Studio Thinking from the Start: The Ku20138 Art

Educatoru2019s Handbook (Ebook PDF) download pdf

https://ebookmass.com/product/studio-thinking-from-the-start-
the-k-8-art-educators-handbook-ebook-pdf/

Visit ebookmass.com today to download the complete set of

ebook or textbook!
We have selected some products that you may be interested in
Click the link to download now or visit ebookmass.com
for more options!.

The Physical Actor: Contact Improvisation from Studio to

Stage 2nd Edition

https://ebookmass.com/product/the-physical-actor-contact-
improvisation-from-studio-to-stage-2nd-edition/

The Art of Virtual LEGO Design: Design LEGO Models Using

Studio 2.0 Vishnu Agarwal

https://ebookmass.com/product/the-art-of-virtual-lego-design-design-
lego-models-using-studio-2-0-vishnu-agarwal/

The Haunted Studio Hayley Leblanc

https://ebookmass.com/product/the-haunted-studio-hayley-leblanc-2/

The Haunted Studio Hayley Leblanc

https://ebookmass.com/product/the-haunted-studio-hayley-leblanc/
The Oxford Handbook of Ethics and Art James Harold

https://ebookmass.com/product/the-oxford-handbook-of-ethics-and-art-
james-harold/

The Hayley Mysteries: The Haunted Studio Hayley Leblanc

https://ebookmass.com/product/the-hayley-mysteries-the-haunted-studio-
hayley-leblanc/

The Architect’s Studio Companion: Rules of Thumb for

Preliminary Design (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/the-architects-studio-companion-rules-
of-thumb-for-preliminary-design-ebook-pdf/

The Handbook of Knowledge-Based Coaching: From Theory to

Practice – Ebook PDF Version

https://ebookmass.com/product/the-handbook-of-knowledge-based-
coaching-from-theory-to-practice-ebook-pdf-version/

Trapped: Brides of the Kindred Book 29 Faith Anderson

https://ebookmass.com/product/trapped-brides-of-the-kindred-
book-29-faith-anderson/
Studio Thinking from the Start
THE K–8 ART EDUCATOR’S
HANDBOOK
JILLIAN HOGAN / LOIS HETLAND / DIANE B.
JAQUITH / ELLEN WINNER

Foreword by David P. Nelson

Illustrations by Nicole Gsell
To the teachers and students who make Studio Thinking come alive
Additional resources (including teacher-created materials, tables, and links to videos) are available at
www.studiothinking.org and/or tcpress.com/studiothinking

Published simultaneously by Teachers College Press, 1234 Amsterdam Avenue, New York, NY 10027
and the National Art Education Association, 901 Prince St., Alexandria, VA 22314

Copyright © 2018 by Teachers College, Columbia University

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced or transmitted in any form or by any
means, electronic or mechanical, including photocopy, or any information storage and retrieval system,
without permission from the publisher. For reprint permission and other subsidiary rights requests,
please contact Teachers College Press, Rights Dept.: [email protected]

Cover Design: Nicole Gsell

Text Design: Lynne Frost

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Hogan, Jillian, author. | Hetland, Lois, 1953–, author. | Jaquith, Diane B., author. | Winner,
Ellen, author. | Gsell, Nicole, illustrator.
Title: Studio thinking from the start : the K–8 art educator’s handbook / Jillian Hogan, Lois Hetland,
Diane B. Jaquith, Ellen Winner ; foreword by David P. Nelson ; illustrations by Nicole Gsell.
Description: New York, NY : Teachers College Press, [2018] | Includes bibliographical references and
index.
Identifiers: LCCN 2018016980 (print) | LCCN 2018032635 (ebook) | ISBN 9780807776995 (ebook) |
ISBN 9780807759158 (pbk. : acid-free paper)
Subjects: LCSH: Art—Study and teaching (Elementary—United States).
Classification: LCC N353 (ebook) | LCC N353 .H64 2018 (print) | DDC 372.5/044—dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2018016980

ISBN 978-0-8077-5915-8 (paper)

ISBN 978-0-8077-7699-5 (ebook)
 Contents

Foreword by David P. Nelson

Acknowledgments

INTRODUCTION: Hidden in Plain Sight

Studio Thinking: A Lens
Teachers Weigh In
About This Book
Developing Your Lens
A Note About “Pedagogical Appropriation”
Where to Find More

PART I: Understanding Studio Thinking

1 The Studio Habits of Mind

What Are Habits of Mind?
Using the Studio Habits: Micah’s Self-Portrait
DEVELOP CRAFT: Technique and Studio Practice
ENGAGE & PERSIST: Finding Passion and Sticking with It
ENVISION: Imagining and Planning
EXPRESS: Finding Meaning
OBSERVE: Looking Closely
REFLECT: Question & Explain and Evaluate
STRETCH & EXPLORE: Play, Use Mistakes, and Discover
UNDERSTAND ART WORLDS: Domain and Communities
Studio Habit Clusters
Studio Habits as Entry Points
In the Classroom: Catherine Karp’s 5th-Graders Put Everything Together
 Things to Think About

2 Studio Structures
Adapting Studio Structures to the Elementary School
Zeroing in on Each Studio Structure
Moving from Structure to Structure: Transitions
Things to Think About

PART II: Enacting Studio Thinking

3 Portraits of Practice
“Let’s Make Some Art”—Julie Toole
Hand, Mind, Heart, and Community—Celia Knight
“I Have Something That Might Work Better for You”—Kitty Conde
Things to Think About

