ensinnäkin täytyi meidän täällä erota noista kolmesta kameelista,
jotka aina Khotanista lähdettyämme olivat tehneet meille niin suuria
palveluksia. Mutta me olimme liian paljon käyttäneet niiden voimia.
Nekin tarvitsivat nyt levätä ja niiden ottaminen Khotaniin saakka olisi
ollut raakalaisen tekoa, sillä kameeleita ei pidetä milloinkaan kesällä
työssä, vaan saavat ne silloin häiritsemättä käydä laitumella
vuoristossa.

Haikeinta oli ero ratsukameelistani, muhkeasta, kymmenvuotisesta

uroksesta. Niinkuin villistä kameelista puhuttaessa olen maininnut, ei
kameeli rakasta ihmistä eikä tule koskaan niin kesyksi kuin hevonen.
Mutta tämän kameelin kanssa minä olin mitä tuttavallisimmissa
väleissä. Kun palvelijani, jotka tavallisesti taluttivat sitä
turpanuorasta, lähestyivät sitä, mölisi se vihaisesti ja syleksi. Mutta
havaittuaan etten minä koskaan nuoraa liikuttanut, se kohteli minua
aivan toisella tavoin. Minä saatoin taputtaa sen turpaa ja silittää sen
otsaa sen osoittamatta pienintäkään vastenmielisyyttä. Joka aamu
minä annoin sille kaksi suurta maissileipäpalasta, ja se tottui lopulta
niin tähän "palasteluun", että määrätyllä kellonlyönnillä aina tuli
leirimattoni luo ja huomautti mistä oli kysymys. Välistä se herätti
minut nykäsemällä minua aika vankasti turvallaan.

Mutta nyt oli meidän erottava näistä kolmesta sotavanhuksesta,

jotka niin kauvan olivat olleet mukana joka ilmalla ja tuulella. Muuan
Iänsi-turkestanilainen kauppias osti ne lähes puolesta hinnasta,
minkä ne minulle olivat maksaneet, ja niiden sijaan me hankimme
vielä neljä hevosta. Tunsin itseni aivan yksinäiseksi, kun hän talutti
ne pois. Piha näytti tyhjältä ja kolkolta.

Onneksi oli minulla Jolldash, joka uskollisesti makasi vierelläni

samassa hökkelissä, missä minä asuin. Eräänä päivänä istuessani
huopamatolla kirjoittaen syöksyi koira ylös ja alkoi murista ja
haukkua, turpa maassa. Alussa en ollut siitä millänikään, mutta
sitten se tuli vähitellen luokseni ja näytti kovin levottomalta.

Aloin katsoa mikä oli hätänä ja näin äkkiä aivan läheltä jalkaani
paria tuumaa pitkän skorppioonin, keltaisen vihreän ja inhottavan,
päristellen myrkyllistä häntäänsä puolustautuakseen koiraa vastaan,
jonka vaisto varotti sitä elukkaa puremasta. Skorppiooni tapettiin heti
paikalla, mutta Jolldash sai suuren lihapalan ja ystävällisiä hyväilyjä,
joista se käsitti esiintyneensä kuin aika mies konsanaan.

Tjarkhlikissa hallitsi kiinalainen ambani, Li Darin. Kiinalaiset olivat

tänne sijoittaneet linnaväen, jossa oli 265 sotilasta, varustetut
vanhoilla hylätyillä englantilaiskivääreillä kuuskymmenluvulta. Kuten
tavallisesti ja kun kohteliaisuus niin vaati, lähetin heti saavuttuani
kiinalaisen käyntikorttini Li Darinille sekä Hven Darinin Kara-sharissa
minulle antaman pienen paikallispassin ja käskin kysyä, milloin
persoonallisesti saisin tulla tervehdykselle.
Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.

More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge

connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.

Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and

personal growth every day!

ebookbell.com