4 Portraits of Planning
What Does It Mean to Make Art?—Nicole Gsell
Planning a Year in a Choice-Based Class—Wynita Harmon
Working Together on Scope and Sequence—Caren Andrews and Jennifer
Stuart
District-Level Planning and Professional Development—Elementary Art
Teachers of Acton-Boxborough, Massachusetts
Things to Think About

PART III: Evaluating and Sharing

5 Assessment
Quality Assessment
Assessment and Motivation
Getting Concrete
Conclusion
Things to Think About
6 Beyond the Art Room: Studio Thinking for Advocacy and Integration
Making Habits Visible
Keeping Parents in the Loop
Collaborating with the School Community
Committing to Studio Thinking: A Day at the Maya Lin School
Things to Think About

APPENDICES: Resources for Teachers

Appendix A: Making Studio Habits Visible
Appendix B: Student Planning and Reflection
Appendix C: Reflecting on Completed Works
Appendix D: Talking About Art
Appendix E: Documentation—Collecting and Keeping Everything
Together
Appendix F: Connections Between the Studio Thinking Framework and
the National Core Arts Standards

References
Index
About the Authors

Full-color mini-posters that illustrate each of the eight Studio Habits of

Mind appear after page 152
 Foreword

SOME YEARS AGO, a slim volume called Studio Thinking was

recommended to me. I was a professor teaching courses in both music and
humanities, and the book elucidated certain practices that I, as an artist as
well as a scholar, was instinctively attempting to incorporate in my
classrooms, and it inspired other ideas that improved my pedagogy.
Later, as a university provost, I often recommended Studio Thinking and
its updated edition, Studio Thinking 2, to faculty from various disciplines
with an introduction along the lines of, “It is one of the most helpful volumes
about teaching practices I’ve ever seen.” Little did I know at the time that I
would one day have the privilege of working alongside one of the authors,
Lois Hetland.
When the request came from Teachers College Press to pen the Foreword
to this new iteration of the text, Studio Thinking from the Start, I immediately
agreed. I did so because I believe strongly in the value of the Studio Thinking
lens, and because I want to commend the book—heartily—not only to
elementary teachers but also to principals and other administrators who will
learn much, as I have, about what makes for a successful classroom.
Studio Thinking isn’t just about the art studio. It is about thinking. The
imaginative and creative work of the studio doesn’t really exist without
thinking, and the best thinking doesn’t really exist without imagination and
creativity. The broad value of this work stems from the fact that learning is an
art.
Teaching too is an art, and good teachers are always honing their craft. In
an age when standardized tests too often force teachers to focus inordinately
on the (supposed) product, Studio Thinking is a welcome reminder of the
significance of process. I appreciate how this book encourages a process
rooted in the prospect that learning—artistic and otherwise—begins with the
human capacity to “see”: to observe, to behold, to imagine. With the current
demands placed on teachers (and administrators), a focus on the primary
practice of seeing is not only welcome, but necessary.
If we want our students to think, if we want them to learn, we must
Visit https://ebookmass.com today to explore
a vast collection of ebooks across various
genres, available in popular formats like
PDF, EPUB, and MOBI, fully compatible with
all devices. Enjoy a seamless reading
experience and effortlessly download high-
quality materials in just a few simple steps.
Plus, don’t miss out on exciting offers that
let you access a wealth of knowledge at the
best prices!
engage them in habits of mind that cultivate their innate abilities. The habits
of artists in their studios can help all of us who teach to hone our techniques
in every classroom engaged in the art of learning and can aid administrators
to see possibilities to enrich our schools for the sake of learners and teachers
alike.
This book has its genesis in the practice of real teachers. Teachers who
read it will find much that is familiar. The author-researchers, who are
themselves teachers, have learned from teachers and then have given their
findings back to the field. Teachers have used the results of that research in
their classrooms and then have given more feedback to the researchers, who
then have shared the discoveries of that circle of scholarship and practice in
this volume, designed especially for elementary educators.
As Jillian Hogan, Lois Hetland, Diane Jaquith, and Ellen Winner
illuminate what many good teachers already do, they help us reflect on
common practices that are truly beneficial, they make explicit some practices
that for many are tacit, and they share what for many may be new practices.
These author-researchers help us enter the classroom with a new lens.
To my colleagues in administration, especially superintendents,
principals, and university deans of education, I commend Studio Thinking
from the Start. I recommend you take the time to try on the Studio Thinking
lens and then consider how it might be useful to the classroom teachers with
whom you work. Perhaps read it with a group and try out some of the ideas.
See how the habits of mind, studio structures, and studio practices might help
you allocate resources and support faculty as they create compelling
classrooms that engage every child in the joy of learning.
No work is more important than that done by teachers who prepare our
youngest citizens. They cultivate in students the habits of mind that set the
course for a lifetime of learning, and yet they receive too little compensation,
too little recognition, and not nearly enough thanks.
If you are a teacher, I hope you will see this book as a gift from its
authors and the many teachers who have helped shape its content. The
knowledge and practices recommended here will help you in your work. As
you continue to hone your craft, I hope you enjoy the fruit of your labor with
young people who have the potential to create the kind of world we all want
to live in.

—David P. Nelson, Ph.D.

President, Massachusetts College of Art and Design
Boston, Massachusetts
 Acknowledgments

WE THANK John Landrum Bryant for his belief in our work and the
support he has provided over the years through the Bauman Foundation. We
are also grateful to Shirley Veenema and Kimberly M. Sheridan for their
central contributions to the original development of the Studio Thinking
framework.
We have been fortunate to have had the opportunity to visit, speak with,
and receive emails and resources from teachers all over the United States.
We’re grateful for the opportunity to learn from all of you. We especially
thank those who gave their time in the compilation of this book:

Dana Adams
David Ardito
Fernando Aguilar
Agusta Agustsson
Caren Andrews
Justin August
Eileen Barnett
Amy Billstrom
Amy Birkan
Tracey Broback
Robin Brooks
Sharron Cajolet
Camille Calica
Hillary Campbell
Carolyn Carr
Alane Paul Castro
Raquel Cardoso
Deborah Clearwaters
Kitty Conde
Rosette Costello
Susan Deming
Brian Dodson
Terri Eichel
Mahsa Ershadi
Alexandra Etscovitz
Caitlin Evans
Demetrius Fuller
Itoco Garcia and faculty of Harder Elementary School
Cynthia Gaub
Judith Goodwin
Lauren Gould
Chrissy Gray-Rodriguez
Gina Griffiths
Alexis Hamilton Green
Stacie Greenland
Laura Grundler
Nicole Gsell
Jeremy Guidry
Caren Gutierrez
Wynita Harmon
Cammie Harris
Melissa Hayes
Steve Heil
Grace Hulse
Ryan Hynes
Ianthe Jackson
Tana Johnson
Catherine Karp
Samantha Kasle
Leslie Keir
Susan Killebrew
Jessica Kitzman
Holly Bess Kincaid
Richard King
Thomas Knab
Celia Knight
Deborah Kramer
Anne Kress
Heidi Kupferman
Mariah Landers
Ann Ledo Lane
Mandy Lockwood
Pam Lucker
Natalie Maine
Nate Manean
Emily Manning-Mingle
Julia Marshall
Linda McConaughy
Sam Miller
Vanessa Miller
Alicia Mitchell
Constance Moore
Louise Music
Brooke Nagel
Bethany Haizlett Narajka
Kate Nesmith
Ashley Norman
Trena Noval
Mary Olson
Marisol Pastor-Cabrera
Sonal Patel
David Patusco
Christine Phillips
Jocelyn Phillips
Meghan Pierri
Gaia Pine
Rosemary Polizotto
Kathryn Potter
Barth Quenzer
Christine Reed
Emily Roberts
Roni Rohr
Stella Santos
Steve Schaffner
Larraine Seiden
Lindsey Shepard
Mizuho Shiomi
Emily Stewart
Jennifer Stuart
Amy Summa
Katherine Thompson
Gabriel Tsuei
Julie Toole
Bernardo Varela
Beth Warner
Ann Wettrich
Diana Woodruff
Cheryl Wozniack
Ceara Yahn
Elizabeth Young
Dale Zalmstra
and research assistants in the Arts & Mind Lab at Boston College
INTRODUCTION
 Hidden in Plain Sight

IN THE LATE 1980s, the English illustrator Martin Handford created a

character known in the United States as Waldo. Dressed in red and white,
with large spectacles and a hat, Waldo remains relevant in pop culture today
and appears in cartoons, comic strips, and last-minute Halloween costumes.
Over the last thirty years, children and adults have spent rainy afternoons
poring over Handford’s books looking for Waldo hidden in crowded scenes.
Where’s Waldo?
One of the authors of this book, Jill Hogan, realized in the early 1990s
that there is a flaw that keeps the Where’s Waldo? books from being
perpetually entertaining. As a young child, after spending a Christmas
afternoon intently inspecting her new gift of a Where’s Waldo? book, she had
found all of the Waldos. She then flipped back to the first page to repeat the
fun. But it turned out that going through a Where’s Waldo? scene for a
second time is much less absorbing. Yes, Waldo was still hidden, surrounded
by visual clutter. But to the repeat observer, he was hidden in plain sight.
Once he had been found, he really couldn’t be unfound. Jill found her eyes
immediately drawn to where she previously had seen Waldo. It was no longer
possible to see the pages through fresh eyes—her mind had created a new
lens for seeing based on the information she had acquired after solving the
puzzle.

STUDIO THINKING: A LENS

We all have ways of thinking that shape how we interpret situations. Whether
we call them mindsets, lenses, dispositions, or attitudes, these perspectives
frame the outlook with which we approach the world. Those wearing rose-
colored lenses bypass faults and immediately find the good in every person.
Those with a growth mindset don’t dwell upon the difficulties of failures but
instead see opportunities to improve. And those who have already solved a
Where’s Waldo? puzzle have information that removes the fun from the
game.
The Studio Thinking framework is also a lens through which teachers and
other observers of classrooms—like administrators, researchers, parents, and
policymakers—can view both art and general education environments
(Hetland, Winner, Veenema, & Sheridan, 2007, 2013). Like Waldo, the
Studio Habits of Mind (SHoM) can’t be unseen—once you realize how to
recognize these thinking dispositions in artmaking and have words to
organize them in your cognition, it’s hard to go back to old ways of viewing.
Instead of viewing art classes just as a time for “doing things,” one begins to
realize that art classes are a time for thinking. Studio Thinking pulls artistic
thinking to the center—so important for 21st century visual arts education.
In fact, since Studio Thinking was first published, more than 17,000
copies of the original and second editions (Hetland et al., 2007, 2013) have
been sold, and the Studio Thinking framework has been adopted in schools
around the globe. This lens for looking at art classrooms challenges teachers,
students, and administrators to move from a focus on artistic products and
compliant student behaviors (which are easy to see) to a focus on the
processes of student thinking (which are not always so easy to see). We hope
this book helps make this initially hidden process of thinking more apparent
to teachers, students, and school communities—so that the Studio Habits of
Mind go from hidden to hidden in plain sight.

TEACHERS WEIGH IN

The responses of teachers who are using Studio Thinking in their teaching
have taught us what makes this framework valuable.

“It’s What I Already Do”

Everything I read [in Studio Thinking] rang so true to what I was already doing.
—Ceara Yahn, K–8 art teacher, Heath School, Brookline (Massachusetts) Public Schools

I think [Studio Habits of Mind] are and should be an intrinsic part of an art curriculum.
—Eileen Rotty, K–5 art teacher, Jenkins Elementary School, Scituate (Massachusetts) Public
Schools

Teachers tell us that the Studio Thinking framework is already familiar in

their teaching practices. The immediate applicability of these ideas to busy
and overloaded teachers is important. Teachers juggle seemingly endless
piles of mandates: lists, frameworks, and initiatives. From national, state, and
local standards, to district curriculum guidelines, to plans for integrating with
classroom teachers, to IEPs and other considerations for exceptional learners,
to school initiatives for English and second-language acquisition or
developing grit … there is a lot that art teachers are asked to consider as they
plan and teach. Rather than just another entry on the list of considerations, the
Studio Thinking framework zeroes in on processes that are already happening
in art classrooms. The purpose of this book is to help teachers and elementary
students develop their ability to use this lens as they reflect metacognitively
on their practice.
We know the Studio Thinking framework already exists in art
classrooms, because the original authors developed it from the bottom up—
by systematically observing, videotaping, coding, and analyzing both classes
in high schools and interviews with teachers. Many other lists, initiatives, and
standards are codified top down, created from theory and beliefs about what
should be done rather than from an empirical analysis of what actually
occurs. While both top-down and bottom-up approaches are important, our
empirical approach reveals that broad and potentially generalizable thinking
dispositions are already taught in arts classrooms.

“It Gives Us Language and Legitimacy”

I love being able to explain to others in the field why it is important that we do what we do.
—Samantha Kasle, K–5 art teacher in the Arlington (Massachusetts) Public Schools

[Studio Thinking] helps administrators realize that there is thinking involved in art.
—Agusta Agustsson, art teacher in the Waltham (Massachusetts) Public Schools

It can be challenging to be an elementary art teacher. While most art teachers

believe deeply in what they do and know that their training was rigorous,
they too often report feeling dismissed by their colleagues, who think they are
teaching a “frill.” The Studio Thinking framework gives language to describe
the important thinking that goes on in the elementary art studio. Teachers use
it to explain the merits of art education to students, parents, colleagues, and
administrators. While skeptical colleagues can argue that they have survived
into adulthood while being a “terrible painter” or “miserable at drawing,” few
will accept incompetence at observing, envisioning, or reflecting. This is
because the habits of mind in the Studio Thinking framework are ones that
we value as a society. While technical art skills, such as shading and color
Visit https://ebookmass.com today to explore
a vast collection of ebooks across various
genres, available in popular formats like
PDF, EPUB, and MOBI, fully compatible with
all devices. Enjoy a seamless reading
experience and effortlessly download high-
quality materials in just a few simple steps.
Plus, don’t miss out on exciting offers that
let you access a wealth of knowledge at the
best prices!
Exploring the Variety of Random
Documents with Different Content
uskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä
tahdotte näyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille,
jotka jossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa
noille pauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart
aikoinaan sanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen
pohjasta: se määkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. — Mutta
silloin, kun on soitettu Beethovenin Missa Solemnis!… Te raukat!…
Se on viimeinen Tuomio; te olette nähneet huimaavan Glorian
vyöryvän niinkuin myrsky valtamerellä, te olette nähneet syöksyvän
ohitsenne jättiläismäisen tahdon ja raivoisan pyörteen, joka
pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin, takertuu kaksin käsin syvyyden
päällä häilymään, ja ryntää jälleen, täyttä lentoa avaruuteen. Myrsky
karjuu, vääntelehtii. Kun se on noussut väkevimmilleen, tulee
yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni, joka raastaa auki taivaan
pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän meren pinnalle, joka on
kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin raivoisa lento
pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme salaman iskua.
Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä tuijottaa ankarasti
eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu, jäsenet ovat
halvatut… Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut, niin te olette jo
iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte, arvostelette muka,
osoitatte suosiota!… Mutta te ette ole kuulleet mitään, tunteneet
mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet kerrassaan
mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta. Teidän
mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin kuvatut.
Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: 'Bis, bis!' Suuri sielu vääntelehtii
koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän
hölmöyttänne…"

Näin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin

Goethe, vaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:
 "Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se
on, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää."

Kunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa

voimasta lensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula
kaikkein pyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden
loukkaamattomaan turvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi
pommittaa virkaveljiään sillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut
ahdistella ajan lahjakkainta säveltäjää, uuden koulun etevintä
edustajaa, Hassleria, oikullisen omituisten, mutta nerokkaiden
ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe, joka oli esitetty Hasslerille jo
lapsena, säilytti aina häntä kohtaan erikoisen salatun hellyyden,
kiitollisena siitä haltioitumisesta ja liikutuksesta, joka hänet silloin oli
vallannut. Ja että typerä kriitikko, jonka tietämättömyyden
Christophe hyvin tunsi, läksytteli nyt Hasslerin kokoista miestä ja
komenteli häntä järjestykseen ja periaatteisiin, se sai Christophen
suunniltaan:

— "Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; — te ette tunne muuta

järjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään
ennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää
tahtonsa laiksi."

Tämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan

kaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina
kirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.

Koko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli

se pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se tunsi
Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin kärsivällinen.
Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti valittaneet, että
niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft erehtyi toimeen, joka ei
kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten olivatkin (silloin
nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka heitä Christophen
arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat he niissä toki
omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta itse olla
arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen häikäilemättä
rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen, huomasivat
he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli yksimielisesti
vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe suvainnut
kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän
sodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia
eivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä — (he
eivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan,
joka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä
yleensä onkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta
huomioon toisten vastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); —
ei, pitkä kokemus oli osoittanut heille, että lehden lukija on aina
samaa mieltä kuin sen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain
saattaneet arvonsa epäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet
väittelemään: lehdessä täytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä
parempi, kieltää. (Kieltämisellä on aina kahtavertaa suurempi voima
kuin myöntämisellä; painokin suoranaista seurausta: on helpompi
pudottaa kivi alas kuin nakata se ilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he
eräänlaiseen omaan systeemiinsä: he laativat tuon tuostakin
salakavalia pikku uutisia, pilkallisia ja loukkaavia, joita ilmestyi
sopivalla paikalla joka päivä ja koskaan ehtymättä. Ne tekivät
hävyttömän Christophen naurunalaiseksi, mainitsematta häntä aina
edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla tavalla juuri häneen. Ne
vääristelivät hänen sanansa, niin että ne muuttuivat järjettömiksi; ne
levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja, joiden lähtökohta oli kyllä
totta, mutta jatko pelkkää valheellista sotkua, ja niiden laskettu
tarkoitus oli saada hänet riitaan koko kaupungin kanssa, ja vielä
enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin yksinpä hänen
ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa; ja ne
saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta sen
tähden, että sitä alinomaa toistettiin.

Kaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin

yhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut
taistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta
varoitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan
riitaan, tarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta:
kummasteltiin, että aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää
mainettaan, ja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta
varteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun,
niin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat
alkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen
jo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että
tämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen
luvuttoman sukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka
anastivat muka oikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja
närkästyä niistä. Mutta Adolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja
hän moitti Christophea, sanoen hänen saattavan aikakauslehden
ikävään asemaan. Christophe pyysi häntä pitämään huolta omasta
alastaan. Toisista, joihin isku ei kohdistunut, oli sangen huvittavaa,
että Mai, joka istui heidän kanssaan erehtymättömyyden istuimella,
sai köniinsä heidän asemestaan. Waldhaus nautti tästä salaisesti:
hän sanoi, ettei mailmassa ole taistelua, jossa eivät jotkut kallot
halkea. Tietysti hän käsitti asian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi
antaa siinä oman kallonsa haljeta; hän luuli yhteiskunnallisen
asemansa ja sukulaisuus- ja muiden suhteittensa vuoksi olevansa
turvassa iskuilta; eikä hänestä suinkaan ollut paha, että noita
juutalaisia, hänen liittolaisiaan, hiukan peitottiin. Ehrenfeld ja
Goldenring, jotka olivat siihen saakka säilyneet vielä ehjin nahkoin,
eivät olisi välittäneet pienistä hyökkäyksistä: he pystyivät kyllä
puolestaan vastaamaan. Mutta eräs seikka heistä oli tuntuvampi,
nimittäin Christophen itsepäinen tahto saattaa heidät huonoihin
väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja varsinkin ystävättäriensä
kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan olivat he nauraneet
makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena kujeena: he ihailivat,
millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki; mutta he luulivat,
ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen taisteluintonsa lauhtuisi,
tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa kohtaamasta niitä henkilöitä,
joita he halusivat suojella. — Mutta asia ei ollut suinkaan sillä tavoin.
Christophe ei totellut ketään: hän ei ottanut huomioon mitään
suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin hullu. Jos hänen antaisi
valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa enää voisi elää. Heidän
pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa ja vimmoissaan tulleet
lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä kohtauksia. Toimittajat
turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa saadakseen
Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan:
Christophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe
suuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota
toverien levottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui
Christophen puolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän
ymmärsi paremmin kuin muut Christophen jalomielisen
mielettömyyden arvon, mielettömyyden, joka puski hillittömästi
kaikkea vastaan ja katkaisi kaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään
tulevaisuutensa turvasta. Mitä Mannheimiin tulee, hän nautti
kuninkaallisesti tästä metakasta: hänestä tuntui hyvältä ilveilyltä,
että hän itse oli tuonut tuon hullun tänne älykkäiden ja järkeväin
pikku keikarien joukkoon, ja hän oli haljeta naurusta, kun hän luki
sekä Christophen huitomia että hänen saamiaan iskuja. Vaikka hän
siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa, että Christophe oli hiukan
päästään vialla, piti hän vain sen enemmän hänestä — — (hänen
luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän suosi, olivat hieman
naurettavia). — Sen vuoksi tuki hän Waldhausin kanssa yhä
enemmän Christophea toisia vastaan.

Mannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin

kaikin voimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin
perustellun aatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista
solmia asiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen
asiaan.

Siinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s.

Wagner-Verein, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa
vastaan. — Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa
Wagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen
teoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta
hänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti
myönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti
vanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä, joka
oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka eli
vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla
vallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta
kohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista
totta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä
heikonnettu. Se huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki
sellaiset uudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin
vastaan, joskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin
sävellyksiä, sillä sehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä Wagner-
Vereineillä ollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet
sydämensä asiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia.
Ja sen ne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä
niistä kaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti
mestarin itsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä
palveltiin mahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata
olentoa, niin olivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku
kirkkoja, joissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan
kunniaksi. Korkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden
kaikkein uskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti
pyhiä uskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä
ainoaa, totista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia,
runoutta, draamaa ja metafysiikkaa.

Sellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti

toiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi
mielellään rekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille
saattoi olla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin
Christophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin,
mutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei ollut
mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä hiisi
hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja
miksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei
kävellä eikä juoda. Hän inhosi koko Vereinswesen järjestelmää.
Mutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin Wagner-Vereiniä
kuin kaikkia muita Vereinejä: ainakin antoi tämä yhdistys silloin
tällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka
kohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä
heitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän
olisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon
puolueen välillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja "Brahmineja"
yhtä väärin kuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-
Vereinille. Mannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman.
Vaikkei hän ollutkaan musiikkimies, oli hän Wagner-Vereinin
jäsenkin. Johtokunta oli seurannut tarkkaavasti Christophien
sodankäyntiä aikakauslehden palstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita
Christophe oli tehnyt vastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että
hänellä oli vankat nyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe
oli tosin ampunut muutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran
epäjumalaakin kohti; mutta niitä ei oltu näkevinään; — ja ehkäpä
nämä Christophen ensimäiset ja vielä melkoisen vaarattomat
hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää, kun ajatteli, millä innolla
vastapuolikin koetti nujertaa Christophen jo ennenkuin hän ehti
ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin siis sangen
rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen sävellyksiään
seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja hän
myöntyi: hän tuli Wagner-Vereiniin; ja Mannheimin yllyttämänä hän
antoi merkitä itsensä sen jäseneksi.

Wagner-Vereinin johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi miestä,

joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen
orkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti
kuin muhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias
Kling, oli sommitellut Wagner-sanakirjan, — Wagner-Lexikon — josta
saattoi heti paikalla löytää mestarin ajatukset de omni re scibili; se
oli hänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja,
aivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella La Pucellen
värssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin Bayreuther Blätteriin
artikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään
selvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi,
joka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja
varsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan.
Hän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen
auttamattomasti tappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka
päivä tuimasti taistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä
uhannut. Ranskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden
suurmiehen: se oli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin
siisti, sangen kohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. — Toinen
Wagner-Vereinin pylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen
vuoden vanhaksi erään kemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän
yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen
hän olikin lujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt.
Hän oli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut
jalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli
kummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon,
koetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas
persoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren
lauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli
silloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli
musiikkialalla sangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan
tunteeseensa, vaan seurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin
Kapellmeisterien ja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa.
Kaikki kulissit ja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat
Wahnfriedin pikku hovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän
tahtonut jäljentää pienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti
ihailussaan noita Michelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä
niin tarkoin, että ottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen
syntyneet halkeamat ja homepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin
teoksiinsa tehnyt ja sillä tavalla pyhittänyt vioittumatkin.

Nämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun

mukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin
varsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan
epäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista.
Lauberilla oli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut
Christophesta yleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää
vaihtelua järkeväin ihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä
tiennyt, ettei mikään ole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva
ihminen, ja että niissä, joita, aiheetta kyllä, "originelleiksi" sanotaan,
on vielä harvemmin omintakeisuutta kuin koko muussa yleisön
laumassa. Sillä sellaiset "originellit" ovat vain typeriä mielipuolia,
joiden ajatus rajoittuu pelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.

Josias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen

suopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling
omisti hänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan
tarkoin kaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa
hänen kappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi
turmeli asianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa
hedelmät. Hänellä ei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia
ihmisistä pelkästään siitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli
paljon vaativa olento. Hän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään
sellaisen vuoksi, mitä hän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan
kuin ystävinä niitä ihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen
ystävikseen. Niinpä ei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä,
että Kling luuli näkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli
yhtymäkohtia hänen Liediensä ja eräiden Tetralogian osien välillä,
vaikka niissä ei ollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia
nuotteja. Eikä hän ollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa
kappaleensa muurattuna kahden wagnerilaisen draamallisen
kallionmöhkäleen väliin, — ja erään aivan arvottoman Wagnerin-
apinoitsijan sokerileivoksen viereen.
 Christophea alkoi piankin tässä pienessä kappelissa tukehduttaa.
Se oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä
suvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla.
Christophelta alkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen
taidemuodon tai aatteen ehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän
oli luullut, että suuret ajatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän
huomasi, että kuinka aatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät
aina samoina; ja että ainoastaan ihmiset merkitsivät tämän
maailman menossa jotakin: aatteet elivät omaa elämäänsä. Jos
ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja orjamaisina, niin nerokin
muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa läpi kulkemaan
joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta pääsee, kun hän
murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden
ilmausmuodoksi. — Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä
tunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi
karata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä
asioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia,
että ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen
perilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella
edelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan
taaksepäin, — ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken
sellaisen kuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän
yhteydessä. Klingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen
hyökkäykseen. Christophe paljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä
hän huomasi Wagnerissa. Wagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä
häntä narrillisesta kateudesta heidän jumalaansa kohtaan.
Christophe puolestaan ei epäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt
ylistivät Wagneria, hänen kuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset
tukehduttamaan hänet hänen eläessään: — siinä suhteessa hän teki
kuitenkin heille väärin. Jollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut
innostuksen aikansa; parikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet
eturivissä; mutta, niinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet
keskelle tietä. Ihminen on yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa
matkaansa päästyään ensimäiselle vuorenpengermälle, vaan
hengästyy pilalle; ylen harvoilla riittää keuhkoja noustakseen vielä
ylemmäksi.

Christophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän

suopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi pitänyt
olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt
huomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään:
hän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se ylistys,
jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta tai pieniltä
patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä. Hänen
sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen; ja
eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian usein
ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi päivä
päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten yhtyvänsä
kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään
Christophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden
ihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista,
jotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa
äärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että
toivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan
ei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin
uskottiin hänen väsyvän.

Christophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä

toteuttamiseen. Jos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli
pohjaltaan hänelle epäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja
koetti sen sijaan kuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen
hänen kanssaan hyvissä väleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin
hän sai tuolle henkilölle osoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa.
Ja kun hän eräänä iltana Wagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin
ulkokullatun vihollisuuden muurin, ettei hän enää jaksanut sitä
sietää, ilmoitti hän Lauberille kursailematta eroavansa seurasta,
Lauber ei voinut ymmärtää tästä mitään; ja Mannheim ryntäsi
Christophen luokse ja koetti sovittaa asiaa. Kuullessaan hänen
ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:

— Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko
joukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä… Minä en voi, minä en välitä
heistä enää… Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin
katsoa heitä kasvoihin.

Mannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin,

miten hän voisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän
itse saisi iloa tästä kohtauksesta:

"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään

uutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?"

— Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni,

minä… Niin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu.
Viisaat ihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en
ole sellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni
mukaan ja välittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma
määrä sähköä, täytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen
pahempi muille, jos se polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi
minulle itselleni! Minä en ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä
alkaen minä tahdon olla vain itseni omaisuutta.
 — Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi
Mannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset
laulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä,
kättentaputusystäviä…

Christophe huudahteli:

— En tarvitse, en, en!…

Mutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:

— Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?

— En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin

ainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin
taideteoksen arvo). — Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko:
pieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan.
Siinä ovat ystävät tarpeen.

— En tarvitse ystäviä!

— Silloin sinulle vihelletään.

— Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli

varsin voitonvarma.

— Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei

soiteta.

— Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän

kavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua
tavoittelemaan sitäkin päämäärää… Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä!
Älyttömyyttä!… Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden lajin
tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen tehtävistä
uhrauksista, — ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä
loukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä —
kaikesta, mikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos
annan koskaan sellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei
kysymystäkään siitä enää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä
yleisön, yleisenä olemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia.
Minä tahdon olla yksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista
minä pidän…

— Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi

joksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?

— Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo

verraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi
iloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, — musiikkimies sunnuntaisin
ja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin
ystävän? Se olisi ihmisen arvoista!… — Olenko minä hullu, hukkaan
aikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien
nautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi olla
muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin
tuhansien idioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima,
imelöimä?… Ylpeyden ja kunnianhimon piru ei vedä minua enää
koskaan nenästä: siihen saat luottaa!

— Sen uskon, sanoi Mannheim.

Mutta hän ajatteli:

— Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.

Ja hän jatkoi rauhassa:

 — No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot Wagner-Vereinin
kanssa?

Christophe kohotti molemmat kätensä:

— Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani

vakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!… Ei, sanon sinulle vielä
kerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä
vihaan kaikkia noita Wagner-Vereinejä, kaikkia Vereinejä, kaikkia
tuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen
pusertua toisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene
sanomaan puolestani noille lampaille, että minä olen susi, että
minulla on hampaat, ja että minä en ole luotu kaluamaan heidän
laitumillaan!

— Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui,

sangen ihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:

— Hän on hullu, aivan pähkähullu…

Hänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti

hartioitaan ja sanoi:

— Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!… Hän on tyhmä, ja

narrillisen ylpeä…

Kuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin

aikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut: arvostelu-
homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään kaikki hiiteen.
Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän yltyi: hän jatkoi
itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin olisi antanut myöten.

Waldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli

säilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut
sotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko
sitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen
persoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen
kirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että
Waldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos
olisi ollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin
Ehrenfeldin ja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat
päättäneet, kun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun
Christophen polemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti
paikalla, että Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän
Christophea enää kannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä
lähtien päätänsä saadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta
menepäs pistämään kuonokoppa koiralle, joka parhaillaan ahmii
saalistaan! Kaikki, mitä hänelle sanottiin, ärsytti häntä kahta
uhemmin. Christophe sanoi toisille, että he olivat akkoja, ja väitti
puhuvansa kaikki, — kaikki, mitä hänen velvollisuutensa oli puhua.
Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se heidän asiansa! Koko
kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä suuria raukkoja kuin
muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä omasta
aloitteestaan.

Herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat

Mannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän
kimppuunsa. Mannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen
Christophen, ja löi vetoa, että Christophe jo seuraavassa
artikkelissaan sekoittaisi koko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät
liioin häntä uskoneet; mutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut
turhaa kerskunut. Christophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut
ainoaakaan solvaavaa huomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan
mikään kohteliaisuuden näyte. Mannheimin keino oli kovin
yksinkertainen; kaikki ihmettelivät, etteivät he olleet ennen sitä
keksineet: Christophe ei lukenut koskaan myöhemmin, mitä hän oli
aikakauslehteen kirjoittanut; niin ja näin luki hän edes korrehtuureja,
ja teki senkin sangen nopeasti ja huonosti. Adolf Mai oli monen
monta kertaa tehnyt siinä suhteessa hänelle happamen-makeita
huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe vie siistin aikakauslehden
arvon. Christophe ei käsittänyt tätä arvostelua aivan vakavasti ja
vastasi, että ne, joita hän haukkuu, ymmärtävät kyllä asian
painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt hyväkseen tätä Christophen
laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe oli oikeassa, että
korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi vapauttaa
Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi
kiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä
sopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä se
säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin käsiin ja
pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään sitä
tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän ei
uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja, jättää
pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta
menestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata
toisin kokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian
siinä ammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää
lauseen ulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin
saada sillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli
tarkoittanut. Mannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan
väärentäessään Christophen artikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos
hän olisi tehnyt ne itse kokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt
näin ankarasti. Mutta hän nauttikin tuloksesta: moni musiikkimies,
jota Christophe tähän asti oli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin
saakka, aivan ällistyi, kun näki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa
sulavan viimein häntä suorastaan ylistelemäänkin. Aikakauslehti
riemuitsi voitostaan. Mannheim luki toimitukselle yöpesunsa tulokset.
Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan. Ehrenfeld ja Goldenring sanoivat
joskus Mannheimille:

— Varohan itseäsi! Sinä menet liian pitkälle!

— Ei se tee mitään, vastasi Mannheim.

Ja hän jatkoi kahta innokkaammin.

Christophe ei huomannut mitään. Hän pistäysi toimituksessa, jätti

sinne artikkelinsa, ja unohti sitten koko asian. Joskus vei hän
kuitenkin Mannheimin syrjään ja sanoi:

— Nyt minä annoin heille oikein vasten suuta, niille huijareille.

Luepas tätä…

Mannheim luki.

— No, mitäs siitä ajattelet?

— Murhaavaa, hyvä veli! Heistä ei jää kuin märkä läikkä jäljelle.

— Mitä luulet heidän nyt sanovan?

— Oh, siitä nousee hemmetinmoinen meteli!

Mutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki

kasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän
vihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli
toimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti
pöydälle käyntikortin ja kysyi:

— Mitä tämä merkitsee?

Kortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut;

mutta sen reunaan oli kirjoitettu: "Syvimmällä kiitollisuudella."

Mannheim vastasi nauraen:

— On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:

— Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi miellyttänyt

häntä.

— Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo

näyttää, että asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.

— Pilkkaako?… Se sika! äännähti Christophe, uudestaan

kuohahtaen.
Teenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten
nauraa.

— Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän

koettaa pilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää
toisen poskensa, kun lyödään toiselle.

— Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun

tahtoo, niin saa kunnon löylyn.

Waldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.

— Antaa mennä… sanoi Mannheim.

 — No niin… arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka
lisää ei haittaa!…

Christophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja

nauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi
Waldhaus Mannheimille:

— Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä… Varo
itseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.

— Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa.

Ja sitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.
II
HIEKKA HAUTAA

Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään

uudistaa Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki
ranskalainen näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin
sanoa, että se oli joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se
kokoonhaalittu liuta köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja
tuntemattomia nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin
kohteluun tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan
kuuluisa ja iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa
eteen kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan
tämän pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt
sielläkin kolme näytäntöä.

Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta

melua. Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin
kirjallisesta ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä;
he hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet
parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja näin: he
edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti viemään
Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim
väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt
siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia
kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin
maan kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon
jäseniä olivat muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen
senaattori, ranskalainen ministeri, eräs edustaja Reichstagissa, ja
samoin muuan kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat
yksimielisesti yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi
englantilaisia, belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia;
sillä heidän ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin
heistä oli valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään
huvittelihe suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä
maita, joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein
haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään
muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti
heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka
viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa,
käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea
sangen vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-
tasavalta". Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman
sellaiseksi kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään
äskettäin ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla
oli siinä Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse
ja sen alla seuraava tarina:

"Insatiable vampire l'éternelle Luxure

Sur la grande Cité konvoite sa pâture."
 Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä" ja
heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä joutavanpäiväisiä
narrillisuuksia, sellaisia kuin l'Aiglon, Madame Sans-Gêne ja
muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin
keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat
kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella hälinällä
tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan
välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta
komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan
mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle
sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei
hänellä ollut moiseen varaa.

Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari

kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty
kokoon kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta
parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää kuin
keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä oleva
Tosca, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut sen
käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä rihkamalla,
jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat ranskalaiset
teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun näki ystäviensä
lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään, kun hänen ei
tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä huolimatta
kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo ystävät
haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan siitä, että
oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan, kieltäytymällä
menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa esitystä.

Toisena ilmoitettiin näyteltävän Hamlet ranskalaisena

käännöksenä. Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään
tilaisuutta, jolloin pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta.
Shakespeare oli hänelle samoin kuin Beethoven ainainen ja
ehtymätön elämän lähde. Hamletista oli hän erikoisesti pitänyt juuri
siihen äskeiseen aikaan, jolloin hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja
täynnä kapinoivia epäilyksiä. Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä
kuvansa tuossa taikapeilissä, niin kuitenkin se häntä lumosi ja veti
puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän teatterin ilmoitusten ympärillä,
tunnustamatta kuitenkaan, miten hän halusi mennä katsomaan
Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että kun hän kerran oli
puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut muuttaa
mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin
edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia,
astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.

Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen

näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha
sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen
heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille
seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä ei
ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta
koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää
isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa
nauhoja, niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko
näytännön lupaamasta ilosta.

— Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.

— Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun

viedä se nyt — (sinne olen juuri menossa) — tuolle idiootti
Grünebaumille, isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka
Grünebaumin ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!…
Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.

More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge

connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.

Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and

personal growth every day!

ebookmasss.com